EUR-Lex -  61999CC0244 - FI - Julkisasiamiehen ratkaisuehdotus Mischo 25 päivänä lokakuuta 2001

Julkisasiamiehen ratkaisuehdotukset

I Johdanto

A Asian perustana olevat tosiseikat

1. Euroopan yhteisöjen komissio ryhtyi 6 päivänä helmikuuta 1962 annetun neuvoston asetuksen N:o 17 (perustamissopimuksen 85 ja 86 artiklan ensimmäinen täytäntöönpanoasetus) 14 artiklan nojalla 13. ja 14.10.1983 tekemiensä tarkastusten perusteella tutkimaan polyvinyylikloridia (jäljempänä PVC) koskevaa tapausta. Tämän johdosta se teki useita tarkastuksia asianomaisten yritysten tiloissa ja esitti näille yrityksille useita tietojensaantipyyntöjä.

2. Komissio aloitti 24.3.1988 asetuksen N:o 17 3 artiklan 1 kohdan nojalla menettelyn 14:ää PVC:n tuottajaa vastaan omasta aloitteestaan. Se osoitti 5.4.1988 kullekin näistä yrityksistä neuvoston asetuksen N:o 17 19 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetyistä kuulemisista 25 päivänä heinäkuuta 1963 annetun komission asetuksen N:o 99/63/ETY 2 artiklan 1 kohdassa säädetyn väitetiedoksiannon. Kaikki ne yritykset, joille väitetiedoksianto oli osoitettu, esittivät huomautuksensa vuoden 1988 kesäkuussa. Niitä kaikkia kuultiin vuoden 1988 syyskuussa lukuun ottamatta Shell International Chemical Company Ltd:itä, joka ei ollut tätä pyytänyt.

3. Kilpailunrajoituksia ja määräävää markkina-asemaa käsittelevä neuvoa-antava komitea (jäljempänä neuvoa-antava komitea) antoi 1.12.1988 lausuntonsa alustavasta ehdotuksesta komission päätökseksi.

4. Menettelyn päätteeksi komissio teki 21.12.1988 päätöksen 89/190/ETY (IV/31.865, PVC) ETY:n perustamissopimuksen 85 artiklan soveltamisesta (jäljempänä ensimmäinen PVC-päätös). Tässä päätöksessään komissio määräsi EY:n perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohdan (josta on tullut EY 81 artiklan 1 kohta) rikkomisesta seuraamuksia seuraaville PVC:n tuottajille: Atochem SA, BASF AG, DSM NV, Enichem SpA, Hoechst AG (jäljempänä Hoechst), Hüls AG, Imperial Chemical Industries plc (jäljempänä ICI), Limburgse Vinyl Maatschappij NV, Montedison SpA, Norsk Hydro AS, Sociéte artésienne de vinyle SA, Shell International Chemical Company Ltd, Solvay et Cie (jäljempänä Solvay) ja Wacker-Chemie GmbH.

5. Kaikki nämä yritykset Solvayta lukuun ottamatta nostivat yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa tästä päätöksestä kanteen, jossa ne vaativat päätöksen kumoamista.

6. Asiassa Norsk Hydro vastaan komissio 19.6.1990 antamassaan määräyksessä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin jätti Norsk Hydro AS:n nostaman kanteen tutkimatta.

7. Muut asiat yhdistettiin suullista käsittelyä sekä tuomion antamista varten.

8. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi yhdistetyissä asioissa BASF ym. vastaan komissio 27.2.1992 antamassaan tuomiossa ensimmäisen PVC-päätöksen mitättömäksi.

9. Komission haettua muutosta tähän tuomioon yhteisöjen tuomioistuin kumosi asiassa komissio vastaan BASF ym. 15.6.1994 antamallaan tuomiolla ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomion ja ensimmäisen PVC-päätöksen.

10. Tämän tuomion johdosta komissio teki 27.7.1994 uuden päätöksen, joka koski niitä tuottajia, joista ensimmäisessä PVC-päätöksessä oli kyse, Solvayta ja Norsk Hydro AS:ää lukuun ottamatta [EY:n perustamissopimuksen 85 artiklan soveltamisesta 27 päivänä heinäkuuta 1994 tehty komission päätös 94/599/EY (IV/31.865 - PVC) (EYVL L 239, s. 14; jäljempänä toinen PVC-päätös)]. Tällä päätöksellä kyseiset yritykset määrättiin maksamaan samansuuruiset sakot kuin niiden maksettavaksi ensimmäisessä PVC-päätöksessä määrätyt sakot olivat.

11. Toisessa PVC-päätöksessä todetaan muun muassa seuraavaa:

"1 artikla

BASF AG, DSM NV, Elf Atochem SA, Enichem SpA, Hoechst AG, Hüls AG, Imperial Chemical Industries plc, Limburgse Vinyl Maatschappij NV, Montedison SpA, Société artésienne de vinyle SA, Shell International Chemical [Company] Ltd ja Wacker-Chemie GmbH ovat rikkoneet tässä päätöksessä mainittuina ajanjaksoina perustamissopimuksen 85 artiklan määräyksiä osallistuessaan (yhdessä Norsk Hydron - - ja Solvayn - - kanssa) sopimuksiin ja/tai yritysten yhdenmukaistettuihin menettelytapoihin, joita on noudatettu arviolta ainakin noin vuoden 1980 elokuusta alkaen ja joiden nojalla tuottajat, jotka toimittavat PVC:tä yhteismarkkinoiden alueella, ovat osallistuneet säännöllisin väliajoin pidettäviin kokouksiin vahvistaakseen tavoitteellisia hintoja ja tavoitteellisia kiintiöitä, suunnitellakseen yhdenmukaistettuja aloitteita hintatason korottamiseksi ja valvoakseen näiden salaisten järjestelyjen toteutumista.

2 artikla

Edellä 1 artiklassa mainittujen yritysten, jotka vielä toimivat PVC-alalla, lukuunottamatta Norsk Hydroa - - ja Solvayta - - , jotka jo on määrätty lopettamaan kilpailusääntöjen rikkominen, on välittömästi lopetettava edellä mainitut rikkomiset (jos ne eivät vielä ole lopettaneet niitä) ja pidättäydyttävä jatkossa PVC-alalla harjoittamassaan toiminnassa kaikista sellaisista sopimuksista ja yhdenmukaistetuista menettelytavoista, joiden tarkoitus voi olla samanlainen tai vastaava tai joilla voi olla samanlaisia tai vastaavia seurauksia, mukaan lukien kaikkien sellaisten tietojen vaihto, jotka yleensä ovat liikesalaisuuksia ja joiden vaihtamisella menettelyyn osallistuvat saisivat suoraan tai välillisesti tietoja muiden tuottajien tuotannosta, toimituksista, varastojen koosta, myyntihinnoista tai investointikustannuksista tai -suunnitelmista tai tietoja, joiden nojalla ne voisivat panna täytäntöön hintoja tai markkinoiden jakamista yhteisössä koskevan nimenomaisen tai hiljaisen sopimuksen tai noudattaa hintoja tai markkinoiden jakamista yhteisössä koskevaa yhdenmukaistettua menettelytapaa. Kaikki yleisluontoisten tietojen vaihtamista koskevat järjestelmät, joihin tuottajat osallistuvat PVC-alalla, on toteutettava siten, etteivät ne koske sellaisia tietoja, joiden perusteella on mahdollista yksilöidä tiettyjen tuottajien käyttäytyminen; yritysten on erityisesti pidättäydyttävä vaihtamasta keskenään sellaisia lisätietoja, joilla on merkitystä kilpailun kannalta ja jotka eivät kuulu tällaisen järjestelmän piiriin.

3 artikla

Tässä päätöksessä tarkoitettujen yritysten maksettavaksi määrätään 1 artiklassa todetun rikkomisen vuoksi seuraavat sakot:

i) BASF AG: 1 500 000 ecun suuruinen sakko;

ii) DSM NV: 600 000 ecun suuruinen sakko;

iii) Elf Atochem SA: 3 200 000 ecun suuruinen sakko;

iv) Enichem SpA: 2 500 000 ecun suuruinen sakko;

v) Hoechst AG: 1 500 000 ecun suuruinen sakko;

vi) Hüls AG: 2 200 000 ecun suuruinen sakko;

vii) Imperial Chemical Industries plc: 2 500 000 ecun suuruinen sakko;

viii) Limburgse Vinyl Maatschappij NV: 750 000 ecun suuruinen sakko;

ix) Montedison SpA: 1 750 000 ecun suuruinen sakko;

x) Société artésienne de vinyle SA: 400 000 ecun suuruinen sakko;

xi) Shell International Chemical Company Ltd: 850 000 ecun suuruinen sakko;

xii) Wacker-Chemie GmbH: 1 500 000 ecun suuruinen sakko."

B Oikeudenkäynti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa

12. Limburgse Vinyl Maatschappij NV, Elf Atochem SA (jäljempänä Elf Atochem), BASF AG, Shell International Chemical Company Ltd, DSM NV ja DSM Kunststoffen BV, Wacker-Chemie GmbH, Hoechst, Société artésienne de vinyle SA, Montedison SpA, ICI, Hüls AG ja Enichem SpA nostivat yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa kanteet 5.-14.10.1994 toimittamillaan kannekirjelmillä.

13. Jokainen kantaja vaati, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kumoaa kokonaan tai osittain toisen PVC-päätöksen ja että se toissijaisesti kumoaa sakon tai pienentää sen määrää. Montedison SpA vaati lisäksi, että komissio velvoitetaan maksamaan vahingonkorvausta määrä, joka vastaa vakuuden asettamisesta aiheutuneita kuluja ja kaikkia muita toisesta PVC-päätöksestä aiheutuneita kuluja.

C Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomio

14. Yhdistetyissä asioissa Limburgse Vinyl Maatschappij ym. vastaan komissio 20.4.1999 antamassaan tuomiossa (jäljempänä valituksenalainen tuomio) ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin

- yhdisti asiat tuomion antamista varten

- kumosi toisen PVC-päätöksen 1 artiklan siltä osin kuin siinä todetaan Société artésienne de vinyle SA:n olleen osallisena siinä kilpailusääntöjen rikkomisessa, josta yrityksiä moitittiin, vuoden 1981 ensimmäisen vuosipuoliskon jälkeen

- alensi Elf Atochem SA:n sakon 2 600 000 euroon, Société artésienne de vinyle SA:n sakon 135 000 euroon ja ICI:n sakon 1 550 000 euroon

- hylkäsi kanteet muilta osin

- määräsi oikeudenkäyntikuluista.

D Oikeudenkäynti yhteisöjen tuomioistuimessa

15. DSM NV ja DSM Kunststoffen BV (jäljempänä DSM tai valittaja) ovat yhteisöjen tuomioistuimeen 29.6.1999 toimittamallaan valituskirjelmällä hakeneet EY:n tuomioistuimen perussäännön 49 artiklan nojalla muutosta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomioon.

16. DSM vaatii, että yhteisöjen tuomioistuin

- kumoaa valituksenalaisen tuomion kokonaan tai osittain ja saattaa menettelyn päätökseen tai toissijaisesti palauttaa asiat ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle, jotta asian käsittelyä jatkettaisiin

- kumoaa kokonaan tai osittain toisen PVC-päätöksen

- kumoaa valittajan maksettavaksi määrätyn sakon tai ainakin alentaa sitä

- velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut kummassakin oikeusasteessa.

17. Komissio vaatii, että yhteisöjen tuomioistuin:

- hylkää valituksen

- velvoittaa valittajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut kummassakin oikeusasteessa.

II Analyysi

18. Valituksensa tueksi DSM esitti yhdeksän valitusperustetta, jotka käsitellään siinä järjestyksessä kuin ne on esitetty valituskirjelmässä.

Oikeusvoimaa koskeva valitusperuste

19. Valittaja moittii ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että se hylkäsi valittajan esittämän perusteen, jonka mukaan oikeusvoimaa on loukattu.

20. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi nimittäin seuraavaa:

"77 Oikeusvoima ulottuu ainoastaan niihin tosiasia- ja oikeuskysymyksiin, jotka tuomioistuimen päätöksellä nimenomaisesti tai väistämättä on ratkaistu (asia C-281/89, Italia v. komissio, tuomio 19.2.1991, Kok. 1991, s. I-347, 14 kohta ja asia C-277/95 P, määräys 28.11.1996, Kok. 1996, s. I-6109, 50 kohta).

78 Tässä tapauksessa on todettava, että 15.6.1994 antamassaan tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli tehnyt oikeudellisen virheen todetessaan päätöksen 89/190/ETY mitättömäksi, ja totesi, että tuomio, johon siltä oli haettu muutosta, oli kumottava (perustelujen 53 ja 54 kohta). Näissä olosuhteissa yhteisöjen tuomioistuin päätti ETY:n tuomioistuimen perussäännön 54 artiklan ensimmäisen kohdan toisen virkkeen mukaisesti ratkaista asian lopullisesti itse, koska asia oli ratkaisukelpoinen (perustelujen 55 kohta).

79 Tämän johdosta ne perusteet, joihin kantajat ovat vedonneet vuoden 1988 päätöstä vastaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa nostamassaan kumoamiskanteessa, esitettiin yhteisöjen tuomioistuimen tuomiossa seuraavasti tiivistettynä: Oikeudenkäyntiä edeltävässä menettelyssä on useita virheitä; riidanalaista päätöstä ei ole perusteltu tai sitä on perusteltu riittämättömästi; puolustautumisoikeuksia ei ole kunnioitettu; komission käyttämä todistustaakkajärjestelmä on kyseenalainen; riidanalainen päätös on perustamissopimuksen 85 artiklan ja yhteisön oikeuden yleisten periaatteiden vastainen; päätös on vanhentumissääntöjen vastainen; päätöstä tehtäessä harkintavaltaa on käytetty väärin ja maksettaviksi määrätyt sakot ovat lainvastaisia (perustelujen 56 kohta).

80 Tämän jälkeen yhteisöjen tuomioistuin totesi, että erityisesti riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttumista tai niiden riittämättömyyttä koskevan perusteen tueksi osa kantajista korostaa lähinnä sitä, että niille ilmoitettujen päätöksen perustelujen oli itse asiassa todennäköisesti poikettava useilta osin, joista eräät olivat olennaisia, siitä päätöksestä, jonka [komission jäsenten] kollegio teki 21.12.1988 pitämässään kokouksessa (perustelujen 57 kohta). Lisäksi yhteisöjen tuomioistuin totesi seuraavaa: Eräät kantajista ovat lisäksi päätelleet komission puolustuksen esittämästä, että päätöstä ei ollut tehty kahdella todistusvoimaisella kielellä eli italiaksi ja hollanniksi, koska kollegiolle esitettiin ainoastaan saksaksi, englanniksi ja ranskaksi laaditut päätösluonnokset (perustelujen 58 kohta). Tämän jälkeen yhteisöjen tuomioistuin täsmensi seuraavaa: Perustelujensa viimeisessä kappaleessa kantajina olleet yhtiöt ovat väittäneet, että komission työjärjestyksen 12 kohtaa on rikottu (perustelujen 59 kohta.) Tämän jälkeen yhteisöjen tuomioistuin ryhtyi tutkimaan sitä, onko peruste pitävä (perustelujen 61 kohta).

81 Todettuaan, että komissio oli rikkonut työjärjestyksensä 12 artiklan ensimmäistä kohtaa, kun se ei ollut saattanut vuoden 1988 päätöstä todistusvoimaiseksi kyseisessä artiklassa säädetyn mukaisesti, yhteisöjen tuomioistuin totesi seuraavaa: Tämän vuoksi kyseinen päätös on kumottava olennaisen menettelymääräyksen rikkomisen vuoksi ilman, että olisi tarpeen tutkia muita kantajien esittämiä perusteita (perustelujen 78 kohta.)

82 Tästä seuraa, ettei 15.6.1994 annetussa tuomiossa ole nimenomaisesti tai väistämättä otettu kantaa muihin kantajien ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa esittämiin menettelyjä koskeviin perusteisiin eikä asiaperusteisiin eikä myöskään maksettavaksi määrättyjä sakkoja koskeviin toissijaisiin perusteisiin.

83 Lisäksi todettakoon, että yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 54 artiklan ensimmäisessä kohdassa määrätään, että jos muutoksenhaku todetaan aiheelliseksi, yhteisön tuomioistuin julistaa yhteisön ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen päätöksen mitättömäksi. Se voi joko ratkaista asian lopullisesti itse, jos asia on ratkaisukelpoinen, tai palauttaa asian yhteisön ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ratkaistavaksi.

84 Tämä säännöksen toisesta virkkeestä ei seuraa, että kun yhteisöjen tuomioistuin ratkaisee itse lopullisesti asian ja hyväksyy yhden tai useamman perusteen, jonka tai jotka kantajat ovat esittäneet, se ipso jure ratkaisisi kaikki ne tosiasiakysymykset ja oikeuskysymykset, joihin kantajat ovat asiassa vedonneet. Enichemin väitteen hyväksyminen merkitsisi sitä, että ei hyväksyttäisi sitä, että oikeusvoima merkitsee sitovaa vaikutusta vain niiden tosiasiakysymysten ja oikeuskysymysten osalta, jotka nimenomaisesti tai väistämättä on ratkaistu.

85 Edellä esitetty huomioon ottaen tämä peruste on hylättävä."

21. Yhdyn tähän ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen analyysiin.

22. Se nimittäin perustaa päätelmänsä aivan oikein siihen oikeusvoiman määritelmään, joka ilmenee yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä.

23. Toisin kuin valittaja väittää, tässä oikeuskäytännössä ei ole kyse yksinomaan siitä, millä perusteilla ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomioon voi hakea muutosta. Itse asiassa tämän tapauksen - joka muuten ratkaistiin jo ennen muutoksenhakumenettelyn käyttöönottoa - avulla asianosaisten on ensinnäkin voitava tehdä johtopäätökset yhteisöjen tuomioistuimen tuomiosta, jolla ne voivat toteuttaa EY:n perustamissopimuksen 176 artiklan (josta on tullut EY 233 artikla) mukaisesti kyseisen tuomion täysimääräistä täytäntöönpanoa koskevan velvoitteensa.

24. Tästä seuraa etenkin, että jos päätös kumotaan, tuomio sitoo päätöksen tehnyttä toimielintä vain niiden kysymysten osalta, jotka tuomiossa nimenomaisesti tai väistämättä on ratkaistu.

25. Tässä tapauksessa yhteisöjen tuomioistuin täsmensi ensimmäisestä PVC-päätöksestä antamassaan tuomiossa, että kanteen kohteen ollut päätös oli kumottava, koska se rikkoi komission työjärjestystä, ja että muita kantajan esittämiä kanneperusteita ei ollut sen vuoksi tarpeen tutkia.

26. Tästä seuraa, että yhteisöjen tuomioistuin jätti nämä muut kanneperusteet ratkaisematta ja antoi komissiolle mahdollisuuden täyttää perustamissopimuksen 176 artiklassa määrätyn velvollisuutensa toteuttaa yhteisöjen tuomioistuimen tuomion täytäntöönpanemiseksi tarvittavat toimenpiteet, siten, että komissio teki uuden päätöksen työjärjestyksensä mukaisesti.

27. Valittajan mielestä on kuitenkin otettava huomioon, että kyseessä on ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus) 6 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettu "rikossyyte". Yleissopimuksessa edellytetään valittajan mukaan, että yhteisöjen tuomioistuimen tuomiolla asian käsittely päätetään lopullisesti. Se, että komissio voisi päätöksensä kumoamisen jälkeen tehdä uuden päätöksen, olisi ristiriidassa tämän määräyksen kanssa.

28. Komissio kuitenkin mielestäni aivan oikein korostaa, että kyseinen 6 artikla koskee menettelyn kestoa eikä sitä, mitkä tosiseikat tai oikeudelliset seikat on katsottava tulleen ratkaistuiksi tuomioistuimen päätöksellä.

29. Valittaja vetoaa myös EY:n perustamissopimuksen 174 artiklan toiseen kohtaan (josta on tullut EY 231 artiklan toinen kohta), josta se päättelee, että toimielin voi korjata tuomioistuimen päätöksessä todetut menettelyvirheet vain siinä tapauksessa, että kyse on asetuksesta. Päätösten kohdalla tällaista "toista mahdollisuutta" ei sen sijaan ole.

30. Päätelmä perustuu tämän määräyksen soveltamisalan virheelliseen tulkintaan. Kyseinen määräys ei nimittäin koske tarkasteltavana olevaa ongelmaa eli sitä, mitkä ovat sellaisen toimielimen velvollisuudet, jonka päätös on kumottu ja jonka on tehtävä tästä johtopäätöksensä kumoamistuomion mukaisesti.

31. Tämä perustamissopimuksen määräys koskee aivan eri asiaa, josta ei tässä tapauksessa ole kyse, nimittäin sitä, miltä osin yhteisöjen tuomioistuin voi pitää pysyvinä kumotun asetuksen vaikutuksia.

32. Esillä olevaa kysymystä, joka siis koskee sitä, mitä johtopäätöksiä toimielimen on tehtävä antamansa säädöksen kumoamisesta, säännellään sen sijaan perustamissopimuksen 176 artiklalla, kuten komissiokin perustellusti korostaa.

33. Valittaja vetoaa vielä siihen, että yhteisöjen tuomioistuin viittasi ensimmäisestä PVC-päätöksestä antamassaan tuomiossa perussäännön 54 artiklaan, jonka nojalla yhteisöjen tuomioistuin valittajan mukaan totesi riita-asian ratkaisukelpoiseksi ja ratkaisi sen näin ollen lopullisesti.

34. On totta, että yhteisöjen tuomioistuin ratkaisi lopullisesti riidanalaisen päätöksen pätevyyttä koskevan asian. Se katsoi voivansa tehdä näin, koska se oli todennut, että komission työjärjestystä oli rikottu, mikä jo sinänsä riitti päätöksen kumoamisen perusteeksi. Sen vuoksi ei ollut mitään syytä palauttaa asiaa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ratkaistavaksi.

35. Tästä ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että yhteisöjen tuomioistuin olisi näin menetellessään estänyt komissiota tekemästä uutta päätöstä, kuten valittaja väittää. Päinvastoin, sehän nimenomaisesti totesi, kuten jo olen esittänyt, ettei se katsonut tarpeelliseksi tutkia muita kanneperusteita, joihin kantaja oli vedonnut. Ei siis voida katsoa, että nämä kanneperusteet olisi hyväksytty edes implisiittisesti.

36. Valittaja vetoaa tältä osin turhaan asiassa Transocean Marine Paint Association vastaan komissio annettuun tuomioon. Valittajan mukaan tästä asiasta, jonka yhteisöjen tuomioistuin nimenomaan palautti komission käsiteltäväksi, seuraa, että ilman tällaista nimenomaista palautusta kumoamistuomion vaikutuksena on, että se estää komissiota tekemästä uutta päätöstä.

37. On kuitenkin syytä muistaa, että edellä mainitussa asiassa Transocean Marine Paint Association vastaan komissio oli kyse eri tilanteesta. Se nimittäin koski EY:n perustamissopimuksen 85 artiklan 3 kohdan (josta on tullut EY 81 artiklan 3 kohta) nojalla komissiolle tehdystä poikkeuslupapyynnöstä, johon komissiolla oli velvollisuus vastata. Tästä seurasi, että kun komission päätös kumottiin, sen oli tehtävä uusi päätös. Oli siis johdonmukaista, että yhteisöjen tuomioistuin vetosi tähän kohtaan, kun se palautti asian komission käsiteltäväksi.

38. Kun kyseessä sen sijaan on päätös, jossa todetaan tiettyjen sääntöjen rikkominen, komissiolla ei ole samaa velvollisuutta tehdä uutta päätöstä. Näin ollen yhteisöjen tuomioistuimen ei tarvinnut noudattaa samaa menettelytapaa kuin edellä mainitussa asiassa Transocean Marine Paint Association vastaan komissio.

39. Edellä esitetystä seuraa, että oikeusvoimaa koskeva valitusperuste on hylättävä.

Kahdenkertaisen seuraamuksen kieltoa koskevan periaatteen loukkaamista koskeva valitusperuste

40. Valittaja riitauttaa sen, että valituksenalaisessa tuomiossa hylättiin sen kahdenkertaisen seuraamuksen kieltoa koskevan periaatteen nojalla esittämät perustelut. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin vetoaa tältä osin seuraaviin kahteen seikkaan (ks. valituksenalaisen tuomion 97 ja 98 kohta).

41. Ensinnäkin se huomauttaa, että komissio teki toisen PVC-päätöksensä vasta sen jälkeen, kun sen vuonna 1988 tekemä päätös oli kumottu, eikä se näin ollen langettanut yrityksille kahdesti seuraamusta yhdestä ja samasta kilpailusääntöjen rikkomisesta.

42. Toiseksi se toteaa, että yhteisöjen tuomioistuin ei päätöstä kumotessaan ottanut kantaa yhteenkään niistä asiaperusteista, joihin kantaja oli vedonnut. Tehdessään toisen PVC-päätöksen komissio tyytyi näin ollen korjaamaan yhteisöjen tuomioistuimen toteaman menettelyvirheen, joten komissio ei ryhtynyt kahdesti toimenpiteisiin kantajaa vastaan saman tosiseikaston perusteella.

43. Valittaja korostaa tässä yhteydessä, että kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 95 kohdassa, kyseinen periaate kieltää määräämästä kahdesti seuraamusta samasta rikkomisesta ja ryhtymästä kahdesti seuraamusten määräämistä koskevaan menettelyyn saman tosiseikaston perusteella.

44. DSM moittii ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että tämä katsoi valituksenalaisen tuomion 96 kohdassa, että kyseinen periaate merkitsee sitä, että komissio ei voi ryhtyä toimenpiteisiin yritystä vastaan tai rangaista yritystä sellaisen kilpailua rajoittavan käyttäytymisen vuoksi, "jonka osalta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tai yhteisöjen tuomioistuin on jo todennut, että komissio oli näyttänyt toteen kyseisen käyttäytymisen tai jättänyt näyttämättä sen toteen". DSM:n mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin asettaa siis kahdenkertaisen seuraamuksen kieltoa koskevan periaatteen soveltamisen riippuvaiseksi siitä, millä perusteilla päätös on kumottu: periaatetta sovelletaan, jos päätös on kumottu näytön puuttuessa; missään muussa tapauksessa sitä ei sen sijaan sovelleta, ei silloinkaan, kun epäillään olennaisten menettelymääräysten rikkomista, kuten esillä olevassa tapauksessa. Tämä oikeudellinen arvio on valittajan mielestä virheellinen, koska kahdenkertaisen seuraamuksen kieltoa koskevan periaatteen tarkoituksena on suojella yritystä kahdenkertaisilta menettelyiltä ja seuraamuksilta riippumatta syistä, joiden vuoksi ensimmäinen menettely ei johtanut tuomioon. Tätä tulkintaa tukee myös Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen tällä välin voimaan tulleen lisäpöytäkirjan nro 7 4 artiklan 1 kohta. Valittaja on siis edellä mainitulla asiassa komissio vastaan BASF ym. annetulla tuomiolla "vapautettu" syytteistä kyseisessä pöytäkirjan kohdassa tarkoitetulla tavalla.

45. Valittajan mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin menetteli väärin, kun se valituksenalaisen tuomion 97 kohdassa päätti jättää soveltamatta kahdenkertaisen seuraamuksen kieltoa koskevaa periaatetta sillä perusteella, että ensimmäinen PVC-päätös oli kumottu edellä mainitussa asiassa komissio vastaan BASF ym. annetulla tuomiolla. Tällainen tulkinta johtaisi valittajan mukaan nimittäin siihen, että kyseistä periaatetta ei voitaisi koskaan soveltaa, ei edes siinä tapauksessa, että päätös on kumottu näytön puuttuessa, koska kumoamisen oikeusvaikutus on tässä tapauksessa sama. Kumoamisperusteiden erottelu on kuitenkin perustamissopimuksen 174 artiklan ensimmäisen kohdan vastaista.

46. Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valittajan mukaan väärässä todetessaan valituksenalaisen tuomion 98 kohdassa, että yhteisöjen tuomioistuin ei edellä mainitussa asiassa komissio vastaan BASF ym. antamassaan tuomiossaan ratkaissut "yhtäkään niistä asiaperusteista, joihin kantajat olivat vedonneet" ja että tehdessään toisen PVC-päätöksen komissio on "tyytynyt korjaamaan yhteisöjen tuomioistuimen toteaman menettelyvirheen". Tämä perustelu on valittajan mielestä virheellinen myös siltä osin, että siinä pyritään erottelemaan kumoamisperusteita.

47. Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen näkemys, jonka mukaan ensimmäistä PVC-päätöstä ei ole koskaan ollut olemassakaan, on ristiriidassa niiden perustelujen kanssa, joilla se vastasi vanhentumisaikaa koskevaan kanneperusteeseen valituksenalaisen tuomion 1100 kohdassa, jossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi väitteen, jonka mukaan ensimmäisen PVC-päätöksen kumoamisen oikeusvaikutus estäisi vanhentumisajan pysähtymisen, sekä korostaa, että "vanhentumisajan pysähtyminen on perusteltua juuri siitä syystä, että asia on kanteen johdosta vireillä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa tai yhteisöjen tuomioistuimessa, eikä niiden päätelmien takia, joita nämä tuomioistuimet tekevät tuomiossaan".

48. Jälkimmäisestä väitteestä on syytä todeta, että ristiriita on vain näennäinen. Itse asiassa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen perustelut koskivat kahta eri kysymystä, nimittäin vanhentumisen edellytyksiä ja kahdenkertaisen seuraamuksen kieltoa koskevan periaatteen soveltamisedellytyksiä.

49. Ei siis ole mitenkään ristiriitaista katsoa, että menettelyyn liittyvän toimen toteuttaminen voi sisällöstään riippumatta olla merkityksellistä vanhentumisen kannalta, kun taas kahdenkertaisen seuraamuksen kieltoa koskevan periaatteen kohdalla on otettava huomioon paitsi kumoamistuomion antaminen myös ne syyt, joiden perusteella se on annettu.

50. Valittaja on myös väärässä väittäessään, että valituksenalaisen tuomion 96 kohta on ristiriidassa sen 97 ja 98 kohdan kanssa. Jälkimmäisissä kohdissahan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin päinvastoin sovelsi kyseiseen tapaukseen 96 kohdassa esitettyä periaatetta osoittaakseen, ettei sitä tässä tapauksessa ollut loukattu.

51. Kuten komissiokin huomauttaa, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että tätä periaatetta voidaan soveltaa vain, jos rikkomisesta esitetään aineellista näyttöä. Mikäli tämä kysymys olisi ratkaistu, komission velvollisuutena olisi ollut ottaa se huomioon tehdessään johtopäätöksensä tuomiosta perustamissopimuksen 176 artiklan mukaisesti.

52. Koska tuomioistuin ei kuitenkaan tehnyt minkäänlaista ratkaisua siitä kysymyksestä, oliko kilpailusääntöjä rikottu, mikään ei estänyt komissiota tekemästä päätöstä asiasta.

53. On syytä korostaa, että toisin kuin valittaja näyttää ajattelevan, tämä uusi päätös ei suinkaan täydentänyt edellistä päätöstä, vaan korvasi sen. Kyse ei siis ole siitä, että toimijalle, jota vastaan on jo kerran ryhdytty menettelyyn ja jolle on määrätty seuraamuksia, tehtäisiin sama uudestaan. Tällainen menettelytapahan loukkaisi kahdenkertaisen seuraamuksen kieltoa koskevaa periaatetta.

54. Tässä tapauksessa rajoituttiin yhteen ainoaan menettelyyn, joka johti päätöksen tekemiseen. Koska päätöstä kumoamisen jälkeen ei enää ollut, uutta menettelyä ei aloitettu, vaan päätös korvattiin toisella päätöksellä, joka on näin ollen ainoa toimenpide, jolla kyseisestä tosiseikastosta on määrätty seuraamuksia.

55. Valittaja on väärässä myös väittäessään, että Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen lisäpöytäkirjan nro 7 4 artiklaa olisi sovellettava siten, että valittaja on kyseisellä päätöksellä "lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi" tässä määräyksessä tarkoitetulla tavalla ja vapautettu lopullisesti kaikista uusista menettelyistä.

56. Tässä tapauksessa ei itse asiassa annettu lopullista ratkaisua pääasiassa, vaan ainoastaan tuomio, jossa todetaan menettelyvirhe. Näitä kahta asiaa ei voida rinnastaa, sillä eihän vapauttavaa tuomiota ja muotovirheen perusteella annettua kassaatiotuomiotakaan käsitellä samalla tavoin, mikäli nyt halutaan soveltaa analogista päättelyä rikosoikeuteen, johon valittaja näyttää mielellään vetoavan. Kun vapauttavasta tuomiosta on tullut lopullinen, uusien menettelyjen aloittaminen on mahdotonta, kun taas muotovirheen perusteella annettu kassaatiotuomio merkitsee yksinkertaisesti sitä, että vastaaja tuomitaan sen jälkeen uudestaan.

57. Edellä olevasta seuraa, että on hylättävä valitusperuste, joka koskee kahdenkertaisen seuraamuksen kieltoa koskevan periaatteen loukkaamista.

Ajan kulumista koskeva valitusperuste

58. Valittaja jakaa tämän valitusperusteen kuuteen osaan.

59. Ensinnäkin se väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin rikkoi Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa jättäessään ratkaisematta kanneperusteen, johon valittaja nimenomaisesti vetosi ja jossa se esitti, että 6 artiklaa voidaan kilpailuasioita koskevissa yhteisön menettelyissä soveltaa sellaisenaan.

60. Ensinnäkin on syytä huomauttaa, että mikäli tämä väite ylipäätään on perusteltu, kyse ei tässä tapauksessa ole Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan rikkomisesta vaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen velvollisuudesta perustella tuomionsa.

61. Katson joka tapauksessa, että tämä väite on perusteeton. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin nimittäin otti implisiittisesti mutta selvästi kantaa kantajan väitteeseen, kun se lainasi valituksenalaisen tuomion 121 kohdassa omaa oikeuskäytäntöään, jonka mukaan oli syytä tutkia, oliko komissio loukannut kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaa yhteisön oikeuden yleistä oikeusperiaatetta, "ilman että on tarpeen lausua, voidaanko Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaletta sellaisenaan soveltaa komission kilpailupolitiikkaa koskeviin hallinnollisiin menettelyihin".

62. Kuten komissio aivan oikein huomauttaa, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi kantajan väitteistä, että oleellista oli selvittää, oliko kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaa periaatetta noudatettu nyt esillä olevassa tapauksessa, mutta sitä, oliko kyseisen periaatteen noudattamisvelvoite sinänsä perusteltu, ei sen sijaan ollut tarpeen selvittää yksityiskohtaisesti.

63. On siis hylättävä valitusperusteen ensimmäinen osa, joka perustuu siihen, ettei valittajan kanneperusteisiin annettu vastausta.

64. Valitusperusteen toisessa osassa valittaja väittää, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön sekä asian Baustahlgewebe vastaan komissio perusteella ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimella ei ollut oikeutta jättää ratkaisematta sitä kysymystä, voidaanko Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaletta soveltaa kilpailuasioita koskeviin yhteisön menettelyihin, eikä myöskään oikeutta määritellä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettua kohtuullisen ajan perusperiaatetta "yhteisön oikeuden yleiseksi periaatteeksi".

65. Heti alkuun totean, että kuten jo todettiin, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin lausui kyllä tästäkin kysymyksestä, mitä taas yhteisöjen tuomioistuin ei tehnyt edellä mainitussa asiassa Baustahlgewebe vastaan komissio antamassaan tuomiossa, jossa se ei nimenomaisesti lausunut sitä, perustuivatko kohtuullisen ajan noudattamiseen liittyvät vaatimukset johonkin yleiseen oikeusperiaatteeseen vai Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen suoraan soveltamiseen.

66. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen lähestymistapa oli sitä paitsi täysin vakiintuneen oikeuskäytännön mukainen; sen mukaanhan perusoikeudet ovat osa yleisiä oikeusperiaatteita, joiden noudattamista yhteisöjen tuomioistuin valvoo. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin vain sovelsi tätä oikeuskäytäntöä, johon se muuten nimenomaan viittaa valituksenalaisen tuomion 120 kohdassa, jossa palautetaan samalla mieliin Euroopan unionista tehdyn sopimuksen F artiklan 2 kohta, jonka mukaan "unioni pitää arvossa yhteisön oikeuden yleisinä periaatteina perusoikeuksia, sellaisina kuin ne taataan [Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa] ja sellaisina kuin ne ilmenevät jäsenvaltioiden yhteisessä valtiosääntöperinteessä".

67. Siitä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä, jota valittaja lainaa, voidaan yksinomaan päätellä, että kilpailuasioita koskevia menettelyjä ei ole jätetty kokonaan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan aineellisen soveltamisalan ulkopuolelle, vaikka artiklassa määrätään henkilön "oikeuksista ja velvollisuuksista" ja häntä vastaan nostetusta "rikossyytteestä". Sitä johtopäätöstä tästä ei kuitenkaan voida tehdä, ettei kohtuullisen ajan noudattamiseen liittyviä vaatimuksia voida kilpailuasioita koskevissa menettelyissä varmistaa muutoin kuin soveltamalla tätä määräystä suoraan niin, että viittaus yhteisön oikeuden yleiseen periaatteeseen jää kokonaan pois.

68. Edellä esitetystä seuraa, että tämän valitusperusteen toinen osa on hylättävä.

69. Valitusperusteen kolmannessa osassa valittaja väittää, että Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitetun kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen tarkoituksena on varmistaa, ettei syytetty joudu odottamaan liian pitkään päätöstä syytteen paikkansapitävyydestä. Liian pitkä odotusaika merkitsisi lisäseuraamusta.

70. DSM katsoo, ettei ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ole ottanut huomioon kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen tarkoitusta valituksenalaisen tuomion 122 kohdassa, jossa se toteaa seuraavaa:

- kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen loukkaaminen oikeuttaa kuitenkin kumoamaan komission päätöksen vain, jos se samalla merkitsee kyseisten yritysten puolustautumisoikeuksien rikkomista

- jos puolustautumisoikeuksien loukkaamista ei ole näytetty toteen, kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen loukkaamisella ei ole vaikutusta hallintomenettelyn pätevyyteen eikä sitä näin ollen voida pitää sellaisena vahinkoa aiheuttavana syynä, johon yhteisöjen tuomioistuimissa voitaisiin vedota EY:n perustamissopimuksen 178 artiklan ja 215 artiklan toisen kohdan (joista on tullut EY 235 artikla ja EY 228 artiklan toinen kohta) nojalla nostetuissa kanteissa.

71. Jos asiassa ei toimita kohtuullisessa ajassa, se ei siis sinänsä DSM:n mukaan merkitse puolustautumisoikeuksien loukkaamista vaan lisävahingon aiheuttamista vastaajalle.

72. Edellä mainitussa asiassa Baustahlgewebe vastaan komissio yhteisöjen tuomioistuin alensi DSM:n mukaan sakkoa todettuaan, ettei asiaa ollut käsitelty kohtuullisessa ajassa. DSM:n mukaan yhteisöjen tuomioistuin hylkäsi nimenomaisesti ajatuksen, jonka mukaan asia pitäisi ratkaista vahingonkorvauksella. Se totesi, että komission päätös voidaan kumota, jos oikeudenkäynnin kesto on vaikuttanut ratkaisun sisältöön. Tämä toteamus perustui DSM:n mukaan kuitenkin siihen tosiseikkaan, että esillä olleessa asiassa kohtuullisen ajan oli ylittänyt ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin, mistä lähtökohtaisesti ei voitu syyttää komissiota.

73. Nyt esillä olevassa asiassa kohtuullisen ajan ylittämiseen on sen sijaan syyllistynyt itse komissio. Tällaisessa tilanteessa seuraamuksen kuuluisi olla sama kuin muissakin määräajan ylityksissä, esimerkiksi kanteen nostamisen määräajan ylityksessä: komission on katsottava menettäneen toimivaltansa aloittaa menettelyjä, koska se on ylittänyt ehdottoman määräajan. Liian pitkästä viipeestä aiheutuva lisäseuraamus olisi vähintäänkin korvattava niin, että seuraamusta alennetaan huomattavasti joko kumoamalla sakko tai alentamalla sitä.

74. Mitä näistä perusteluista on ajateltava?

75. Komission tapaan totean ensinnäkin, että valittaja on väärässä väittäessään, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on toiminut vastoin edellä mainitussa asiassa Baustahlgewebe vastaan komissio annettua tuomiota.

76. Sehän päinvastoin käytti niitä seuraamuksia määrittäessään, joita kohtuullisen ajan ylittämisestä on riidanalaisen säädöksen pätevyydelle, samaa lähestymistapaa kuin yhteisöjen tuomioistuin oli käyttänyt tuossa asiassa. Kyseisen tuomion 49 kohdassa yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että koska mikään ei viitannut siihen, että oikeudenkäynnin kestolla olisi ollut vaikutuksia asian ratkaisun sisältöön, kohtuullisen ajan noudattamatta jättämistä koskeva kanneperuste ei voinut johtaa tuolloin valituksenalaisen tuomion kumoamiseen kokonaisuudessaan.

77. Näin yhteisöjen tuomioistuin täsmensi, mikä ulottuvuus on saman tuomion 48 kohdalla, jossa se katsoi, että oikeudenkäynnin liian pitkää kestoa koskevan perusteen perusteella valituksenalaisen tuomion kumoaminen on perusteltua niiltä osin kuin kyseisessä tuomiossa on vahvistettu valittajalle määrätyn sakon suuruudeksi 3 miljoonaa ecua.

78. Tämä lähestymistapa ilmenee myös ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen perusteluista, joissa se katsoo, että menettelyn kestäessä liian pitkään päätös on kumottava, kun yrityksen puolustautumisoikeudet on vaarannettu, koska tämä voi kiistatta vaikuttaa menettelyn lopputulokseen, ja muissa tapauksissa on määrättävä sakkoja.

79. Huomautan vielä, että valittajan perustelujen lähtökohtana - jota komissio ei ole kiistänyt - on se, että koska komission päätöksestä oli nostettu kumoamiskanne, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen olisi pitänyt soveltaa kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaa periaatetta. Tätä seikkaa on syytä pohtia tarkemmin.

80. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artikla, johon valittajan väite perustuu, koskee nimittäin selvästi jokaisen oikeutta saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa, koska siinä vaaditaan, että tuomioistuimen on oltava "riippumaton ja puolueeton" ja että päätökset on annettava julkisesti. Tätä määräystä ei siis automaattisesti voida soveltaa komissiossa käytäviin hallintomenettelyihin.

81. Yhteisöjen tuomioistuimen edellä mainitusta oikeuskäytännöstä on todettava, että se koskee tilannetta, jossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei toiminut kohtuullisessa ajassa, ja että siinä asiaa tarkastellaan näin ollen samasta näkökulmasta, josta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa on kyse.

82. Valituksenalaisessa tuomiossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kuitenkin rinnasti sen, että menettely komissiossa kestää mahdollisesti kohtuuttoman pitkään, siihen, että yhteisöjen tuomioistuimet eivät noudata asetettua määräaikaa. Oliko ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oikeassa tehdessään näin vai olisiko sen pitänyt todeta, että näiden kahden tilanteen erojen vuoksi niitä on käsiteltävä eri tavalla silloin, kun sovelletaan kohtuullisen ajan periaatetta?

83. Tältä osin on syytä korostaa, että vaatimus, jonka mukaan hallintoelimen on tehtävä päätöksensä kohtuullisessa ajassa, on jo vakiintunut yhteisön oikeuteen. Sekä yhteisön henkilöstösääntöjen mukaisia kurinpitoseuraamuksia koskeva oikeuskäytäntö että oikeusvarmuuden suojelun periaatetta tai hyvän hallintotavan periaatetta koskeva oikeuskäytäntö nimittäin tarjoavat tästä monia esimerkkejä.

84. Lisäksi tarve suojella toimijoita pitkään kestävältä oikeudelliselta epävarmuudelta, mikä on kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen tarkoitus, pätee mielestäni yhtä lailla komissiossa kuin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessakin käydyissä menettelyissä.

85. On varmasti totta, että asetuksessa N:o 17 säädetyssä menettelyssä ei käytetä lainkäyttövaltaa. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön ja komission menettelyjen jatkuva kehitys on kuitenkin johtanut siihen, että menettelyn lainkäytöllistä luonnetta on korostettu sen hallinnollisen luonteen merkityksen vastaavasti pienentyessä.

86. Tältä osin on kuitenkin syytä tehdä ero menettelyn varsinaisen tutkintavaiheen ja kontradiktorisen vaiheen välillä, kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tekikin, kun se määritti huomioon otettavaa aikaa.

87. Tutkintavaiheessa ei nimittäin vielä esitetä mitään moitteita toimijoita vastaan. Komissio voi toki pyytää niiltä lisätietoja, mutta ne eivät joudu puolustautumaan minkäänlaisia syytöksiä vastaan. Tässä vaiheessa ei siis vielä vallitse mitään epätietoisuutta siitä, onko toimijoihin kohdistettava syytös paikkansapitävä, eikä näin ollen ole myöskään tapahtunut mitään aineellista tai aineetonta vahinkoa.

88. Väitetiedoksiannon jälkeen kyseisiä yrityksiä sen sijaan syytetään virallisesti kilpailusääntöjen rikkomisesta, ja menettely saa tietyn kontradiktorisen luonteen, koska yrityksiä on kuultava.

89. Menettelyn tässä vaiheessa yritysten tilanne voidaan mielestäni rinnastaa rikosoikeudenkäynnissä syytettynä olevan tilanteeseen. Yrityksiä vastaan on kiistämättä esitetty syytös, ja ne ovat mukana menettelyssä, jonka päätteeksi voidaan tehdä päätös, jolla on merkittäviä seurauksia sekä yrityksen taloudelle että sen maineelle.

90. Jälkimmäisen seikan osalta on totta, että tilanne ei ole täysin samanlainen kuin rikostuomioistuimessa käytävässä oikeudenkäynnissä, sillä komissiossa käytävät menettelyt eivät ole julkisia.

91. On myös kiistatonta, että yrityksen asemaan komissiossa ja ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa liittyy muitakin oleellisia eroja. Edellisessä tapauksessa yritystä vastaan ei nimittäin ole vielä toteutettu ainuttakaan sellaista toimenpidettä, joka olisi omiaan aiheuttamaan sille vahinkoa. Jälkimmäisessä tapauksessa tällainen toimenpide on sen sijaan toteutettu, ja yrityksellä, johon se on kohdistunut, on oikeus saada tietää mahdollisimman nopeasti, onko toimenpide ollut perusteltu.

92. Yritykset, joille väitetiedoksiannot on osoitettu, ovat tästä huolimatta epävarmoja niitä vastaan esitetyn syytöksen osalta.

93. Kuten valittaja korostaa, myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä käy ilmi, että kilpailuoikeudelliset menettelyt voivat kuulua Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan aineelliseen soveltamisalaan, jolloin niihin voidaan soveltaa kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaa periaatetta.

94. Onko tästä siis valittajan tapaan pääteltävä, että päätös on kumottava kokonaisuudessaan aina, kun komissio jättää noudattamatta kohtuullisen ajan vaatimuksia?

95. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tapaan katson, että näin ei ole, ja tähän on nimenomaan syynä kyseisen periaatteen tarkoitus, johon valittaja sitä paitsi itsekin vetoaa perusteluissaan.

96. On nimittäin kiistatonta, että kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen tarkoituksena on suojella toimijoita, joita vastaan on aloitettu asetuksen N:o 17 mukainen kilpailusääntöjen rikkomista koskeva menettely. Sen vuoksi tämän periaatteen soveltamisesta johtuvat seuraukset on suhteutettava siihen, missä määrin menettelyn liian pitkä kesto on vaikuttanut kyseisiin toimijoihin.

97. Tästä seuraa, että jos menettelyn liian pitkä kesto ei vaikuta yritysten puolustautumisoikeuksien käyttöön eikä näin ollen myöskään menettelyn lopputulokseen, kyseisen periaatteen soveltamisen on merkittävä lieventäviä seuraamuksia kuin päinvastaisessa tapauksessa.

98. On vaikea ymmärtää etenkin sitä, miksi komission päätös pitäisi kuitenkin kumota, vaikka sen sisältö olisi voinut olla sama, vaikka sen tekemismenettely ei olisikaan kestänyt kohtuuttoman pitkään.

99. Tällainen seuraus olisi paitsi osoitus liiallisesta kaavamaisuudesta myös täysin suhteeton toimijoiden oikeuksien suojelun kannalta, sillä eihän näiden kärsimä vahinko aiheudu toteutetun toimenpiteen sisällöstä, vaan yksinomaan siitä, minä ajankohtana toimenpide lopulta toteutettiin.

100. Tällaisessa tapauksessa vahingonkorvaus on omiaan sovittamaan yhteen yritysten oikeudet ja yleisen edun, jolle aiheutuisi vahinkoa, ellei kilpailusääntöjen rikkomisesta määrättäisi seuraamuksia.

101. Jos sen sijaan osoitetaan, että puolustautumisoikeuksia on rikottu, päätös on kiistatta kumottava kokonaisuudessaan.

102. Tämä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen aivan perustellusti tekemä ratkaisu on - kuten komissio toteaa ja päinvastoin kuin valittaja väittää - olennaisilta osin samansisältöinen yhteisöjen tuomioistuimen edellä mainitussa asiassa Baustahlgewebe v. komissio käyttämän lähestymistavan kanssa. Vaikka on totta, että yhteisöjen tuomioistuin katsoi tässä tuomiossa, että kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen rikkomisesta oli seurattava valituksenalaisen tuomion kumoaminen, se nimenomaan rajoitti kumoamispäätöksensä koskemaan sakkosumman vahvistamista ja täsmensi, ettei tuomiota ollut muilta osin syytä kumota, koska ei ollut mitään näyttöä siitä, että menettelyn kestoaika olisi vaikuttanut asian lopputulokseen.

103. Tämä ratkaisu on olennaisilta osin sama kuin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ratkaisu olla kumoamatta päätöstä ja jättää kantajalle mahdollisuus nostaa korvauskanne vahingoista, joita menettelyn liian pitkä kesto on mahdollisesti aiheuttanut.

104. Lisäksi on syytä korostaa, että yleisesti ottaen yhteisön oikeudessa ei ole mitenkään uusi se ajatus, jonka mukaan menettelyvirhe merkitsee toimenpiteen pätemättömyyttä vain, jos se on riittävän vakava. Tämä ajatus käy ilmi vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, joka koskee toimien kumoamista olennaisten muotovaatimusten noudattamatta jättämisen perusteella, ja tähän ajatukseen pohjautuu myös yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 51 artikla, jonka mukaan oikeudenkäyntivirheisiin voidaan vedota muutoksenhakuperusteena vain, jos ne ovat vaikuttaneet hakijan etuihin.

105. Vaikka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ratkaisu onkin olennaisilta osin samansisältöinen edellä mainitussa asiassa Baustahlgewebe vastaan komissio annetun tuomion kanssa, on totta, että se poikkeaa tästä tuomiosta huomattavasti yhden olennaisen seikan kohdalla, mistä valittaja ei epäröi moittia ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta.

106. Edellä mainitussa asiassa Baustahlgewebe vastaan komissio yhteisöjen tuomioistuin nimittäin määräsi käytännössä suoraan itse korvauksen kyseisille yrityksille sakon alennuksena. Näin yritykset vapautettiin tavanmukaisesta menettelystä, jota on noudatettava korvausten saamiseksi yhteisön toimesta aiheutuvasta vahingosta, eli perustamissopimuksen 215 artiklassa tarkoitetun kanteen nostamisesta. Edellä mainitussa asiassa Baustahlgewebe vastaan komissio kantaja sai näin ollen vahingonkorvauksen ilman, että tämän tarvitsi näyttää toteen, että vahinko oli tapahtunut, ja tätä mahdollisuutta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei esillä olevassa asiassa yrityksille sallinut.

107. On myös kiistatonta, ettei ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ehdottama keino ole luonteeltaan yhtä välitön kuin yhteisöjen tuomioistuimen keino.

108. Onko tästä pääteltävä, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on jättänyt kokonaan huomiotta kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaan periaatteeseen liittyvät vaatimukset?

109. Tältä osin on korostettava, että asettaessaan mahdollisen vahingonkorvauksen edellytykseksi sen, että asiasta on nostettu vastuun toteamista koskeva kanne, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on väistämättä katsonut, että oikeus vahingonkorvaukseen riippuu nimenomaan vahingonkorvausvastuun toteamisesta. Edellä mainitusta asiasta Baustahlgewebe vastaan komissio ei kuitenkaan käy ilmi, että yhteisöjen tuomioistuin olisi asettanut vahingonkorvauksen edellytykseksi sen, että yhteisön toimielimen todetaan olevan vastuussa vahingosta. Yhteisöjen tuomioistuin ei nimittäin edes tutkinut sitä kysymystä, onko kyse säännönvastaisesta menettelystä, vahingosta ja näiden kahden välisestä syy-yhteydestä. Se tyytyi vain toteamaan, että menettely on kestänyt epätavallisen pitkään, ja alentamaan määrättyä sakkoa pelkästään tästä syystä.

110. On siis todettava, että vedotessaan vastuun syntymiseen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin asetti vahingonkorvaukselle sellaisia edellytyksiä, jotka eivät perustuneet yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, ja teki näin ollen oikeudellisen virheen kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen soveltamisessa.

111. Tästä virheestä aiheutuisi kuitenkin seurauksia vain, jos menettely olisi todella kestänyt liian pitkään. Koska ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin joka tapauksessa katsoi, ettei näin käynyt, sen tekemä virhe ei vaikuttanut tuomion sisältöön, eikä se siis voi sinänsä johtaa tuomion kumoamiseen. Sen vuoksi on syytä selvittää, oliko ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oikeassa katsoessaan, ettei kyseinen kestoaika ollut tässä tapauksessa liian pitkä.

112. Valitusperusteen kolmea muuta osaa onkin tutkittava tämän seikan pohjalta.

113. Valitusperusteensa neljännessä osassa valittaja nimittäin väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen kohtuullisen ajan pituuden määrittelyssä. Valittaja katsoo, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli väärässä todetessaan valituksenalaisen tuomion 123 kohdassa, että ajanjaksoa, jona se tutki komission päätöstä, ei voida ottaa huomioon määriteltäessä komissiossa käydyn menettelyn kestoa.

114. Lisäksi valittaja moittii ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että tämä saman tuomion 124 ja 125 kohdassa jakoi hallintomenettelyn kahteen jaksoon, nimittäin siihen, joka alkoi vuoden 1983 marraskuussa käynnistetyillä komission tarkastuksilla ja päättyi maaliskuussa 1988 komission päätökseen menettelyn aloittamisesta, ja siihen, joka alkoi 5.4.1988 väitetiedoksiantojen lähettämisestä ja päättyi toisen PVC-päätöksen tekemiseen.

115. Tässä yhteydessä valittaja huomauttaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan menettelyn kesto lasketaan alkaen siitä toimivaltaisen viranomaisen lähettämästä virallisesta ilmoituksesta, jossa esitetään rikossyyte, tai toimenpiteistä, jotka sisältävät tällaisen syytteen ja jotka nekin vaikuttavat merkittävästi rikoksesta epäillyn tilanteeseen, ja että kesto kattaa koko menettelyn, muutoksenhaut mukaan luettuina.

116. Tässä tapauksessa kohtuullinen aika alkoi valittajan mukaan komission tarkastusten aloitusajankohdasta, eli marraskuusta 1983, ja päättyi tilapäisesti valituksenalaisen tuomion antamispäivään 20.4.1999, sanotun kuitenkaan rajoittamatta sitä, että tähän myöhemmin lisätään muutoksenhakumenettelyn kesto.

117. Tässä yhteydessä komissio huomauttaa, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen velvollisuutena oli ainoastaan lausua komission menettelytavasta sellaisena kuin se on esitetty päätöksessä. Tätä menettelytapaa voidaan kuitenkin arvioida vain niiltä ajanjaksoilta, joiden aikana asia oli vireillä komissiossa. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin menetteli siis aivan oikein katsoessaan, että nämä ajanjaksot olivat hallintomenettelyn kestoaika (vuoden 1983 marraskuusta 21. päivään joulukuuta 1988) sekä edellä mainitussa asiassa komissio vastaan BASF ym. annetun tuomion ja 27.7.1994 tehdyn päätöksen välissä kulunut aika. Komissiotahan ei voida moittia ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ja yhteisöjen tuomioistuimen toimista.

118. Yhdyn tähän päätelmään. Katson nimittäin - toisin kuin valittaja - ettei voida sallia, että hallintomenettelyn kesto yhdistetään oikeudenkäynnin kestoon silloin, kun määritetään kohtuullisessa ajassa toimimista koskevassa periaatteessa tarkoitettua menettelyn kokonaiskestoa.

119. Tällaisella lähestymistavalla olisi nimittäin monia ristiriitaisia seurauksia.

120. Sehän merkitsisi, että sellaisessa monitahoisessa riita-asiassa, jossa komissio tarvitsee jo lähtökohtaisesti paljon aikaa selvittääkseen ratkaisunsa tekemiseksi tarpeelliset oikeudelliset seikat ja tosiseikat, yhteisöjen tuomioistuimille annettaisiin erittäin lyhyt aika tutkia samaa monitahoista riita-asiaa, jotta menettely ei nämä molemmat vaiheet yhteenlaskettuina kestäisi liian pitkään!

121. Onkin syytä epäillä, onko tällainen tulkinta omiaan vahvistamaan yritysten oikeuksien suojaa.

122. Lisäksi oikeusturvasta muodostuisi yrityksille jonkinlainen kilpajuoksu, jonka ne voittaisivat lähes joka kerran. Nostaessaan kumoamiskanteen komission päätöksestä ne nimittäin käynnistäisivät menettelyn, jossa ainoastaan sellainen yhteisöjen tuomioistuimen tuomio, jossa hylätään kaikki niiden esittämät kanneperusteet, voisi estää niitä voittamasta asiaa kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaan periaatteeseen vetoamalla sillä edellytyksellä luonnollisestikin, että tämä tuomio annetaan riittävän nopeasti.

123. Muissa tapauksissa - jos kumoamispäätöksen jälkeen tehdään uusi päätös tai jos ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomio kumotaan ja asia palautetaan sille - riittäisi, kun kyseiset yritykset jatkaisivat tarpeen mukaan kanteiden nostamista ja seuraisivat kalenteria voidakseen oikealla hetkellä saada menettelyn keskeytetyksi vetoamalla kohtuullisen ajan kulumiseen.

124. Mielestäni tällaisessa tulkinnassa ei oteta huomioon, että komissiossa käytävä menettely ja yhteisöjen tuomioistuimissa käytävä menettely ovat luonteeltaan erilaisia.

125. Komissiossa on käsiteltävänä yrityksen syyksi luettavaa tosiseikastoa, ja tällöin keskustellaan periaatteessa sekä kyseisten tosiseikkojen paikkansapitävyydestä että niiden oikeudellisesta merkityksestä. Tätä keskustelua voi seurata komission päätös, jonka johtoajatus ja sisältö ovat tietyssä määrin komission harkintavallassa, koska komissio on vastuussa yhteisön kilpailupolitiikan täytäntöönpanosta.

126. Yhteisöjen tuomioistuinten käsiteltäväksi sen sijaan saatetaan tietty oikeustoimi, nimittäin komission päätös, josta esitetään joukko täsmällisiä kanneperusteita. Sama koskee soveltuvin osin myös muutoksenhakua. Kanne on nostettava tietyn määräajan kuluessa, ja tuomioistuimen velvollisuutena on ratkaista riita-asia.

127. Kuten edellä totesin, yrityksillä on toki kummassakin tapauksessa oikeus siihen, että niiden tilanne ratkaistaan kohtuullisessa ajassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näitä kahta menettelyä voitaisiin pitää toisiaan vastaavina tämän periaatteen kannalta ja että niiden kestot voitaisiin sen vuoksi laskea yhteen.

128. Valittaja on näin ollen väärässä moittiessaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, ettei se laskenut yhteen näiden kahden menettelyn kestoaikoja.

129. Sama koskee mielestäni eroa, jonka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tehnyt erottaessaan komissiossa käydyssä menettelyssä kaksi vaihetta. Päinvastoin kuin valittaja väittää, ei voida katsoa, että kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaan periaatteeseen liittyvät vaatimukset olisivat ennen väitetiedoksiannon lähettämistä samoja kuin sen jälkeen.

130. Tältä osin on syytä korostaa - kuten kantajan lainaamassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössäkin todetaan - että asetuksen N:o 17 nojalla ennen väitetiedoksiantoa toteutettujen selvittämistoimien ei voida katsoa merkitsevän, että henkilöä syytettäisiin rangaistavasta teosta.

131. Jo näiden toimien luonne ja paikka päätöksentekoprosessin kronologiassa osoittavat, että komissio ei niiden toteuttamisajankohtana voi vielä esittää syytöksiä ketään vastaan, vaan se on vasta selvittämässä niitä tosiseikkoja, joiden perusteella se voi lopulta antaa väitetiedoksiannon, jota ei välttämättä osoiteta niille yrityksille, joihin selvitystoimet kohdistuivat.

132. On myös kuvaavaa, että asetuksen N:o 17 11 ja 14 artiklassa, joissa säädetään tietojensaantipyynnöistä ja tarkastuksista, toimenpiteet, joista komissio lähettää pelkän pyynnön, on erotettu sellaisista toimenpiteistä, joista se määrää päätöksellä, josta voidaan nostaa kanne. Tämä osoittaa selvästi, että eri toimenpiteillä voi olla erilainen ulottuvuus ja että pelkän selvittämistoimen suorittamisen ei sen vuoksi voida katsoa käynnistävän automaattisesti kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen tarjoamaa suojaa.

133. Sen sijaan yritykseen, jolle väitetiedoksianto osoitetaan, kohdistetaan selvästikin tarkkaan rajattu syytös. Väitetiedoksianto merkitsee lisäksi, että komissio aikoo tehdä kyseistä yritystä koskevan päätöksen, joten sillä on yrityksen tilanteen kannalta merkitystä sovellettaessa kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaa periaatetta.

134. Kuten komissio korostaa, komissiossa käydyn menettelyn lopputulos ratkeaa nimenomaan menettelyn toisessa vaiheessa. Edellä kuitenkin osoitettiin, että voidakseen soveltaa kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaa periaatetta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen oli arvioitava, oliko menettelyn kesto vaikuttanut sen lopputulokseen. On siis johdonmukaista, että menettelyn toisella vaiheella on tämän periaatteen soveltamisessa enemmän merkitystä kuin sen ensimmäisellä vaiheella.

135. Olen jopa sitä mieltä, ettei kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaa periaatetta ylipäätään voida soveltaa menettelyn ensimmäiseen vaiheeseen. Näin voidaan mielestäni päätellä siitä, mitä edellä todettiin kyseisen periaatteen tarkoituksesta. Kuten sanottiin, tavoitteena on välttää, että henkilö joutuu olemaan pitkään epätietoinen itseensä kohdistetusta syytöksestä.

136. Tältä osin on kuitenkin syytä huomauttaa, että pelkkä joutuminen komission selvittämistoimien kohteeksi ei vielä merkitse sitä, että yritystä vastaan esitettäisiin syytöksiä. Tällaisiin toimenpiteisiin ryhtyminen osoittaa, että komissio etsii seikkoja, joiden perusteella se voisi ratkaista, onko syytä ryhtyä jotain yritystä vastaan toimenpiteisiin, ja jos on, mitä yritystä vastaan niihin on ryhdyttävä. Tässä vaiheessa se ei luonnollisestikaan voi vielä esittää syytöksiä ketään vastaan.

137. Lisäksi on huomattava, että asetuksessa N:o 17 yritykset velvoitetaan tekemään yhteistyötä komission kanssa, kun se suorittaa tutkimuksia. Yhteisön lainsäätäjäkin siis katsoo, ettei yritys vielä tässä vaiheessa ole syytetyn asemassa.

138. Lisäksi on pantava merkille, että kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen soveltamisella menettelyn tässä vaiheessa olisi se epäsuotuisa vaikutus, että se kannustaisi yrityksiä viivyttelemään mahdollisimman paljon yhteistyövelvoitteen täyttämisessä, koska ne tietäisivät, että jokainen niiden aiheuttama viivytys vain lisäisi niiden mahdollisuuksia saada mahdollinen päätös kumotuksi sillä verukkeella, ettei komissio ole noudattanut kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaa periaatetta.

139. Komissio voitaisiin puolestaan pakottaa tutkimaan asiat niin lyhyessä ajassa, ettei se ehtisi perustella lopullista päätöstään asianmukaisesti.

140. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin menetteli siis aivan oikein katsoessaan, että menettelyn keston määrittämiseksi oli syytä tehdä ero myös komissiossa käydyn menettelyn eri vaiheiden välillä.

141. Tämän valitusperusteen neljäs osa on siis hylättävä kokonaan.

142. Valitusperusteen viides osa koskee virheellisiä perusteluja ja sen velvoitteen noudattamatta jättämistä, jonka mukaan jokainen menettelyn keston kohtuullisuuden arviointiperuste on tutkittava.

143. Valittaja huomauttaa, että yksi menettelyn keston kohtuullisuuden arviointiperusteista koskee asian merkitystä asianomaisille yrityksille. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kuitenkin tutki tämän näkökohdan vain siltä ajanjaksolta, joka alkoi väitetiedoksiannon tiedoksiantamisesta, ja jätti perusteluja ilmoittamatta tutkimatta, oliko kyseinen arviointiperuste - ja kaikki muutkin arviointiperusteet asian monitahoisuutta lukuun ottamatta - otettu huomioon tätä edeltävänä ajanjaksona, jonka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli kuitenkin itse määritellyt.

144. Edellä jo huomautettiin, että ajanjakso, joka edeltää väitetiedoksiantoa, eroaa kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen osalta olennaisesti sitä seuraavasta menettelyvaiheesta, jonka osalta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kyllä tutki kyseisen arviointiperusteen.

145. Näin ollen katson, ettei ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta ole syytä moittia siitä, ettei se tutkinut kaikkia menettelyn keston kohtuullisuutta koskevia arviointiperusteita väitetiedoksiantoa edeltäneeltä ajanjaksolta.

146. Perusteeton on myös se valittajan väite, jonka mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole perustellut, miksi se teki näin. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinhan nimenomaan selitti tuomion 132 kohdassa, miksi menettelyn toinen vaihe erosi ensimmäisestä vaiheesta, ja korosti, että väitetiedoksiannon tiedoksiantaminen edellyttää menettelyn aloittamista kilpailusääntöjen rikkomisen toteamiseksi ja että aloittamalla sen komissio ilmaisee tahtonsa tehdä päätös tämän toteamisesta.

147. Se myös muistutti, että yritys voi vasta väitetiedoksiannon tiedoksisaamisesta alkaen tietää, mikä sitä vastaan aloitetun menettelyn kohde on ja mistä kilpailunvastaisista menettelytavoista komissio sitä moittii. Tästä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin päätteli, että yrityksillä on erityinen intressi siihen, että komissio noudattaa tässä menettelyn toisessa vaiheessa erityistä ripeyttä.

148. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin perusteli siis oikeudellisesti riittävällä tavalla syyt, joiden vuoksi se käsitteli komissiossa käydyn menettelyn peräkkäisiä vaiheita eri tavalla.

149. Edellä esitetystä seuraa, että tämän valitusperusteen viides osa on perusteeton.

150. Valitusperusteen kuudennessa osassa väitetään, että menettelyn keston kohtuullisuuden arviointiin sovellettavia laillisia perusteita ei ole noudatettu.

151. DSM huomauttaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin pitää ilman muuta kohtuuttomana viipeenä sitä, jos asiassa ei ole toimittu yli kolmeen vuoteen. Asiassa B vastaan Itävalta 28.3.1990 (A-sarja, nro 175) antamassaan tuomiossa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että rikosoikeuden alalla menettely saa kestää korkeintaan kaksi vuotta, kun se kyseisessä tapauksessa oli kestänyt 33 kuukautta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kesto ei siis ole kohtuullinen, jos se ylittää kaksi vuotta.

152. Esillä olevalla asialla on valittajan mielestä merkittäviä yhtäläisyyksiä asian Garyfallou AEBE vastaan Kreikka kanssa, jossa rikossyytteen ratkaiseminen kesti yli 11 vuotta, mitä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin piti kohtuuttoman pitkänä aikana.

153. Edellä mainitussa asiassa Baustahlgewebe vastaan komissio (45-47 kohta) yhteisöjen tuomioistuin erotti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen menettelyssä 32:n ja 22 kuukauden jaksot, joiden aikana asiassa ei ollut toimittu, ja katsoi, ettei menettely täyttänyt kohtuullisen ajan vaatimusta.

154. DSM korostaa, että esillä olevassa tapauksessa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa vedottiin siihen, että oli kulunut noin 41 kuukauden ajanjakso, jonka aikana komissio ei ollut toiminut asiassa.

155. Valittaja moittii ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen katsoneen valituksenalaisen tuomion 134 kohdassa ilman perusteluja, että komissio oli tehnyt toisen PVC-päätöksen kohtuullisessa ajassa, vaikka ensimmäisen PVC-päätöksen ja toisen PVC-päätöksen välissä oli kulunut viisi vuotta ja seitsemän kuukautta eli kaikkiaan 67 kuukautta. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin siis laiminlöi perusteluja ilmoittamatta oikeudellista velvoitettaan arvioida ja soveltaa kohtuullisen ajan laillisia arviointiperusteita. Valittajan mukaan kohtuullisen ajan päättymishetki oli tässä tapauksessa 20.4.1999, jolloin valituksenalainen tuomio annettiin, ja tähän päivämäärään mennessä oli kulunut 15 vuotta ja seitsemän kuukautta kyseisen ajan alkamishetkestä, joka oli marraskuussa 1983. Tämä on minkä tahansa arviointiperusteen mukaan liian pitkä aika.

156. On kuitenkin todettava, että tämä väite nojautuu kahteen virheelliseen olettamaan. Ensinnäkin siinä oletetaan, että kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaa periaatetta on syytä soveltaa koko komissiossa käytyyn menettelyyn, mikä ei siis pidä paikkaansa, kuten juuri osoitettiin.

157. Samoin valittajan suorittamat laskelmat - tai lähinnä yhteenlaskut - olisivat oleellisia vain siinä tapauksessa, että komission menettelyvaiheiden kestot olisi yhdistettävä yhteisöjen tuomioistuimissa käytyjen oikeudenkäyntien kestoihin, mutta olen mielestäni jo osoittanut, että myös tämä lähestymistapa on virheellinen.

158. Tältä osin on lisäksi syytä korostaa, että kyse ei missään tapauksessa ole pelkästä menettelyn kokonaiskeston ja jonkin ennalta vahvistetun normin välisestä vertailusta. Tällaisessa lähestymistavassa nimittäin jäisi kokonaan huomiotta, että oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen määrä ja monitahoisuus sekä asianosaisten määrä vaihtelevat huomattavasti kyseisissä menettelyissä. Tämä tilanne sitä paitsi toistuisi menettelyn kaikissa vaiheissa, olipa kyse hallintomenettelystä tai oikeudenkäynnistä.

159. Näissä olosuhteissa olisi järjetöntä määritellä ennakolta yhtä ainoaa viiteaikaa, jonka perusteella kaikkia menettelyjä olisi arvioitava niiden erityispiirteistä riippumatta.

160. Tästä seuraa, että kohtuullisessa ajassa toimimista koskevaa periaatetta voidaan käytännössä soveltaa vain, jos käytetään tapauskohtaista lähestymistapaa. Tämä tarkoittaa, ettei lasketa mekaanisesti yhteen peräkkäisiä ajanjaksoja, vaan tarkastellaan menettelyn kussakin vaiheessa erikseen, onko kyseinen vaihe saatu päätökseen kohtuullisessa ajassa, ja otetaan samalla huomioon, mitä menettelyn kyseisessä vaiheessa on oikeus odottaa. Toisin sanoen menettelyn jokainen vaihe on tutkittava erikseen.

161. Näin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin pääasiallisesti menettelikin.

162. Mitä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen perusteluvelvoitteeseen tulee, edellä esittämistäni näkökohdista käy ilmi, että se kyllä perusteli erotteluja, joita se käytti menettelyn keston määrittämisessä. Koska valittajan väitteiden perusteettomuus johtui suoraan ja väistämättä tästä erottelusta, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimella ei ollut velvollisuutta esittää lisäperusteluja tähän seikkaan.

163. Rinnastus, jonka valittaja pyrkii tekemään edellä mainitussa asiassa Garyfallou AEBE vastaan Kreikka annettuun Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioon, on joka tapauksessa tehoton, sillä tästä tapauksesta - mikäli sitä nyt ylipäätään voidaan soveltaa esillä olevaan asiaan - käy ilmi, että 11 vuoden kesto on kohtuuton. Näin pitkästä kestoajasta ei kuitenkaan ole kyse esillä olevassa tapauksessa, kun otetaan huomioon, että valittajan ehdottamat yhdistämiset olivat virheellisiä.

164. Tästä seuraa, että myös tämän valitusperusteen kuudes osa on hylättävä.

165. Näin ollen valitusperuste on mielestäni hylättävä kokonaisuudessaan.

Päätöksen tekemistä edeltävien hallintotoimien pätemättömyyttä koskeva valitusperuste

166. Valittaja väittää, että kumoamisen vaikutukset eivät ulotu pelkästään komission lopulliseen päätökseen, vaan kaikkiin sitä edeltäneisiin toimiin. Niiden olisi itse asiassa katsottava kuuluvan kumottuun päätökseen.

167. Sen vuoksi valittaja kiistää päätelmät, jotka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin esitti valituksenalaisen tuomion 183-193 kohdassa.

168. Valittaja lainaa vakiintunutta oikeuskäytäntöä, jonka mukaan valmistelevien toimien pätevyyttä voidaan arvioida vain, jos lopullisesta päätöksestä on nostettu kumoamiskanne.

169. Valittaja kiistää vielä sen oikeuskäytännön pätevyyden, johon ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on vedonnut, koska tämä oikeuskäytäntö liittyy eri tilanteisiin kuin esillä oleva asia, nimittäin asetuksen, direktiivin tai valtiontukia koskevan päätöksen kumoamiseen. Lisäksi kyseisessä oikeuskäytännössä ei suinkaan suljeta pois sitä mahdollisuutta, etteikö lopullisen päätöksen kumoaminen voisi vaikuttaa valmistelevien toimien pätevyyteen.

170. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi se, että valmistelevien toimien pätevyys voidaan riitauttaa vain lopullisesta päätöksestä nostetun kanteen yhteydessä, merkitsisi, että lopullisen päätöksen mitättömyys ulottuisi myös kyseisiin valmisteleviin toimiin.

171. Valmistelevista toimistahan ei voida erikseen nostaa kumoamiskannetta, mikä johtuu yksinomaan siitä, ettei niitä voida pitää kenellekään vastaisina toimina, koska niillä ei ole lopullista vaikutusta.

172. Kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinkin aivan oikein totesi, päätöksen kumoamisen vaikutukset sitä edeltävien hallintotoimien pätevyyteen riippuvat kumoamisperusteista, mitä valittaja ei kiistä.

173. Tämä kanta, joka yksinkertaisesti tarkoittaa oikeusvoiman yleissäännön soveltamista esillä olevaan tapaukseen, vahvistetaan niin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen mainitsemassa oikeuskäytännössä kuin siinäkin oikeuskäytännössä, johon valittaja itse vetoaa.

174. Toisin kuin esillä olevassa tapauksessa, valittajan mainitsemissa aiemmissa tuomioissa komission päätöksen pätemättömyyteen oli syynä menettelyvirhe, joka vaikutti tekstin lopullista hyväksymistä koskevaa vaihetta edeltäviin toimiin, ja oli johdonmukaista, että päätöksen tekijä velvoitettiin korjaamaan kyseisiin valmisteleviin toimiin vaikuttanut pätemättömyys, paitsi edellä mainitussa asiassa Italia vastaan komissio, jossa lopullista päätöstä ja valmistelevaa toimea ei kumottu.

175. Valittaja kuitenkin vetoaa etenkin yhdistetyissä asioissa Cimenteries CBR ym. vastaan komissio annettuun tuomioon, jossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin valittajan mukaan totesi, että komission päätöksen kumoamisen vuoksi koko menettely oli lainvastainen.

176. Tätä väitettä on kuitenkin tarkasteltava kyseisen tuomion asiayhteyden perusteella. Päätöksen pätemättömyyteen oli syynä valmistelumenettelyn pätemättömyys, joka liittyi oikeuteen tutustua asiakirjoihin, eikä se, että päätöksen lopullista tekstiä ei ollut saatettu todistusvoimaiseksi, kuten tässä tapauksessa. Tästä seurasi väistämättä, että tehdessään johtopäätöksiä kumoamistuomiosta komission oli otettava huomioon siihen johtaneet syyt ja korjattava ne suorittamalla tarvittaessa uudelleen ne päätöksen tekemistä edeltävät hallintotoimet, joiden mitättömyys oli aiheuttanut lopullisen päätöksen pätemättömyyden.

177. Sama koskee muita valittajan mainitsemia tuomioita. Valmistelevat toimet olivat syynä riidanalaisen päätöksen osittaiseen pätemättömyyteen myös edellä mainitussa asiassa Transocean Marine Paint vastaan komissio. Edellä mainituissa asioissa British Aerospace ja Rover vastaan komissio sekä Italia vastaan komissio ei ollut kyse kumoamistuomion seurauksista, vaan komissio teki uudet valtiontukia koskevat päätökset, koska edellisten päätösten täytäntöönpanossa oli syntynyt kiistoja.

178. On totta, että asiassa BASF ym. vastaan komissio, jota valittaja niin ikään lainaa, oli sama kumoamissyy kuin esillä olevassa asiassa, mutta tämä ei missään tapauksessa tarkoita, että valmistelevat toimet olisi kaikki katsottava pätemättömiksi.

179. Näin ollen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin teki aivan oikein katsoessaan, että ensimmäisestä PVC-päätöksestä annetun yhteisöjen tuomioistuimen tuomion tuomiolauselman ja perustelujen pohjalta oli aiheellista selvittää, miten päätöksen kumoaminen vaikutti valmisteleviin toimiin.

180. Päätöksen kumoaminenhan johtui ainoastaan siitä, että komissio oli rikkonut menettelysääntöjä, joilla säännellään yksinomaan päätöksen lopulliseen tekemiseen liittyviä yksityiskohtia. Päätöksen pätemättömyyden vaikutus ei voinut ulottua tätä menettelyvirhettä edeltäneisiin hallinnollisiin vaiheisiin, joihin näitä menettelysääntöjä ei edes sovellettu.

181. Tilanne oli siis analoginen sen tilanteen kanssa, josta oli kyse ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen mainitsemassa asiassa Espanja vastaan komissio, jossa yhteisöjen tuomioistuin totesi, että kumotun toimen korvaamiseen tähtäävä menettely voidaan aloittaa uudelleen juuri siitä kohdasta, jossa lainvastaisuus tapahtui.

182. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei siis tehnyt oikeudellista virhettä todetessaan, ettei ensimmäisen PVC-päätöksen pätemättömyys koskenut kumottua päätöstä edeltäneitä toimia.

183. Näin ollen tämä valitusperuste on hylättävä.

Toisen PVC-päätöksen hyväksymismenettelyn virheellisyyttä koskeva valitusperuste

184. Valittaja esittää tässä yhteydessä kaksiosaisen valitusperusteen, jonka ensimmäinen osa koskee puolustautumisoikeuksien kunnioittamista ja toinen neuvoa-antavan komitean kuulemista.

185. Valitusperusteen ensimmäisessä osassa se väittää, että tehdessään toisen PVC-päätöksen kuulematta ensin kyseisiä yrityksiä komissio loukkasi puolustautumisoikeuksia, joita on kunnioitettava kaikkien sellaisten päätösten tekemisessä, jotka voivat olla yrityksille vastaisia.

186. Valittajan mukaan tämä tulkinta vahvistetaan edellä mainituissa yhdistetyissä asioissa Cimenteries CBR vastaan komissio.

187. Toisin kuin valituksenalaisen tuomion 261-264 kohdan perusteluissa väitetään, puolustautumisoikeuksien kunnioittamista koskevaa perusperiaatetta ei voida rajata eikä varsinkaan rajoittaa asetuksilla N:o 17 ja N:o 99/63/EY, koska yhteisön oikeuden yleiset periaatteet ovat aina etusijalla johdettuun oikeuteen nähden.

188. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli valittajan mukaan siis väärässä todetessaan, että periaatteen sisältö rajoittui velvollisuuteen antaa kullekin näistä yrityksistä tilaisuus esittää näkökantansa "tosiseikkoja ja olosuhteita koskevien väitteiden paikkansapitävyydestä ja asiaankuuluvuudesta sekä niistä asiakirjoista", joita komissio käyttää yhteisön oikeuden rikkomisen olemassaoloa koskevan väitteensä tueksi.

189. Tällainen kanta merkitsisi, että yrityksiltä evättäisiin oikeus ilmaista asianmukaisesti kantansa asiaan sovellettavista aineellisista säännöistä ja menettelysäännöistä, oikeuskäytännöstä, taloudellisesta kokonaistilanteesta jne., mikä olisi ristiriidassa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa sekä sen arvion kanssa, jonka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin esitti valituksenalaisen tuomion 1021 ja 1022 kohdassa oikeudesta tutustua asiakirjoihin.

190. Nyt esillä olevassa tapauksessa yritykset olisivat siis voineet vaikuttaa komission jäsenistä muodostuvan kollegion arviointiin esittämällä sille perustelunsa, jotka koskivat toisen PVC-päätöksen tekemisen tarpeellisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta, ajan kulumista, kahdenkertaisen seuraamuksen kieltoa koskevaa periaatetta ja päätösten tekoon sovellettavien sääntöjen muutoksia.

191. Valittaja huomauttaa, että se olisi myös voinut vedota ensimmäisen ja toisen PVC-päätöksen välissä tapahtuneeseen oikeuskäytännön kehitykseen, kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiin tai yhdenmukaistetun menettelytavan käsitettä koskevaan yhteisön oikeuskäytäntöön. Tässä yhteydessä se mainitsee, että toisen PVC-päätöksen 27 kohdassa komissio viittasi itsekin erääseen vuonna 1991 annettuun tuomioon.

192. DSM korostaa tässä yhteydessä, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli väärässä katsoessaan, ettei toiseen PVC-päätökseen sisältynyt mitään sellaisia väitteitä, jotka olisivat uusia ensimmäiseen PVC-päätökseen verrattuna. Näiden kahden päätöksen vertailussa paljastuu päinvastoin useitakin eroja. Erot eivät ole pelkästään toimituksellisia, vaan ne koskevat sellaisia uusia tosiseikkoja tai olosuhteita, joista yrityksiä olisi pitänyt pyytää esittämään kantansa, ilman, että olisi ollut syytä ratkaista, oliko näitä uusia tosiseikkoja syytä pitää varsinaisina väitteinä. Jo näiden uusien tosiseikkojen ilmeneminen olisi velvoittanut komission kuulemaan yrityksiä.

193. Mitä tästä perustelusta on ajateltava?

194. Ensiksi on huomautettava, että kuten edellä osoitettiin, ensimmäisen PVC-päätöksen kumoaminen ei vaikuttanut niiden valmistelevien toimien pätevyyteen, jotka oli toteutettu ennen päätöstekstin saattamista todistusvoimaiseksi.

195. Tästä seuraa, että toisin kuin DSM antaa ymmärtää, kyseisiä yrityksiä on kyllä kuultu ja niillä on ollut tilaisuus esittää kantansa komission niitä vastaan esittämistä väitteistä.

196. Seuraavaksi onkin tutkittava, olisiko komissiolla siitä huolimatta ollut velvollisuus kuulla kyseisiä yrityksiä vielä toisenkin kerran.

197. On katsottava, ettei asetuksissa N:o 17 ja N:o 99/63/ETY aseteta tällaista velvoitetta. Näistä teksteistä nimittäin käy kiistatta ilmi, että komission on annettava väitetiedoksiannossa tarkoitetuille yrityksille tilaisuus ilmaista kantansa niitä vastaan esitetyistä syytöksistä.

198. Lisäksi asetuksissa täsmennetään, että komissio voi päätöksissään hyväksyä ainoastaan sellaiset yrityksiä vastaan esitetyt väitteet, joiden osalta näillä on ollut tilaisuus esittää näkökantansa.

199. Näin ollen asetuksissa ei velvoiteta komissiota kuulemaan yrityksiä toisen kerran, ellei komission päätös sisällä uusia väitteitä verrattuna niihin väitteisiin, joista yrityksiä on jo kuultu.

200. Tältä osin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 252 ja 266 kohdassa, ettei kantaja väitä toisen PVC-päätöksen sisältävän uusia väitteitä.

201. On totta, että DSM riitauttaa tämän toteamuksen valituksessaan. Se tekee sen mielestäni aivan turhaan. Se ei nimittäin missään vaiheessa mainitse ainuttakaan sellaista väitettä, joka olisi uusi vuoden 1988 kuulemistilaisuudessa esitettyihin verrattuna. Se kyllä luettelee joitakin ensimmäisen ja toisen PVC-päätöksen teksteissä olevia eroja, mutta ei osoita, miltä osin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen toteamus, jonka mukaan nämä muutokset eivät muodosta uusia väitteitä, on virheellinen.

202. On valittajan tehtävä osoittaa, että kyseessä ovat uudet väitteet, koska todistustaakka on kantajalla (adage actori incumbit probatio).

203. Valittaja ei kuitenkaan tee näin, vaan se pyrkii osoittamaan, ettei ole asian kannalta merkityksellistä, onko toisen PVC-päätöksen sisältämiä uusia seikkoja pidettävä väitteinä vai ei. DSM:n mukaan jo näiden uusien seikkojen olemassaolo ja komission aikomus tehdä uusi päätös olivat riittävä peruste sille, että komissiolla oli velvollisuus kuulla DSM:ää uudelleen.

204. Kuten juuri osoitin, tällaiselle väitteelle ei löydy tukea asetuksista N:o 17 ja N:o 99/63/ETY, koska niissä vaaditaan ainoastaan, että yrityksille annetaan tilaisuus esittää kantansa niitä vastaan esitetyistä väitteistä, ei jokaisesta uudesta seikasta.

205. Valittaja kuitenkin aivan perustellusti huomauttaa, että puolustautumisoikeuksia, joiden kunnioittaminen on yksi yhteisön oikeuden yleisistä periaatteista, ei saa rajoittaa johdetun oikeuden säädöksillä, joita edellä mainitut asetuksetkin ovat.

206. Onko puolustautumisoikeuksia näin ollen tulkittava niin, että ne tässä tapauksessa velvoittavat komission kuulemaan kyseisiä yrityksiä uudestaan? Mielestäni ei ole.

207. Mielestäni tällainen vaatimus merkitsisi puolustautumisoikeuksien käsitteen kohtuuttoman laajaa tulkintaa.

208. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä käy nimittäin ilmi, että tämän periaatteen mukaisesti henkilölle, jota vastaan komissio on aloittanut hallinnollisen menettelyn, on menettelyn aikana varattava tilaisuus esittää asianmukaisesti näkemyksensä esille tuotujen tosiseikkojen ja olosuhteiden paikkansapitävyydestä ja merkityksestä sekä niistä asiakirjoista, joita komissio on käyttänyt perustellessaan yhteisön oikeuden loukkaamista koskevia väitteitään.

209. Puolustautumisoikeuksien kunnioittaminen siis tarkoittaa, että yrityksille on annettu tilaisuus esittää kantansa niistä menettelytavoista, joista niitä moititaan. Sitä se sen sijaan ei edellytä, että yrityksiä on kuultu kaikista muistakin komission toiminnan näkökohdista.

210. Tältä osin komissio aivan oikein huomautti, että toinen PVC-päätös koskee yksinomaan vuosina 1980-1983 ilmenneitä menettelytapoja, joista yrityksillä on ollut runsaasti aikaa esittää näkökantansa.

211. Se seikka, että asiaan liittyvissä tosiseikoissa ja oikeudellisissa seikoissa on tämän ajanjakson jälkeen tapahtunut muutoksia, ei ole puolustautumisoikeuksien kunnioittamisen kannalta merkityksellinen. Puolustautumisoikeudet taattiin pitämällä kuulemistilaisuus väitteistä, joita valituksenalainen päätös koski.

212. Päinvastoin valittajan vaatimus tulla kuulluksi myöhemmistä muutoksista sekä päätöksen tekemisen tarpeellisuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta merkitsisi ennemminkin sellaista yhteispäätösoikeutta, jota puolustautumisoikeuksiin ei voitaisi liittää.

213. Tässä yhteydessä on huomautettava, että vaatiessaan nyt esillä olevassa tapauksessa saada esittää huomautuksia päätösluonnoksesta valittaja pyrkii itse asiassa osallistumaan päätöksentekoon paljon tiiviimmin kuin asetuksissa tai yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä edellytetään. Molemmissa nimittäin edellytetään, että yrityksille on annettava tilaisuus esittää näkökantansa niitä vastaan esitetyistä moitteista. Kummastakaan ei kuitenkaan millään tavalla käy ilmi, että lopullisesta päätösluonnoksesta olisi käytävä kontradiktorinen näkemystenvaihto yritysten kanssa.

214. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä on päinvastoin pääteltävissä, että tällainen vaatimus on asetuksella N:o 17 tavoitellun järjestelmän vastainen.

215. Edellä esitettyihin johtopäätöksiin ei vaikuta, että oikeuskäytäntö on ajan kuluessa kehittynyt. Tätä valittajan mainitsemaa kehitystä, jonka sisältöä se ei kuitenkaan millään tavoin täsmennä, voi nimittäin tapahtua missä tahansa menettelyn vaiheessa, eikä komissiota voida vaatia järjestämään kuulemistilaisuutta joka kerran, kun näin tapahtuu. Näin on varsinkin sen takia, ettei tällainen kehitys mitenkään velvoita komissiota muuttamaan tekeillä olevaa päätöstä.

216. Sama koskee komission työjärjestyksen mahdollisia muutoksia, joihin valittaja myös vetoaa. Niillä on asian kannalta vielä vähemmän merkitystä, koska ne eivät luonnostaankaan voi koskea yrityksiä vastaan esitettyjä väitteitä.

217. Edellä esitetystä seuraa, ettei tämän valitusperusteen ensimmäinen osa ole perusteltu.

218. Valitusperusteen toisessa osassa valittaja korostaa, että kilpailunrajoituksia ja määräävää markkina-asemaa käsittelevää neuvoa-antavaa komiteaa on asetuksen N:o 17 10 artiklan 3 kohdan nojalla kuultava ennen päätöksen tekemistä kilpailusääntöjen rikkomista koskevassa menettelyssä.

219. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen viittaus asetuksen N:o 99/63/ETY 1 artiklaan sekä asiassa Hoechst vastaan komissio annettuun tuomioon on valittajan mukaan virheellinen.

220. Valittaja lisää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin menetteli väärin myös katsoessaan, ettei kyseisten kahden päätöksen välillä ollut oleellisia muutoksia. Itse asiassa komissio teki useitakin merkittäviä muutoksia. Valituksenalaisesta tuomiosta käy ilmi, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on itsekin myöntänyt, että neuvoa-antavaa komiteaa olisi pitänyt kuulla tällaisista muutoksista.

221. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valittajan mukaan ymmärtänyt väärin sen merkityksen, mikä on komission velvollisuudella osallistua toimielinten väliseen yhteistyöhön. Komitean kuuleminen on tae tämän velvollisuuden noudattamisesta.

222. Ensiksi on syytä palauttaa mieleen, että päätöksen kumoaminen ei vaikuttanut sitä valmisteleviin toimiin, kuten jo osoitettiin. Näin ollen neuvoa-antavaa komiteaa oli tosiasiallisesti kuultu ennen toisen PVC-päätöksen tekemistä.

223. Nyt on ainoastaan selvitettävä, olisiko komissiolla ollut velvollisuus kuulla komiteaa vielä toisenkin kerran.

224. Asetuksen N:o 17 perustelukappaleista käy ilmi, että komissio toimii tiiviissä yhteydessä jäsenvaltioiden viranomaisten kanssa. Asetuksen 10 artiklassa nimenomaan täsmennetään, että komitea antaa lausuntonsa päätösluonnoksesta.

225. Tästä seuraa, ettei lopullista päätöstekstiä tarvitse välttämättä antaa komitean käsiteltäväksi. Tämä vahvistetaan myös asetuksen N:o 99/63/ETY perustelukappaleissa, joissa täsmennetään, että komissio voi aloittaa tapauksen tutkimukset uudelleen sen jälkeen, kun komitea on antanut lausuntonsa.

226. Komitean kuuleminen jäisi kuitenkin tarkoituksettomaksi, mikäli lopullinen päätös poikkeaisi olennaisesti komitealle esitetystä tekstistä.

227. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toimi siis aivan oikein pitäessään asian kannalta merkityksellisenä sitä, ettei toiseen PVC-päätökseen ollut tehty olennaisia muutoksia ensimmäiseen PVC-päätökseen verrattuna. Olen tältä osin samaa mieltä. Oleellisina muutoksina ei voida pitää yhdessä ainoassa kieliversiossa olleiden kahden perustelukappaleen poistamista tai sellaisten yritysten, joita aikaisemman päätöksen kumoaminen ei koskenut, poistamista adressaattien luettelosta.

228. Sama koskee päätöksen 27 kohtaan lisättyä viittausta oikeuskäytäntöön, sillä viittaus vain vahvistaa päätöksessä aiemmin tehtyä viittausta, sekä joitakin vanhentumiseen liittyviä seikkoja, jotka eivät tässä tapauksessa liity niiden tosiseikkojen paikkansapitävyyteen, joihin on vedottu, eivätkä komission suorittaman oikeudellisen analyysin olennaisiin kohtiin.

229. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei siis tehnyt oikeudellista virhettä päätellessään, ettei komiteaa tarvinnut kuulla uudestaan, koska päätökseen ei ollut tehty olennaisia muutoksia.

230. Sitä paitsi analogisesti tätä tukee yhteisöjen tuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö, jonka mukaan Euroopan parlamenttia on kuultava uudelleen vain, jos lopullisesti hyväksytty säädös poikkeaa olennaisilta osin siitä säädösehdotuksesta, josta parlamenttia jo on kuultu. Ei ole mitään aihetta olla soveltamatta tätä oikeuskäytäntöä soveltuvin osin - ja vieläpä sitä suuremmalla syyllä - myös kilpailunrajoituksia ja määräävää markkina-asemaa käsittelevään neuvoa-antavaan komiteaan.

231. Edellä esitetystä seuraa, että myös tämän valitusperusteen toinen osa on hylättävä.

232. Näin ollen koko valitusperuste on perusteeton.

Puutteellisia perusteluja koskeva valitusperuste

233. Valittaja moittii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin perusteli tuomion 386-390 kohdassa puutteellisesti sitä, miksi se hylkäsi kanneperusteen, jonka mukaan komissio on rikkonut riidanalaisen päätöksen perusteluvelvollisuutta.

234. Valittaja väittää, että päätöksessä olisi pitänyt selittää sitä viivettä, jolla komissio teki päätöksensä, prosessuaalista valintaa olla antamatta väitteitä uudelleen tiedoksi ja olla kuulematta asianosaisia, eri tutkimuksessa löydettyjen asiakirjojen käyttöä tai sellaisten todisteiden käyttöä, jotka on hankittu rikkoen oikeutta olla syyttämättä itseään, asiakirjoihin tutustumista koskevan oikeuden epäämistä oikeuskäytännön mukaisten edellytysten täyttymisestä huolimatta ja sellaisen sakon määräämistä, joka kuitenkin perustuu tosiasioita koskevaan virheeseen, sekä sitä johtopäätöstä, että ensimmäinen PVC-päätös jää voimaan Norsk Hydro AS:n osalta.

235. Valittajan mielestä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei riittävästi perustellut, miksi se hylkäsi tämän väitteen.

236. Valittajan valitusperuste ei ole vakuuttava.

237. Tässä yhteydessä on muistettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan toimen perusteluvelvollisuudella pyritään siihen, että oikeussubjekti voi toimen perustelujen avulla saada selville toimen syyt, jotta hän voi tarvittaessa puolustaa oikeuksiansa ja jotta yhteisöjen tuomioistuin voi tutkia toimenpiteen laillisuuden.

238. Tästä seuraa, että riidanalaisessa päätöksessä on riittävän yksityiskohtaisesti esitettävä, millaiseen kilpailusääntöjen rikkomiseen päätöksen adressaatin katsotaan syyllistyneen ja millä perusteella komissio katsoo kyseisen rikkomisen tapahtuneen sekä ja ne velvollisuudet, jotka se aikoo asettaa päätöksen adressaatille.

239. Valittajan perusteluista ei ole millään tavoin pääteltävissä, että komissio olisi laiminlyönyt tämän velvoitteen nyt käsiteltävänä olevassa asiassa. DSM ei siis väitä, ettei se kykene päätöksen sanamuodon perusteella vaikeuksitta ymmärtämään komission sitä vastaan esittämien syytösten luonnetta ja perusteluja.

240. Näin ollen on katsottava, ettei valittaja ole osoittanut, että komissio olisi rikkonut perusteluvelvollisuuttaan.

241. Lisäksi on korostettava, että sitä, että komissio ei päätöksessään hylännyt kaikkia kantajan esittämiä väitteitä, ei voida pitää perusteluvelvollisuuden rikkomisena, koska päätös täyttää edellä esitetyt edellytykset.

242. Perusteluvelvollisuus ei nimittäin tarkoita sitä, että kumotaan jo etukäteen kaikki sellaiset väitteet, joita kannevaiheessa saatetaan esittää, sillä tämähän vaarantaisi päätöksentekovallan käytön.

243. Mikäli valittajan esittämien kaltaiset väitteet osoittautuisivat todenperäisiksi, päätöksen pätevyys jouduttaisiin kyseenalaistamaan. Tämä ei kuitenkaan vielä merkitse, että päätöksen perustelut olisivat olleet sellaisia, ettei valittaja olisi kyennyt ymmärtämään sitä vastaan toteutettua toimenpidettä ja sen perusteeksi esitettyjä syitä, olivatpa ne oikeutettuja tai eivät.

244. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi samaa valituksenalaisen tuomion 389 kohdassa, jossa se katsoi, ettei se, että komissio jättää vastaamatta edellä mainittuihin väitteisiin, voi merkitä päätöksen perustelujen puuttumista, koska kyseisillä väitteillä pyrittiin lähinnä riitauttamaan komission näistä eri kysymyksistä tekemien arviointien paikkansapitävyys. Tällaisella riitauttamisella, joka kuuluu päätöksen pätevyyden arvioinnin yhteyteen, ei ole merkitystä silloin, kun tutkitaan, ovatko riidanalaisen toimen perustelut riittäviä vai eivät.

245. Tästä seuraa, että moite, jonka mukaan tuomion perustelut olivat tältä osin puutteellisia, on perusteeton.

246. Tämä valitusperuste on siis hylättävä.

Kotirauhan rikkomattomuutta koskeva valitusperuste

247. Valittaja huomauttaa, että yhteisöjen tuomioistuin katsoi edellä mainitussa asiassa Hoechst vastaan komissio, asiassa Dow Benelux vastaan komissio sekä Dow Chemical Ibérica ym. vastaan komissio, ettei Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa tarkoitettua kotirauhan suojaa koskevaa periaatetta sovelleta liiketiloihin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen myöhemmästä oikeuskäytännöstä käy kuitenkin ilmi, että kyseisessä artiklassa tarkoitettu suoja koskee myös liiketiloja.

248. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli valittajan mukaan väärässä katsoessaan, ettei tällä oikeuskäytännön "kehityksellä" ole "välitöntä merkitystä" yhteisöjen tuomioistuimen tuomioissa tehtyjen ratkaisujen kannalta.

249. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa (tulkittuna edellä mainitussa asiassa Niemietz esitettyjen arviointiperusteiden mukaisesti) tarkoitetut vaatimukset on nimittäin tässä tapauksessa jätetty huomiotta kahdellakin tavalla: valtuutus, jonka nojalla valittajan tiloissa tehtiin tarkastus, oli muotoiltu liian väljästi, ja tapa, jolla tarkastus suoritettiin, rikkoi suhteettomasti liikesalaisuutta.

250. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin käytti valittajan mukaan väärää oikeudellista arviointiperustetta tutkiessaan näitä kahta kysymystä, koska se vetosi "yhteisön oikeuden yleiseen periaatteeseen" sen sijasta, että se olisi soveltanut Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa. Valittajan mielestä tämä oli syy siihen, ettei se todennut kyseisiä tarkastustoimia sääntöjenvastaisiksi ja katsonut, ettei komissio olisi saanut käyttää todisteena tällä tavoin hankittuja tietoja.

251. Olen jo muistuttanut, että sekä oikeuskäytännöstä että perustamissopimuksesta käy ilmi, että yhteisö kunnioittaa Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa tarkoitetun kotirauhan suojan kaltaisia perusoikeuksia nimenomaan yhteisön oikeuden yleisinä periaatteina. Tästä seuraa, ettei ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta voida moittia siitä, että se tulkitsi kanneperusteen niin, että siinä tarkoitettiin yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä vahvistetun perusperiaatteen loukkaamista.

252. Asia olisi toisin vain siinä tapauksessa, että osoittautuisi, että perusoikeuden suoja olisi vaarantunut, koska ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen soveltaman yhteisön oikeuden periaatteen soveltamisala on suppeampi kuin sen perusoikeuden, jota väitetään rikotun.

253. Juuri tätä valittaja pyrkii osoittamaan, kun se antaa ymmärtää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen soveltama yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö on jäänyt jälkeen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kehityksestä.

254. Valittaja vetoaa tältä osin edellä mainitussa asiassa Dow Benelux vastaan komissio annetun tuomion 30 kohtaan, jossa yhteisöjen tuomioistuin katsoi, ettei Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa sovelleta liiketiloihin, toisin kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin toteaa asiassa Niemietz vastaan Saksa.

255. Valittaja kuitenkin sivuuttaa kokonaan edellä mainitussa asiassa Dow Benelux vastaan komissio annetun tuomion 31 kohdan, johon ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin aivan oikein perusti tuomionsa 420 kohdassa esittämänsä väitteen, jota valittaja nyt arvostelee. Yhteisöjen tuomioistuin toteaa kyseisessä kohdassa seuraavaa:

"Tästä huolimatta kaikkien jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksissä julkisen vallan puuttumisen sekä luonnollisten henkilöiden että oikeushenkilöiden yksityisen toiminnan alaan on perustuttava lakiin ja oltava perusteltavissa laissa säädetyillä syillä. Näissä oikeusjärjestyksissä säädetään näin ollen, vaikkakin erilaisin keinoin, suojasta sellaisia toimia vastaan, jotka ovat mielivaltaisia tai suhteettomia. Tällaisen suojan vaatimus on näin ollen tunnustettava yhteisön oikeuden yleiseksi periaatteeksi."

256. Tästä seuraa, että vaikka yhteisöjen tuomioistuin totesikin, ettei Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa sovelleta yritysten tiloihin, se ei silti katsonut, etteivät nämä tilat tarvitsisi minkäänlaista suojaa, vaan se päinvastoin määritteli periaatteet, joita niihin on sovellettava.

257. Näin ollen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi aivan oikein, että koska yhteisön oikeudessa joka tapauksessa suojataan oikeushenkilöitä, tässä tapauksessa ei asian kannalta ole välitöntä merkitystä sillä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö on tältä osin kehittynyt.

258. Valittaja ei sitä paitsi missään vaiheessa osoita, miltä osin yhteisöjen tuomioistuimen esittämän yhteisön oikeuden periaatteen tarjoama suoja on vähäisempi kuin Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan, vaikka tätä tulkittaisiin yhdessä edellä mainitussa asiassa Niemietz vastaan Saksa annetun tuomion kanssa.

259. Valittajan olisi nähdäkseni hyvin vaikea todistaa tällaista väitettä. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen tulkinta sen paremmin kuin edellä lainatun oikeuskäytännön analyysikään eivät mielestäni oikeuta tekemään tällaista johtopäätöstä.

260. Tältä osin riittää, kun esimerkiksi mainitaan, että yksi yhteisöjen tuomioistuimen käyttämistä arviointiperusteista oli, että toimenpiteen on perustuttava lakiin ja oltava perusteltavissa laissa säädetyillä syillä, mikä muistuttaa Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 2 kappaleen sanamuotoa, jossa kielletään puuttuminen tämän oikeuden käyttämiseen, "paitsi silloin, kun laki sen sallii" ja kun se on demokraattisessa yhteiskunnassa "välttämätöntä".

261. Valittaja vetoaa vielä kahteen seikkaan, jotka sen mukaan osoittavat, että sen perusoikeutta on tässä tapauksessa loukattu.

262. Ensinnäkin valittaja vetoaa siihen, että valtuutus, jonka nojalla valituksenalaiset tarkastukset suoritettiin, oli sanamuodoltaan aiheettoman väljä. Se oli muotoiltu sellaisin sanankääntein, ettei komission tarkastustoimille asetettu mitään rajoja.

263. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kuitenkin aivan oikein huomautti, että asetuksen N:o 17 14 artiklan 2 kohdan nojalla pelkän valtuutuksen perusteella tehtävät tarkastukset perustuvat yritysten vapaaehtoiseen yhteistyöhön. Silloin, kun yritys on tosiasiallisesti tehnyt yhteistyötä valtuutuksen nojalla tehdyssä tarkastuksessa, kuten tässä tapauksessa on käynyt, se ei voi väittää viranomaisen suorittaneen liian pitkälle meneviä toimenpiteitä, ellei se pysty esittämään mitään näyttöä siitä, että komissio olisi mennyt pidemmälle kuin mihin yritys on yhteistyön puitteissa suostunut.

264. Toiseksi DSM väittää, että tapa, jolla tarkastukset suoritettiin, loukkasi suhteettomasti liikesalaisuutta.

265. On kuitenkin todettava, ettei se esitä mitään konkreettisia seikkoja, jotka tukisivat tätä väitettä.

266. Lisäksi on syytä pitää mielessä, että toisin kuin silloin, kun kyse on yrityksen ja puolustusasianajajan välistä kirjanpitoa koskevasta salassapidosta, joka kuuluu jälkimmäisen liikesalaisuuden piiriin ja jonka rikkomiseen esillä olevassa tapauksessa ei sitä paitsi ole edes vedottu, yritys ei voi pitää liikesalaisuuden rikkomisena sitä, että komissio on saanut suuren määrän kopioita asiakirjoista.

267. Salassapitovelvollisuus voitaisiin katsoa rikotuksi vain siinä tapauksessa, että komission virkamiehet rikkovat asetuksen N:o 17 20 artiklan 2 kohdassa niille asetettua velvoitetta olla ilmaisematta saamiaan tietoja, jotka luonteensa perusteella ovat salassa pidettäviä. Ei kuitenkaan ole millään tavoin osoitettu, että näin olisi käynyt tässä tapauksessa.

268. Edellä esitetystä seuraa, että kotirauhan rikkomattomuutta koskeva valitusperuste on perusteeton.

269. Se on sen vuoksi hylättävä.

Valitusperuste, joka koskee sen oikeuden loukkaamista, jonka mukaan henkilöllä on oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä toteamiseen

270. Valittajan mukaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ja implisiittisesti myös edellä mainitussa asiassa Baustahlgewebe vastaan komissio annetusta tuomiosta käy ilmi, että yhteisön kilpailuoikeuden rikkomisesta syytetyllä yrityksellä on oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä toteamiseen.

271. DSM korostaa, että asiassa Funke vastaan Ranska 25.2.1993 (A-sarja, nro 256 A, 44 kohta) antamassaan tuomiossa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin täsmensi, että vastaajalla on oikeus vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä toteamiseen. Asiassa oli kyse henkilöstä, joka oli tuomittu siitä, että hän oli kieltäytynyt luovuttamasta viranomaisten vaatimia asiakirjoja, jotka olisivat voineet myötävaikuttaa hänen syyllisyytensä toteamiseen, ja ihmisoikeustuomioistuin totesi tällaisen tuomion rikkovan Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaletta. Tuomiossa siis vahvistetaan paitsi se, että syytetyllä on oikeus vaieta, myös se, ettei syytettyä voida pakottaa toimittamaan asiakirjoja, joita voidaan käyttää häntä vastaan.

272. Tältä osin DSM väittää, että toisin kuin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, sen kanne ei koskenut pelkästään valituksenalaisen tuomion 451-453 kohdassa tarkoitettuja kysymyksiä, jotka esitettiin niissä päätöksissä, joilla komissio vaati tietoja ja joihin yritys ei vastannut, vaan myös ICI:n, BASF AG:n, Elf Atochemin, Solvayn ja Shell International Chemical Company Ltd:n antamia vastauksia, jotka mainittiin erikseen vastauskirjelmässä ja joita komissio käytti todisteena. DSM väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli väärässä todetessaan valituksenalaisen tuomion 453 kohdassa, että kysymysten lainvastaisuudella, joka 451 kohdassa myönnetään, ei ole mitään merkitystä toisen PVC-päätöksen lainmukaisuuden kannalta.

273. DSM moittii ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että tämä valituksenalaisen tuomion 448 kohdassa arvioi, että ehdottoman vaikenemisoikeuden myöntäminen menisi pidemmälle kuin on tarpeen yritysten puolustautumisoikeuksien turvaamiseksi ja loisi esteen sille, että komissio voisi täyttää sille uskotun tehtävän. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin teki siis arviointivirheen kieltäytyessään soveltamasta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaletta. Kaikenlainen tähän artiklaan perustuvan oikeuden rajoittaminen vaarantaisi sen tehokkaan vaikutuksen. Asiassa Saunders (nro 43/1994/490/572, 74 kohta) antamassaan tuomiossa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin lopulta hylkäsi perustelun, jossa kyseinen hallitus vetosi julkisen edun asettamiin rajoituksiin.

274. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli DSM:n mukaan väärässä myös katsoessaan valituksenalaisen tuomion 448 kohdassa, että yrityksillä oli kaikki mahdollisuudet esittää näkökantansa niistä asiakirjoista, jotka ne kyseisen oikeuden vastaisesti velvoitettiin esittämään, koska vahinko, jota vastaan tämän oikeuden oli tarkoitus suojata, oli jo tapahtunut. DSM viittaa tältä osin valituksenalaisen tuomion 446 kohdassa tarkoitettuihin tuomioihin.

275. Puolustautumisoikeuksien kunnioittaminen edellyttää DSM:n mukaan, että asiakirjoja, jotka on saatu rikkomalla näitä oikeuksia, ei voi käyttää todisteena. Tässä yhteydessä DSM lainaa yhteisöjen tuomioistuimen presidentin asiassa Hoechst vastaan komissio antaman määräyksen 34 kohtaa, yhdistetyissä asioissa Ludwigshafener Walzmühle Erling ym. vastaan neuvosto ja komissio annetun tuomion 16 kohtaa sekä edellä mainitussa asiassa Saunders annetun tuomion 69 ja 74 kohtaa.

276. Lisäksi viimeksi mainitun tuomion 71 kohdan perusteella on oikeudellisesti virheellistä, että niissä tuomioissa, joihin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin valituksenalaisen tuomion 449 kohdassa viittaa, erotetaan sellaiset tosiseikkoja koskevat kysymykset, jotka ovat sallittuja, sellaisista kysymyksistä, jotka eivät ole sallittuja ja joihin vastatessaan yrityksen olisi myönnettävä sellainen kilpailusääntöjen rikkominen, jonka todistaminen kuuluu komissiolle. Oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä toteamiseen voi siis suojata myös pelkkiä tosiseikkoja koskevia tietoja.

277. Tässä tapauksessa komissio ei olisi saanut käyttää todisteena edellä tarkoitettuja ICI:n, BASF AG:n, Elf Atochemin, Solvayn ja Shell International Chemical Company Ltd:n vastauksia.

278. Ensinnäkin on korostettava, että toisin kuin valittaja väittää, valituksenalaisessa tuomiossa ei missään kohtaa mainita ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen katsoneen, ettei kanne olisi koskenut muiden yritysten vastauksia, vaan yksinomaan komission kantajalle esittämiä kysymyksiä.

279. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei tee perusteluissaan tällaista eroa. Sen sijaan se kyllä tekee eron niiden kysymysten, jotka ovat samanlaiset kuin edellä mainitussa asiassa Orkem vastaan komissio ja joita se pitää lainvastaisina, ja muiden kysymysten välillä, ja tutkii, mitä seurauksia tästä lainvastaisuudesta on.

280. Sen vuoksi tämä valittajan ainoa moite sitä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen johtopäätöstä vastaan, jonka mukaan tiettyjen kysymysten lainvastaisuus ei vaikuta mitenkään komission päätöksen lainmukaisuuteen, koska yritykset joko kieltäytyivät vastaamasta näihin kysymyksiin tai kiistivät ne tosiseikat, joista kysymykset esitettiin, vaikuttaa perusteettomalta.

281. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinhan totesi valituksenalaisen tuomion 454 kohdassa, että yritykset "eivät ole yksilöineet mitään vastausta, joka olisi annettu juuri näihin kysymyksiin, eivätkä ne ole myöskään osoittaneet, kuinka komissio olisi käyttänyt näitä vastauksia päätöksessään", eikä valittajan esittämissä asiakirjoissa tätä toteamusta kiistetä.

282. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toisin sanoen toteaa, että yritykset, joita moititaan kilpailusääntöjen rikkomisesta, eivät tosiasiallisesti ole myötävaikuttaneet oman syyllisyytensä toteamiseen. Sen vuoksi periaatteen loukkaaminen ei missään tapauksessa ole vaikuttanut yritysten kykyyn puolustautua eikä se näin ollen voi johtaa päätöksen pätemättömyyteen.

283. On totta, että valittaja kuulemistilaisuudessa riitautti valituksenalaisen tuomion 454 kohdan, mutta se ei mitenkään täsmentänyt vaatimustaan.

284. Puuttumatta nyt siihen kysymykseen, voidaanko tämä riitauttaminen ottaa tutkittavaksi, korostan, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen 454 kohdassa esittämä väite on vain sen 452 kohdan toteamuksen väistämätön jatke, jonka mukaan yritykset ovat edellä mainitussa asiassa Orkem annetun tuomion nojalla joko jättäneet vastaamatta näihin lainvastaisiin kysymyksiin tai kiistäneet ne seikat, joita kysymykset koskivat, minkä valittaja sitä paitsi näyttää vahvistavan valituksessaan.

285. On siis syytä olettaa, että kuulemistilaisuudessa olikin tarkoitus riitauttaa vastaukset, jotka oli annettu muihin kysymyksiin kuin edellä mainitussa asiassa Orkem vastaan komissio annetussa tuomiossa tarkoitetun kaltaisiin kysymyksiin ja joita valituksenalaisen tuomion 454 kohdassa siis ei tarkoiteta.

286. Joka tapauksessa eron tekeminen edellä mainitussa asiassa Orkem vastaan komissio annetussa tuomiossa tarkoitettujen vastausten ja muiden vastausten välillä ei valittajan mielestä ole ratkaiseva.

287. Valittaja katsookin, että yrityksillä on oikeus vaieta, eikä tätä oikeutta voida rajoittaa vetoamalla mihinkään yleisen edun mukaiseen seikkaan. Komissio ei sen vuoksi olisi saanut käyttää todisteena edes niitä vastauksia, jotka edellä mainitussa asiassa Orkem vastaan komissio annetun tuomion mukaan ovat sallittuja, koska ne oli saatu käyttämällä sellaista määräysvaltaa, joka loukkaa oikeutta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä toteamiseen.

288. Tästä seuraa DSM:n mukaan, ettei mitään yritystä voida pakottaa toimittamaan tietoja komissiolle, vaikka DSM tosin varoo tarkkaan sanomasta tätä suoraan.

289. Näin ollen asetuksen N:o 17 11 artiklan 5 kohta, jossa säädetään nimenomaan tällaisesta määräysvallasta, on DSM:n mukaan tämän perusoikeuden vastainen.

290. Tällainen väite on selvästi ristiriidassa sekä yhteisöjen tuomioistuimen että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa, kuten jälkimmäinen aivan oikein huomautti.

291. Niiden oikeuskäytännöistä käy nimittäin ilmi, että vaikka komission velvollisuutena on kunnioittaa puolustautumisoikeuksia eikä se sen vuoksi voi velvoittaa yritystä antamaan sellaisia vastauksia, joiden seurauksena yrityksen olisi myönnettävä sellainen kilpailusääntöjen rikkominen, jonka todistaminen kuuluu komissiolle, asetuksessa N:o 17 ei siitä huolimatta anneta yrityksille mitään oikeutta kieltäytyä tarkastustoimenpiteen täytäntöönpanosta siitä syystä, että sen tuloksena voidaan löytää todiste yrityksen syyllistymisestä kilpailusääntöjen rikkomiseen.

292. Tässä oikeuskäytännössä yritys sen sijaan kyllä velvoitetaan tekemään aktiivista yhteistyötä komission kanssa, mikä tarkoittaa, että sen on asetettava komission saataville kaikki tiedot tutkimuksen kohteesta.

293. Valittaja väittää, että edellä mainitussa asiassa Orkem vastaan komissio annettu tuomio on vanhentunut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uudemman oikeuskäytännön ja etenkin edellä mainituissa asioissa Funke vastaan Ranska ja Saunders annettujen tuomioiden johdosta.

294. Komissio kuitenkin huomauttaa, että tämä oikeuskäytäntö on paljon monitahoisempi kuin valittaja antaa ymmärtää. Se korostaa, että edellä mainitussa asiassa Funke vastaan Ranska oli kyse siitä, että tulliviranomaiset olivat pyytäneet asiakirjoja, joiden ne epäilivät olevan olemassa, mutta ne eivät kuitenkaan olleet tästä täysin varmoja, kun taas esillä olevassa tapauksessa komissio pyysi tietoja, joiden se tiesi varmasti olevan kyseisen yrityksen hallussa.

295. Asiassa Saunders ei komission mukaan ollut alkuunkaan kyse asiakirjojen hankkimisesta pakkokeinoin, vaan kyseisten tietojen väärinkäytöstä.

296. Missään tapauksessa esillä olevassa asiassa ei ole välttämätöntä tutkia tarkemmin, onko yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö vanhentunut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kehityksen vuoksi.

297. Jotta kyseessä olisi ongelma, joka koskee oikeutta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä toteamiseen, edellytetään lisäksi, että yritystä vastaan on käytetty pakkokeinoja sellaisten tietojen saamiseksi, joita voidaan käyttää todisteina sitä tai muita asianomaisia yrityksiä vastaan.

298. Valittaja ei kuitenkaan pysty esittämään mitään konkreettisia seikkoja väitteensä tueksi. Se vain toteaa, että komissio on käyttänyt todisteena muidenkin sellaisten yritysten vastauksia, joita menettely koskee.

299. Tästä ei kuitenkaan voida tehdä sitä johtopäätöstä, että yritykset olisi pakotettu antamaan kyseiset vastaukset. Vaikka vastaukset olisikin annettu asetuksen N:o 17 11 artiklan 5 kohdan nojalla esitettyjen pyyntöjen jälkeen - mistä valittaja ei esitä mitään tarkempia tietoja - tämä ei suinkaan merkitse, että yritykset olisi pakotettu antamaan ne.

300. Pelkkä tässä asetuksessa tarkoitetun kaltaisen määräysvallan olemassaolo ei siis vielä merkitse, että pakkokeinoja olisi tosiasiallisesti käytetty. Jos ne yritykset, joille on osoitettu mahdolliset päätökset, joilla tietoja pyydetään, eivät ole esittäneet mitään vaatimuksia, voidaan pikemminkin tehdä se johtopäätös, ettei kyseisillä yrityksillä ole ollut periaatteessa mitään huomautettavaa näitä pyyntöjä vastaan.

301. Koska valittaja ei ole toimittanut tästä asiasta minkäänlaisia todisteita, se ei voi väittää, että tässä tapauksessa olisi ollut kyse pakotettuna annetuista tiedoista.

302. Se ei näin ollen ole osoittanut, että sen oikeutta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä toteamiseen olisi tässä tapauksessa loukattu, olipa tämä oikeus laajuudeltaan millainen tahansa.

303. Edellä esitetyn perusteella on syytä hylätä valitusperuste, joka koskee sen oikeuden loukkaamista, jonka mukaan henkilöllä on oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä toteamiseen.

Asetuksen N:o 17 20 artiklan 1 kohdan rikkomista koskeva valitusperuste

304. Valittaja huomauttaa, että asetuksen N:o 17 20 artiklan 1 kohdan mukaan tietoja, jotka on saatu sovellettaessa asetuksen 11, 12, 13 ja 14 artiklaa, "saa käyttää vain asianomaisen pyynnön tai tutkimuksen tarkoituksiin".

305. Valittajan mukaan komissio käytti PVC-asiassa todisteena asiakirjoja, jotka oli saatu eräässä toisessa, polypropyleeniä koskeneessa tutkimuksessa.

306. Näin ollen asetuksen N:o 17 20 artiklaa on rikottu. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin menetteli valittajan mukaan väärin katsoessaan, että se, että komissio oli vaatinut näitä riidanalaisia asiakirjoja uudestaan PVC-asian tutkimuksen yhteydessä, merkitsi, ettei asetusta ollut rikottu.

307. Asetuksen 20 artiklassa annettu puolustautumisoikeuksien tae menettäisi merkityksensä, jos katsottaisiin, että voidakseen käyttää asiakirjoja jossakin muussa menettelyssä kuin siinä, jonka yhteydessä ne on hankittu, komission tarvitsisi vain vaatia niitä uudestaan tämän uuden menettelyn yhteydessä.

308. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on lisäksi toiminut vastoin sitä yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jonka mukaan tällaisia asiakirjoja voidaan kyllä käyttää todisteena uuden tutkimuksen aloittamiseksi, mutta ei välittöminä todisteina kilpailusääntöjen rikkomisesta jollakin toisella alalla.

309. Tällainen tilanne on valittajan mukaan myös Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitetun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteen vastainen.

310. Aivan ensiksi on korostettava, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi komission pyytäneen ja saaneen kaikki riidanalaiset asiakirjat uudestaan PVC:tä koskevan tutkimuksen yhteydessä, vaikka se oli jo kerran saanut ne käyttöönsä polypropyleeniä koskevassa tutkimuksessa.

311. Valittaja tosin kiistää ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen toteamuksen, jonka mukaan DSM:n asiakirjoja ei ollut mahdollista yksilöidä. Valittaja kuitenkin itse toteaa, että komissio pyysi uudestaan myös näitä asiakirjoja.

312. Oli siis aivan perusteltua, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin rajasi ongelman siihen kysymykseen, onko komissiolla, kun se on saanut tietyt asiakirjat ensimmäisen asian yhteydessä ja käyttänyt niitä todisteina toisen menettelyn aloittamiseksi, oikeus vaatia tähän toiseen menettelyyn liittyvien valtuutuksien tai päätösten nojalla uudet kopiot näistä asiakirjoista ja käyttää niitä todisteina tässä toisessa asiassa.

313. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä käy kiistatta ilmi, että komissiolla on oikeus käyttää ensimmäisessä menettelyssä saamiaan asiakirjoja todisteina toisen menettelyn aloittamiseksi. Tätä asianosaiset eivät tosin kiistäkään.

314. Seuraavaksi on siis selvitettävä, mitä komissiolla on oikeus tehdä näillä jo hallussaan olevilla asiakirjoilla sen jälkeen, kun uusi tutkimus on aloitettu.

315. Koska kyse on siitä, että komissio pyytää uudestaan asiakirjaa, joka sillä jo on hallussaan, ja kun kyseiset yritykset tietävät paitsi sen, että asiakirja on jo komission hallussa, myös sen, missä olosuhteissa komissio on sen saanut, koska ne itse ovat toimittaneet asiakirjan komissiolle aiemman menettelyn yhteydessä, on vaikea ajatella, että kyse voisi olla asetuksen 20 artiklalla suojatun salassapitovelvollisuuden rikkomisesta.

316. Yhteisöjen tuomioistuin on kuitenkin täsmentänyt edellä mainitussa asiassa Dow Benelux vastaan komissio antamassaan tuomiossa, että tällä säännöksellä pyritään suojaamaan myös puolustautumisoikeuksia, jotka "vaarantuisivat vakavasti, jos komissio voisi vedota yrityksiä vastaan tarkastuksen kuluessa saatuihin todisteisiin, jotka eivät liittyisi tarkastuksen kohteeseen eivätkä sen tarkoitukseen" (18 kohta).

317. Tällä säännöksellä pyritään siis suojelemaan yrityksiä yllätysvaikutukselta, joka toimisi niitä vastaan, mikäli komission sallittaisiin käyttää rajoituksetta kaikkia jonkin tarkastuksen aikana löytyneitä todisteita.

318. Kyseinen säännös siis täydentää asetuksen 14 ja 11 artiklaa, joissa komissio velvoitetaan määrittelemään tarkkaan tarkastuksen tai tietojensaantipyynnön kohde ja tarkoitus. Oikeuskäytännön mukaan tämä velvoite on yritysten yhteistyövelvoitteen vastike.

319. On ilmeistä, ettei tämä suoja suinkaan poistu yrityksiltä, vaikka komissio esittäisikin uuden pyynnön asiakirjan saamiseksi. Oikeuksiensa puolustamisen kannalta yritykset ovat tällöin samassa tilanteessa kuin siinä tapauksessa, että komissiolla ei vielä olisi asiakirjaa hallussaan (sillä ainoalla poikkeuksella, että komissio tietää tarkkaan, mitä asiakirjaa sen on pyydettävä).

320. Tästä seuraa, että yhteisöjen tuomioistuin on halunnut rajoittaa näiden asiakirjojen käyttöä siten, ettei niitä voida käyttää todisteina ilman asetuksen N:o 17 mukaisia takeita, eli asetuksen 11 ja 14 artiklassa tarkoitettuja aineellisia ja muodollisia vaatimuksia, joiden noudattamista yhteisöjen tuomioistuin valvoo. Tarkoituksena on toisin sanoen estää komissiota kiertämästä takeita käyttämällä asiakirjoja uudestaan jossakin toisessa yhteydessä ilman, että se noudattaa tässä toisessa yhteydessä päätöstä edeltäviä menettelyjä, jolloin se riistäisi yrityksiltä asetuksessa säädetyt takeet.

321. Olisi kuitenkin täysin kohtuutonta, jos komissio tämän vuoksi pakotettaisiin heti uuden menettelyn alettua unohtamaan täysin asiakirja, jota se on käyttänyt todisteena menettelyn aloittamiseksi. Käytännössä on vaikea kuvitella, miten komission pitäisi tämä uusi tutkimus suorittaa, mikäli se velvoitettaisiin tällaiseen "äkilliseen muistinmenetykseen", yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Asociación Española de Banca Privada ym. käyttämää ilmaisua lainatakseni.

322. Kaikesta edellä esitetystä seuraa, ettei komissio loukannut puolustautumisoikeuksia sen paremmin kuin periaatetta, jonka mukaan menettelyssä on toimittava lojaalisti, kun se pyysi uudestaan asiakirjoja, joihin se oli tutustunut jo erään toisen menettelyn yhteydessä.

323. Asetuksen N:o 17 20 artiklan 1 kohdan rikkomista koskeva valitusperuste on tämän vuoksi hylättävä.

Valitusperuste, jonka mukaan sääntöjä, jotka koskevat oikeutta tutustua komission asiakirjavihkoon, on rikottu

324. DSM huomauttaa, ettei sen hallintomenettelyn kuluessa annettu tutustua kaikkiin komission asiakirjoihin ja että myöhemmin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin myönsi oikeudenkäynnin aikana sille prosessinjohtotoimina tämän oikeuden, siten, että se ei kuitenkaan koskenut komission sisäisiä asiakirjoja ja niitä asiakirjoja, joissa on liikesalaisuuksia tai muita luottamuksellisia tietoja.

325. Se korostaa, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin viittasi valituksenalaisen tuomion 1021 kohdassa oikeuskäytäntöönsä, jonka mukaan puolustautumisoikeuksien loukkaamisen toteamiseksi riittää, kun osoitetaan, että kyseisten asiakirjojen salaaminen on voinut vaikuttaa yrityksen vahingoksi menettelyn kulkuun ja komission päätöksen sisältöön. DSM:n mukaan tästä oikeuskäytännöstä ilmenee, ettei asiakirjojen salaamisella ole välttämättä tarvinnut olla tosiasiallista vaikutusta. Riittää, kun osoitetaan, että sellainen mahdollisuus on ollut olemassa.

326. Valittaja huomauttaa vielä, että valituksenalaisen tuomion 1022 kohdassa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, että hallinnollisen menettelyn vaiheessa tehtyjä puolustautumisoikeuksien loukkaamisia ei voida korjata oikeudenkäynnissä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa, koska ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei voi korvata hallinnollisessa menettelyssä tehtyä asian täydellistä tutkintaa.

327. DSM moittii ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että tämä myöhemmin - vastoin näitä lähtökohtia - tutki itse huolellisesti ne asiakirjat, joihin yrityksille ei ollut annettu oikeutta tutustua hallinnollisen menettelyn aikana, selvittääkseen, oliko niiden salaaminen voinut vaikuttaa hallinnollisen menettelyn kulkuun ja toisen PVC-päätöksen sisältöön kyseisten yritysten vahingoksi. DSM katsoo, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toimi näin itse tutkimuksen suorittajana ja korjasi toimen päteväksi jälkikäteen. Kaiken lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin loukkasi sitä periaatetta, johon se itse oli vedonnut ja jonka mukaan kumoamisperusteeksi riittää, kun osoitetaan, että salaaminen on voinut vaikuttaa kantajan vahingoksi. Komissiolla oli siis intressi kieltää tutustuminen asiakirjavihkoon, sillä se tiesi, että toimi voitaisiin aina korjata päteväksi myöhemmin käytävässä oikeudenkäynnissä.

328. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin rikkoi siis omaa oikeuskäytäntöään ja myös asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden yleistä periaatetta, johon valituksenalaisen tuomion 1012 kohdassa viitataan. Valittajan mukaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan perustuvalla yhtäläisellä oikeudella tutustua asiakirjoihin ei ole merkitystä, ellei pelkkä sen seikan toteaminen, että asiakirjoihin on voinut tutustua vain osittain, johda komission päätöksen kumoamiseen.

329. Edellä olevasta selostuksesta käy ilmi, että valittaja toteaa ensin hyväksyvänsä lainaamansa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen oikeuskäytännön, jonka mukaan puolustautumisoikeuksien loukkaamisen toteamiseksi riittää, kun osoitetaan, että kyseisten asiakirjojen salaaminen on voinut vaikuttaa yrityksen vahingoksi menettelyn kulkuun ja päätöksen sisältöön, mutta väittää kuitenkin sen jälkeen, että komission päätös on kumottava pelkästään sen toteamuksen perusteella, että asiakirjoihin on voinut tutustua vain osittain.

330. Tällaiselle väitteelle ei löydy tukea siitä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, johon valittaja vetoaa. Siitä käy päinvastoin ilmi, että asiakirjan salaaminen voi johtaa komission päätöksen kumoamiseen vain, jos se on voinut haitata kantajan puolustusta. Sen sijaan sellaisen asiakirjan salaaminen, josta ei voi olla hyötyä yrityksen puolustukselle, ei tämän oikeuskäytännön nojalla vaikuta päätöksen pätevyyteen.

331. Kuten komissio aivan oikein huomauttaa, oikeus tutustua asiakirjoihin ei ole itsetarkoitus, vaan sillä pyritään takaamaan yrityksille mahdollisuus käyttää tehokkaasti puolustautumisoikeuksiaan. Tämän loogisena seurauksena on, että jos sääntöjenvastaisuudet asiakirjoihin tutustumista koskevan oikeuden antamisessa eivät ole vaikuttaneet puolustautumisoikeuksien käyttöön, ne eivät myöskään voi johtaa valituksenalaisen päätöksen kumoamiseen.

332. Valittaja viittaa myös asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden yleisperiaatteeseen, jonka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin mainitsee valituksenalaisen tuomion 1012 kohdassa, jossa se viittaa edellä mainitussa asiassa Solvay vastaan komissio antamaansa tuomioon. On kuitenkin todettava, että tässäkin tapauksessa oli kyse yksinomaan oikeudesta tutustua sellaisiin asiakirjoihin, jotka voivat olla hyödyllisiä puolustuksen kannalta.

333. Myöskään periaatetta, joka koskee yhtäläista oikeutta tutustua asiakirjoihin ja joka valittajan mukaan perustuu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan, ei voida tulkita niin, että komission päätös olisi kumottava silloinkin, kun se ei ole vaikuttanut puolustautumisoikeuksien käyttöön.

334. Tästä seuraa, että nykyisen oikeuskäytäntönsä mukaisesti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin aivan oikein katsoi, että riidanalainen päätös on syytä kumota vain siinä tapauksessa, että asiakirjojen salaaminen on voinut vaikuttaa kantajan vahingoksi.

335. Sen vuoksi oli täysin johdonmukaista, että se tarkisti, täyttyikö tämä edellytys esillä olleessa tapauksessa. On vaikea ajatella, millä muulla tavoin se olisi voinut soveltaa tätä oikeuskäytäntöä tekemättä tyhjäksi kyseisen edellytyksen sisältöä.

336. Valittajan on näin ollen vaikea väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi korjannut jälkikäteen päteväksi komissiossa käydyn menettelyn. Näin se ei missään tapauksessa tehnyt. Se vain tarkisti, oliko sen oikeuskäytäntöön - jonka paikkansapitävyyttä valittaja ei kiistä - perustuva edellytys tässä tapauksessa täyttynyt.

337. Valittaja, joka ei esittämissään asiakirjoissaan väitä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tehneen virhettä tämän tarkistuksen yhteydessä, menettelee siis väärin, kun se moittii ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että tämä ylipäätään ryhtyi tähän tarkistukseen.

338. On totta, että kuulemistilaisuudessa väitettiin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen menetelleen virheellisen lähtökohdan perusteella, kun se ryhtyi tutkimaan asiakirjoja selvittääkseen, oliko kyseisessä tapauksessa rikottu puolustautumisoikeuksia.

339. Tilaisuudessa nimittäin todettiin, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin käytti taannehtivaa lähestymistapaa sen sijasta, että se olisi tarkastellut asiaa yrityksen tuonhetkisestä näkökulmasta. Toisin sanoen kävi niin, että sen sijasta, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi tutkinut, olisiko yritys voinut käyttää riidanalaisia asiakirjoja, se tarkasteli, olisiko se, että yritys olisi käyttänyt näitä asiakirjoja, voinut johtaa siihen, että päätöksen sisältö olisi ollut erilainen kuin se lopulta oli.

340. On totta, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa valituksenalaisen tuomion 1074 kohdassa, ettei yksikään kantajista "osoita, että sillä, ettei asiakirjasta, josta kantajan olisi pitänyt saada tieto, ole annettu tietoa, olisi ollut kantajan kannalta haitallisia vaikutuksia menettelyn kulkuun tai päätökseen".

341. Asiassa Hercules Chemicals vastaan komissio annetun tuomion 81 kohdassa yhteisöjen tuomioistuin kuitenkin nimenomaan totesi, että "asianomaisen yrityksen ei nimittäin tarvitse osoittaa, että jos sillä olisi ollut käytettävissään muiden tuottajien väitetiedoksiantoihin antamat vastaukset, komission päätöksellä olisi ollut toisenlainen sisältö, vaan sen on osoitettava ainoastaan, että se olisi voinut käyttää kyseisiä asiakirjoja puolustuksessaan".

342. Onko siis katsottava, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tosiasiallisesti käyttänyt virheellistä arviointiperustetta?

343. Mielestäni ei ole. Sehän käytti asiakirjojen analysoinnissa myös ilmaisuja "vaikuttaa kantajien puolustautumismahdollisuuksiin" (valituksenalaisen tuomion 1035 kohta), "on voinut vaikuttaa niiden puolustautumisoikeuksiin" (1036 kohta), "ei - - ole voinut vaikuttaa yritysten puolustautumismahdollisuuksiin" (1041 kohta) ja "sisältää mitään kantajien puolustautumisen kannalta hyödyllistä seikkaa" (1073 kohta).

344. Myös valituksenalaisen tuomion 1074 kohdassa käytetty ilmaisu "menettelyn kulku" viittaa implisiittisesti yritysten mahdollisuuksiin puolustautua menettelyn aikana.

345. Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen esittämien tätä tutkimusta koskevien perustelujen tarkastelu paljastaa kiistatta tämän nimenomaan tutkineen, olisiko kyseisistä asiakirjoista voinut olla edes vähäistä hyötyä kantajille. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei siis rajoittanut analyysiään pelkästään sen kysymyksen selvittämiseen, oliko se, ettei riidanalaisia asiakirjoja ollut annettu tiedoksi, vaikuttanut lopullisen päätöksen sisältöön.

346. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen perusteluissa päädytään lähinnä sellaiseen johtopäätökseen, etteivät kyseiset asiakirjat suinkaan olisi tukeneet valittajan väitettä, vaan ne olivat joko sellaisia, ettei kantaja niiden luonteen tai aiheen vuoksi olisi voinut niihin edes vedota, tai sellaisia, että ne sisältönsä puolesta olisivat olleet omiaan vahvistamaan komission johtopäätöksiä, tai ainakin sellaisia, etteivät ne missään tapauksessa olisi olleet mitenkään ristiriidassa komission johtopäätösten kanssa.

347. Mielestäni ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen analyysimenetelmä oli edellä mainitun yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukainen.

348. Vaikka näin ei olisikaan ollut, valittajan on vielä osoitettava, että on olemassa sellaisia asiakirjoja, joista ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi virheellisesti todennut, ettei niiden salaaminen ollut omiaan vaarantamaan puolustautumisoikeuksia.

349. Valittaja ei nimittäin voi tyytyä teoreettisesti väittämään, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on käyttänyt väärää arviointiperustetta. Sen on vielä osoitettava, että tämän virheen seurauksena ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, ettei jokin asiakirja olisi voinut saada komissiota tekemään erilaista päätöstä, vaikka itse asiassa yritykset olisivat voineet vedota kyseiseen asiakirjaan.

350. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöä ei voida tulkita siten, että riittää, kun yritys vakuuttaa, että se olisi teoriassa voinut käyttää kyseistä asiakirjaa puolustuksessaan. On todettava, että on pystyttävä osoittamaan, että kyseisen asiakirjan käyttö puolustuksessa olisi voinut taata uskottavat mahdollisuudet menestyä, vaikka ei olisikaan täyttä varmuutta siitä, olisiko se saanut komission muuttamaan kantaansa, sillä muussa tapauksessa tällä oikeuskäytännöllä olisi järjettömät seuraukset.

351. Joka tapauksessa valittaja välttää yksilöimästä ainuttakaan asiakirjaa, jota se olisi voinut käyttää puolustuksessaan ja josta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi virheellisesti todennut, ettei sen salaaminen ole merkinnyt puolustautumisoikeuksien loukkaamista.

352. Tästä seuraa, että tarkasteltiinpa asiaa minkä hyvänsä arvosteluperusteen kannalta, valittaja ei ole osoittanut, että asiakirjoihin tutustumista koskevan oikeuden antamisessa ilmenneet sääntöjenvastaisuudet olisivat mitenkään vaikuttaneet sen puolustautumismahdollisuuksiin.

353. Edellä esitetyn perusteella on siis hylättävä valitusperuste, jonka mukaan komissio on rikkonut sääntöjä, jotka koskevat oikeutta tutustua asiakirja-aineistoon.

Vanhentumisaikaa koskeva valitusperuste

354. DSM väittää, että vanhentumisajoista liikennettä ja kilpailua koskeviin Euroopan talousyhteisön sääntöihin liittyvissä menettelyissä ja niiden nojalla määrättyjen seuraamusten täytäntöönpanossa 26 päivänä marraskuuta 1974 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 2988/74 2 artiklan 1 kohdan mukaisesti vanhentumisaika on viisi vuotta, kun on kyse rikkomukseen liittyvästä menettelystä, ja sen keskeyttävät kaikki komission esitutkinnan tai menettelyn toimittamiseksi suorittamat toimenpiteet, joita ovat etenkin kirjallinen tietojensaantipyyntö tai päätös, jolla komissio vaatii pyydettyjen tietojen antamista, valtuutus tarkastusten suorittamista varten tai päätös, jolla nämä tarkastukset määrätään suoritettavaksi, menettelyn aloittaminen sekä väitetiedoksianto. Saman artiklan 3 kohdan mukaan vanhentumisaika kuitenkin päättyy, kun kymmenen vuotta on kulunut komission määräämättä sakkoa.

355. DSM:n mielestä asetuksen N:o 2988/74 3 artiklan mukaan vanhentumisaika pysähtyy vain siinä tapauksessa, että nostetaan kanteita sellaisista 2 artiklassa tarkoitetuista toimenpiteistä, jotka on toteutettu päätöksen muodossa ja jotka tosiasiallisesti voidaan riitauttaa.

356. Se, ettei asetuksen N:o 2988/74 2 artiklan 1 kohdassa olevassa vanhentumisajan keskeyttävien toimien luettelossa mainita päätöstä, jolla määrätään sakko, ei DSM:n mukaan ole vahinko tai laiminlyönti, vaan se ilmentää lainsäätäjän nimenomaista tahtoa tehdä luettelosta tyhjentävä.

357. Sellaisella päätöksellä, jolla määrätään sakko, annetaan komissiolle uusi toimivalta, nimittäin oikeus panna sakko täytäntöön. Tällainen päätös ei siis DSM:n mukaan keskeytä menettelyihin sovellettavaa vanhentumisaikaa, eikä tällaista päätöstä vastaan nostettu kanne pysäytä sitä. Esillä olevassa tapauksessa menettelyihin sovellettava vanhentumisaika päättyi DSM:n mukaan siis 5.4.1993, toisin sanoen viiden vuoden kuluttua väitetiedoksiannosta, joka oli viimeinen vanhentumisen keskeyttävä toimi, koska ensimmäisestä PVC-päätöksestä nostetulla kanteella ei ollut vanhentumisajan pysäyttävää vaikutusta. Sen vuoksi komissio ei 27.7.1994 ollut enää toimivaltainen tekemään uutta päätöstä sen jälkeen, kun sen edellinen päätös oli kumottu.

358. DSM moitti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että tämä valituksenalaisen tuomion 1097 kohdassa katsoi, ettei ole hyväksyttävää, että asetuksen N:o 2988/74 3 artiklassa käytetyllä termillä "päätös" viitattaisiin tämän asetuksen 2 artiklassa lueteltuihin toimenpiteisiin. Toisin kuin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi, ensimmäinen PVC-päätös ja sen kumoamisesta johtuvat seuraukset eivät DSM:n mukaan kuulu asetuksen N:o 2988/74 3 artiklan vaan sen 6 artiklan soveltamisalaan, joka kattaa seuraamusten täytäntöönpanoon sovellettavan vanhentumisajan pysähtymisen. Ensimmäisen PVC-päätöksen kumoamiseen johtanut kanne ei siis pysäyttänyt menettelyyn sovellettavaa vanhentumisaikaa.

359. Toissijaisesti DSM väittää, että mikäli olisi katsottu, että tämä kanne olisi pysäyttänyt vanhentumisajan asetuksen N:o 2988/74 3 artiklan mukaisesti, ensimmäisen PVC-päätöksen kumoamisen olisi katsottava mitätöineen taannehtivasti niin vanhentumisajan pysähtymisen kuin itse päätöksenkin. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin menetteli väärin todetessaan valituksenalaisen tuomion 1100 kohdassa, että jos tämä väite pitäisi paikkansa, asetuksen N:o 2988/74 3 artiklalla ei olisi mitään merkitystä. Tosiasiallisesti tällä säännöksellä on eräs merkitys, joka on tämän asetuksen tarkoituksen ja systematiikan mukainen: se, että vanhentumisaika pysähtyy, jos esitutkintatoimenpiteistä ja menettelyistä nostetaan kanne, suojaa komissiota sellaiselta vanhentumiselta, joka johtuu sellaisesta objektiivisesta syystä, jota ei voida lukea komission syyksi. Sen sijaan tämä säännös ei suojaa mitenkään sellaisilta seikoilta, jotka voidaan lukea komission syyksi, esimerkiksi virheelliseltä päätökseltä, joka tämän virheen takia on kumottu.

360. Tältä osin on todettava, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi nimenomaisesti tämän väitteen, ja se teki aivan oikein. Väite on kahdellakin tavalla ristiriitainen. Valittaja näyttää nimittäin puolustavan perusteluissaan virheellistä käsitystä siitä, että toimivalta määrätä sakkoja tarkoittaa asetuksessa eri asiaa kuin toimivalta panna täytäntöön päätökset, joilla määrätään sakkoja. Vaikuttaa myös siltä, ettei se halua tehdä mitään johtopäätöksiä myöskään vanhentumisajan keskeytymisen ja pysähtymisen välisestä erosta, joka sekin ilmenee asetuksesta.

361. Valittajan väite perustuu ensinnäkin asetuksen 2 artiklan virheelliseen tulkintaan. Artiklassa säädetään, että vanhentumisajan keskeyttävät "kaikki komission - - toimenpiteet rikkomuksen esitutkinnan tai rikkomukseen liittyvän menettelyn toimittamiseksi", ja täsmennetään, että "toimenpiteitä, jotka keskeyttävät vanhentumisajan kulumisen, ovat erityisesti" ne toimenpiteet, jotka siinä luetellaan.

362. Tämän säännöksen rakenne ja sanan "erityisesti" käyttö osoittavat kiistatta, että luettelo ei ole tyhjentävä. Valittajan tässä yhteydessä ehdottama tulkinta on väistämättä lain tarkoituksen vastainen.

363. Tästä seuraa, toisin kuin valittaja väittää, että se seikka, että asetuksen 2 artiklan luetteloon ei ole sisällytetty päätöstä, jolla määrätään sakko, ei missään tapauksessa osoita, että lainsäätäjä olisi tarkoituksellisesti halunnut jättää sen pois vanhentumisajan kulumisen keskeyttävien toimenpiteiden joukosta.

364. Syy siihen, miksi 2 artiklan luetteloon ei ole sisällytetty komission päätöstä, jossa todetaan kilpailusääntöjen rikkominen ja määrätään sakko, on yksinkertainen. Tässä säännöksessä säädetään, kuten sen otsikkokin jo kertoo, menettelyyn sovellettavan vanhentumisajan keskeyttämisestä. Kun komissio on tällaisen päätöksen tehnyt, se ei lähtökohtaisesti voi enää aloittaa mitään menettelyjä. Menettelyn aloittamista koskevan oikeuden mahdollinen vanhentuminen ei näin ollen ole enää ongelma, koska tätä oikeutta on jo käytetty.

365. Komission päätös ei siis pelkästään keskeytä vanhentumisaikaa. Päätöksen adressaattien osalta vanhentumisaika menettää päätöksen takia merkityksensä.

366. Ainoa ongelma, joka voi vielä esiintyä, koskee eri seikkaa eli päätöksestä nostetun kanteen seurauksia. Tästä kysymyksestä säädetään asetuksen 3 artiklassa.

367. Toisin kuin valittaja esittää, 3 artiklan otsikko ja sen sanamuoto osoittavat kumpikin, että tämän säännöksen kohde poikkeaa 2 artiklan kohteesta.

368. Siinä ei nimittäin säädetä vanhentumisajan keskeytymisestä, jonka seurauksena päätöksen tekijä joutuisi kantamaan oikeudenkäynnin kestoon liittyvän riskin, vaan vanhentumisajan pysähtymisestä oikeudenkäynnin ajaksi.

369. Oikeudenkäynti sitä paitsi edellyttää sellaista komission toimea, josta voidaan nostaa kanne yhteisöjen tuomioistuimessa. Asetuksen 3 artiklassa tarkoitettujen "päätösten" on siis oltava kannekelpoisia toimia.

370. Kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin järkevästi huomautti, 2 artiklassa luetellut toimet eivät välttämättä ole tällaisia, sillä tässä artiklassa luetellut toimet eivät ole päätöksiä. Tämä ei ole mikään yllätys: monet tutkimistoimet voivat keskeyttää vanhentumisajan ilman, että ne sinänsä olisivat kannekelpoisia toimia.

371. Valittaja kuitenkin väittää, että komission päätös, jossa todetaan kilpailusääntöjen rikkominen ja määrätään sakko, ei voi kuulua 3 artiklan soveltamisalaan, koska sitä ei ole mainittu 2 artiklassa. Kuten juuri todettiin ja kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinkin korosti, näiden kahden säännöksen kohteen erilaisuus estää sen, että 2 artiklan sanamuoto määrittäisi 3 artiklan soveltamisalan, sillä muuten toimittaisiin asetuksen logiikan vastaisesti.

372. Valittajan väitteellä on lisäksi sellainen ristiriitainen seuraus, että tutkimistoimesta tehdystä päätöksestä nostettu kanne pysäyttää vanhentumisajan 3 artiklan nojalla, mutta sakkopäätöksestä nostettu kanne ei pysäytä sitä.

373. Valittaja kuitenkin yrittää perustella tätä eroa siten, että komission syyksi on luettavissa sellaisen päätöksen kumoaminen, jolla määrätään sakko, joten komission ei tämän vuoksi kuulu saada suojaa vanhentumista vastaan.

374. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ja komission tapaan on kuitenkin korostettava, että komission päätöksen kumoaminen on aina luettavissa komission syyksi, päätöksen luonteesta riippumatta. Olipa kyse tutkimistoimista tai sakkojen määräämisestä, päätöksen kumoaminen edellyttää aina sitä, että komissio on tehnyt oikeudellisia seikkoja tai tosiseikkoja koskevan virheen.

375. Valittajan tässä yhteydessä tekemä ero on siten täysin perusteeton.

376. Sen lisäksi, että valittajan väite on vastoin asetuksen sanamuotoa ja logiikkaa, se merkitsee toistakin ristiriitaista seurausta, nimittäin sitä, että mitään asetuksen säännöksistä ei voitaisi soveltaa esillä olevassa tapauksessa, kun on kyse sellaisen päätöksen kumoamisesta, jolla määrätään sakko, mikä olisi hämmästyttävää, varsinkin kun asetuksen ensimmäisessä perustelukappaleessa mainitaan tarve turvata sääntelyn täydellisyys, kuten valittaja itsekin huomauttaa.

377. Valittaja yrittää toki välttää tämän seurauksen väittämällä, että esillä olevassa tapauksessa onkin sovellettava asetuksen 6 artiklaa. Jo kyseisen säännöksen sanamuodosta voidaan kuitenkin päätellä, että tällainen yritys on täysin turha.

378. Sen sanamuodosta käy nimittäin kiistatta ilmi, että säännös koskee päätöksen täytäntöönpanoon sovellettavaa vanhentumisaikaa. Tämä ongelma voi luonnollisesti tulla esille vain siinä tapauksessa, että kyseistä päätöstä ei ole kumottu, mikä ei päde esillä olevaan tapaukseen.

379. Tästä seuraa, ettei asetuksen 6 artiklaa selvästikään voida soveltaa esillä olevaan tapaukseen.

380. Edellä esitetyn perusteella ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin menetteli aivan oikein soveltaessaan asetuksen 3 artiklaa.

381. Sen soveltamisella ei kuitenkaan olisi merkitystä, mikäli hyväksyttäisiin valittajan toissijainen väite, jonka mukaan valituksenalaisen päätöksen kumoamisesta seuraa, että myös vanhentumisajan pysähtyminen kumoutuu. Kumoamistapauksessa 3 artiklaa ei itse asiassa voitaisi soveltaa lainkaan, koska kumoaminen mitätöisi artiklassa säädetyn vanhentumisajan pysähtymisen.

382. Kun lisäksi otetaan huomioon, ettei tätä säännöstä ole tarkoitus soveltaa silloinkaan, kun päätöstä ei kumota, sillä kuten jo todettiin, menettelyjen aloittamisoikeuden vanhentuminen ei siinä tapauksessa ole mikään ongelma, joten valittajan toissijaisesta väitteestä seuraisi, että 3 artikla menettäisi kokonaan merkityksensä.

383. Sen vuoksi myöskään valittajan toissijaista väitettä ei voida hyväksyä.

384. Näin ollen vanhentumista koskeva valitusperuste on hylättävä.

385. Tästä seuraa, että kaikki valitusperusteet on hylättävä.

III Ratkaisuehdotus

386. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin

- hylkää valituksen ja

- velvoittaa valittajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Full & Egal Universal Law Academy