EUR-Lex -  62002CC0102 - FI

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
DÁMASO RUIZ-JARABO COLOMER
16 päivänä syyskuuta 2003(1)

Asia C-102/02

Ingeborg Beuttenmüller
vastaan
Land Baden-Württemberg


(Verwaltungsgericht Stuttgartin esittämä ennakkoratkaisupyyntö)

Henkilöiden ja palvelujen vapaa liikkuvuus – Tutkintotodistusten tunnustaminen – Yleiset järjestelmät – Direktiivit 89/48/ETY ja 92/51/ETY – Peruskoulunopettajat – Itävallassa kaksivuotisen koulutuksen jälkeen saatu tutkintotodistus – Tunnustaminen Baden-Württembergissä (Saksa) – Tunnustaminen, joka edellyttää, että tutkintotodistus on annettu vähintään kolmivuotisesta korkeammasta koulutuksesta ja että se antaa haltijalleen pätevyyden opettaa kahta ainetta

1.        Verwaltungsgericht Stuttgartin (ensimmäisen oikeusasteen hallintotuomioistuin) esittämät ennakkoratkaisukysymykset liittyvät direktiiveissä 89/48/ETY (2) ja 92/51/ETY (3) tarkoitettuihin ammatillisen koulutuksen tunnustamista koskeviin yleisiin järjestelmiin.

2.        Nämä kuusi kysymystä liittyvät riita-asiaan, joka koskee Itävallassa saadun, Volkschullehrer-opettajan (ala-asteen opettaja) ammatin harjoittamiseen kelpoisuuden antavan tutkintotodistuksen vaikutuksia Baden-Württembergin osavaltiossa, Saksan liittotasavallassa.

I  Tosiseikat ja asian käsittelyn vaiheet

3.        Ingeborg Beuttenmüller on Itävallan kansalainen, joka ylioppilastutkinnon jälkeen suoritti kotimaassaan (4) neljä lukukautta kestäneet opinnot, joista hän sai Volkschullehrer-opettajan tutkintotodistuksen.

4.        Kantaja työskenteli opettajana Niederösterreichin osavaltion koululaitoksessa vuodesta 1978 vuoteen 1988. Vuodesta 1991 vuoteen 1993 kantaja toimi opettajana Baden-Württembergissä kirkon tukemassa nuorten maahanmuuttajien oppilaitoksessa. Hän on 6.12.1993 alkaen toiminut työsuhteisena opettajana mainitun Saksan liittotasavallan osavaltion koululaitoksessa.

5.        Kantaja kuuluu kuitenkin alempaan palkkaluokkaan kuin opettajat, joilla on Baden-Württembergissä vaadittava koulutus, joten hän saa pienempää palkkaa kuin kyseiset opettajat. (5) Siksi kantaja haki 16.3.1998 päivätyllä kirjeellä Oberschulamt Stuttgartilta (opetuksesta vastaava hallintoelin) direktiivien 89/48 ja 92/51 perusteella Itävallassa saamansa tutkintotodistuksen rinnastamista kyseisessä osavaltiossa annettaviin tutkintotodistuksiin sekä siirtoa ylempään palkkaluokkaan. (6)

6.        Hallintomenettelyssä kantaja esitti Stadtschulrat für Wienin (Wienin kaupungin opetusneuvosto) 8.4.1999 tekemän päätöksen, jonka mukaan hän voi Itävallassa neljä lukukautta kestäneen koulutuksen suoritettuaan toimia Volkschullehrer-opettajana aina, kun paikkoja on vapaana. Tällaisen koulutuksen suorittaneet opettajat kuuluvat kuitenkin alempaan palkkaluokkaan (7) kuin kuusi lukukautta kestäneet opinnot suorittaneet opettajat, (8) paitsi jos he suorittavat lisäopintoja sekä kokeen vieraissa kielissä ja esikoulu- tai erityisopetuksessa opetusohjelmaan sisältyvissä aineissa. Työhönoton yhteydessä kumpikin koulutus on kuitenkin samanarvoinen. (9)

7.        Oberschulamt Stuttgart hylkäsi kantajan hakemuksen 26.8.1999 ja ilmoitti hänelle, ettei hänen koulutustaan voitu rinnastaa Baden-Württembergissä Grund- und Hauptschullehrer -opettajan (peruskoulunopettaja) ammatin harjoittamiseksi vaadittavaan koulutukseen. Tämä vahvistettiin 21.11.2000 tehdyllä päätöksellä.

8.        Beuttenmüller nosti 20.12.2000 Verwaltungsgericht Stuttgartissa kanteen, jossa hän vaati, että riidanalaiset hallinnolliset määräykset kumotaan ja vastaaja velvoitetaan rinnastamaan hänen Itävallassa saamansa Volkschullehrer-opettajan tutkintotodistus Baden-Württembergin Grund- und Hauptschullehrer -opettajan tutkintotodistukseen tai että hänelle annetaan mahdollisuus korvaavien toimenpiteiden avulla täyttää tunnustamiselle asetetut edellytykset.

II  Ennakkoratkaisukysymykset

9.        Koska kanne perustuu siihen, että direktiivejä 89/48 ja 92/51 sovelletaan sellaisenaan, ja koska menettelyssä on esitetty erilaisia väitteitä, Verwaltungsgericht Stuttgart on päättänyt esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1) Voidaanko vähintään kolmivuotisesta ammatillisesta korkeammasta koulutuksesta annettujen tutkintotodistusten tunnustamista koskevasta yleisestä järjestelmästä 21 päivänä joulukuuta 1988 annetun neuvoston direktiivin 89/48/ETY 3 ja 4 artiklaa soveltaa sellaisenaan siten, että jäsenvaltion kansalainen voi vedota niiden säännöksiin, jos niitä ei ole asianmukaisesti saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä?

2) Voidaanko direktiiviä 89/48/ETY täydentävästä ammatillisen koulutuksen tunnustamista koskevasta toisesta yleisestä järjestelmästä 18 päivänä kesäkuuta 1992 annetun neuvoston direktiivin 92/51/ETY 3 ja 4 artiklaa soveltaa sellaisenaan siten, että jäsenvaltion kansalainen voi vedota kyseisiin säännöksiin kaikkia sellaisia kansallisia säännöksiä vastaan, jotka eivät ole direktiivin säännösten mukaisia, jos asianmukaisia täytäntöönpanotoimia ei ole toteutettu määräajassa?

Jos ensimmäiseen ja/tai toiseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

3) Onko – – direktiivin 89/48/ETY tai – – direktiivin 92/51/ETY vastaisena pidettävä sellaista kansallista lainsäädäntöä (tässä asiassa – – direktiivin 89/48/ETY saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä opettajan ammatin osalta 15.8.1996 annettu Baden-Württembergin osavaltion opetusministeriön asetus), jonka mukaan toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa saadun tai tunnustetun, opettajan ammattia koskevan pätevyyden tunnustaminen

a) edellyttää poikkeuksetta vähintään kolmivuotista korkeampaa koulutusta, ja että

b) tutkintotodistus koskee vähintään kahta sellaista ainetta, joita Baden-Württembergissä vaaditaan opettajan ammatin harjoittamiseksi?

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

4) Onko direktiivin 89/48/ETY 1 artiklan a alakohdan toista alakohtaa tulkittava siten, että Itävallassa aikaisemmasta kaksivuotisesta ala-asteen opettajan (Volkschullehrer) ammatillisesta koulutuksesta annettu tutkintotodistus on direktiivin 89/48/ETY 1 artiklan a alakohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettu tutkintotodistus, jos Itävallan toimivaltainen viranomainen vahvistaa, että kaksivuotisesta koulutuksesta annettu todistus katsotaan direktiivin 89/48/ETY 1 artiklan a alakohdan toista alakohtaa sovellettaessa nykyisin kolmivuotisen koulutuksen jälkeen myönnettyä tutkintotodistusta vastaavaksi ja että tällainen todistus antaa kyseisessä jäsenvaltiossa samat oikeudet ryhtyä harjoittamaan ala-asteen opettajan ammattia ja harjoittaa sitä?

Jos toiseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

5) Onko direktiivin 92/51/ETY 3 artiklan toista kohtaa tulkittava opettajan tutkintotodistuksen tunnustamisen kannalta siten, että siinä edellytetty (yli nelivuotisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen suorittaminen) tarkoittaa ainoastaan vaadittavaa korkeampaa koulutusta, vai lasketaanko (yli nelivuotisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen suorittamiseen) myös opetusharjoittelu?

6) Jos direktiivin 92/51/ETY 3 artiklan ensimmäistä kohtaa sovelletaan Itävallassa kaksivuotisen (korkeamman) koulutuksen jälkeen saatuihin opettajan tutkintotodistuksiin,

syntyykö direktiivin 92/51/ETY 3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan perusteella silloin, kun direktiiviä 92/51/ETY ei ole saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä 17 artiklassa asetetussa määräajassa, oikeus jäsenvaltiossa saatujen tutkintotodistusten rinnastamiseen opettajan ammatin harjoittamiseksi vastaanottavassa jäsenvaltiossa vaadittavan vastaavan pätevyyden kanssa, ilman että vastaanottava jäsenvaltio voi ensin vaatia 4 artiklan mukaisten korvaavien toimenpiteiden toteuttamista, vaikka vaadittavat edellytykset täyttyvät?”

III  Asian käsittelyn vaiheet yhteisöjen tuomioistuimessa

10.      Pääasian asianosaiset, komissio ja Itävallan hallitus ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 20 artiklan mukaisessa määräajassa.

11.      Koska yksikään asianosaisista ei ole pyytänyt saada esittää suullisia huomautuksia, yhteisöjen tuomioistuin päätti olla järjestämättä istuntoa työjärjestyksen 104 artiklan 4 kohdan mukaisesti.

IV  Ammatillisesta koulutuksesta annettujen tutkintotodistusten tunnustaminen yhteisön oikeudessa

A  Primaarioikeus

12.      EY 3 artiklan 1 kohdan c alakohdassa määrätään, että yhtenä välineenä EY 2 artiklassa mainittujen yhteisön tavoitteiden toteuttamiseksi ovat ”sisämarkkinat, joille on ominaista, että tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaata liikkuvuutta rajoittavat esteet poistetaan jäsenvaltioiden väliltä”. (10)

13.      Kyseistä välinettä on sovellettava ilman kansalaisuuteen perustuvaa syrjintää, kuten EY 12 artiklan (entisen EY:n perustamissopimuksen 6 artiklan) ensimmäisessä kohdassa vaaditaan, ja tämä vahvistetaan EY 43 artiklan (entisen EY:n perustamissopimuksen 52 artiklan) ensimmäisessä kohdassa, jossa ”kielletään rajoitukset, jotka koskevat jäsenvaltion kansalaisen vapautta sijoittautua toisen jäsenvaltion alueelle”. (11) Viimeksi mainitussa määräyksessä taataan siis edellä mainitun yleisen periaatteen toteutuminen sijoittautumisoikeuden osalta. (12)

14.      Osa esteistä, jotka EY 3 artiklalla pyritään poistamaan, perustuu nimenomaan jäsenvaltioiden säännöksiin tai pelkkiin hallintokäytäntöihin, joiden nojalla tiettyjen ammattien harjoittaminen edellyttää kyseisen jäsenvaltion viranomaisten myöntämää tutkintotodistusta. Tällä tavoin välillisesti saatetaan perusteettomasti hankaloittaa monen Euroopan kansalaisen vapaata liikkuvuutta, kun heitä syrjitään kansalaisuuden perusteella siksi, että yhteisöjen jäsenvaltio vaatii omassa koulutusjärjestelmässään myönnettyä tutkintotodistusta.

15.      Edellä mainitusta syystä ja itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi ryhtymisen helpottamiseksi perustamissopimuksessa suositellaan, että neuvosto antaa ”direktiivejä tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta” (EY 47 artiklan 1 kohta, entinen EY:n perustamissopimuksen 57 artiklan 1 kohta). (13)

16.      Sijoittautumisvapaus ilman kansalaisuuteen perustuvaa syrjintää on kuitenkin sellaisenaan sovellettava määräys silloinkin, kun asiaa koskevia direktiivejä ei ole annettu. Yhteisöjen tuomioistuin on tulkinnut asian niin edellä mainitussa asiassa Reyners antamassaan tuomiossa. (14) Tuolloin jäsenvaltiot ovat edelleen toimivaltaisia sääntelemään ammattinimikkeiden käyttöä alueellaan. Jäsenvaltioiden toimivallan käytöllä on kuitenkin rajansa, koska se ei saa olla esteenä mainitun vapauden tehokkaalle käytölle; (15) tätä vapautta rajoitettaisiin perusteettomasti silloin, kun pääsy tiettyyn ammattiin kiellettäisiin jäsenvaltiossa sellaiselta Euroopan kansalaiselta, joka on saanut tutkintotodistuksensa pätevyyden vahvistetuksi ja joka on lisäksi täyttänyt sen oikeusjärjestyksessä vahvistetut ammatillista koulutusta koskevat erityisedellytykset, ainoastaan sillä perusteella, että hänellä ei ole vastaavaa kansallista tutkintotodistusta. (16)

17.      Edellä mainittu toteamus perustuu siihen, että jäsenvaltiot ovat EY 10 artiklan (entinen EY:n perustamissopimuksen 5 artikla) mukaan velvollisia toteuttamaan kaikki yleis- ja erityistoimenpiteet, jotka ovat aiheellisia perustamissopimuksesta johtuvien velvoitteiden täyttämisen varmistamiseksi, sekä pidättymään kaikista toimenpiteistä, jotka ovat omiaan vaarantamaan sopimuksen tavoitteiden saavuttamista. (17) Tämä johtaa myös siihen, että vaikka alakohtaisia direktiivejä ei olisi annettu, jäsenvaltion, jolle on jätetty hakemus sellaisen ammatin harjoittamiseksi, jonka harjoittamisen edellytyksenä kansallisen oikeuden mukaan on tutkintotodistus tai ammatillinen pätevyys, on otettava huomioon sellaiset tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat, jotka asianomainen on hankkinut harjoittaakseen kyseistä ammattia toisessa jäsenvaltiossa, vertaamalla kyseisten tutkintotodistusten osoittamaa kelpoisuutta ja kansallisissa säännöissä vaadittuja tietoja ja taitoja. (18)

18.      Joka tapauksessa tilanne, jossa tutkintotodistusten tunnustamisesta ei ole annettu direktiivejä, on kaikkea muuta kuin ihanteellinen, koska on hyvin monimutkaista verrata jäsenvaltioiden sääntelemiä ja toteuttamia erilaisia koulutusjärjestelmiä ja pätevyyttä osoittavia asiakirjoja. (19)

B  Johdettu oikeus

1. Alakohtaiset direktiivit

19.      Edellä mainittujen vaikeuksien ratkaisemiseksi ja sijoittautumisoikeuden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi vuosina 1975–1985 annettiin erillisiä direktiivejä tiettyjen ammattien harjoittamisesta. Tässä ”alakohtaisessa ja vertikaalisessa” (20) järjestelmässä velvoitettiin antamaan kaksi säädöstä kustakin ammatista: toisen säädöksen tavoitteena on jäsenvaltioiden ammatillisen koulutuksen yhteensovittaminen ja yhdenmukaistaminen, ja toisella säädöksellä säännellään tutkintotodistusten automaattista tunnustamista.

20.      Tällä tavoin säänneltiin lääkärin, (21) sairaanhoitajan, (22) hammaslääkärin, (23) eläinlääkärin, (24) kätilön, (25) arkkitehdin (26) ja farmaseutin (27) ammattien harjoittamista.

2. Yleiset direktiivit

21.      Seitsemän edellä mainitun ”alakohtaisen direktiivin” antaminen eteni hitaasti, ja direktiivien käytännön seuraukset olivat rajallisia, joten Fontainebleaussa 25. ja 26.6.1984 kokoontunut Eurooppa-neuvosto ehdotti, että perustettaisiin ”yliopistojen tutkintotodistusten yleinen vastaavuusjärjestelmä, jotta vapaa sijoittautumisoikeus voisi käytännössä toteutua yhteisössä”. (28)

22.      Tämä oli lähtökohta direktiivissä 89/48, jossa säädetään rakenteeltaan horisontaalisesta, (29) keskinäisen luottamuksen periaatteeseen (30) pohjautuvasta yleisestä järjestelmästä. Tämän periaatteen mukaan voidaan olettaa, että eri jäsenvaltioissa tiettyyn ammattiin vaadittava koulutus on vertailukelpoista.

a) Direktiivi 89/48

23.      Direktiivin tarkoituksena on siis helpottaa henkilöiden ja palvelujen vapaata liikkuvuutta sekä mahdollistaa, että yhdessä jäsenvaltiossa koulutuksen saaneet yhteisön kansalaiset voivat soveltaa sitä käytännössä toisessa jäsenvaltiossa.

24.      Näin ollen direktiiviä sovelletaan jokaiseen jäsenvaltion kansalaiseen, jolla on tutkintotodistus ja joka haluaa harjoittaa säänneltyä ammattia toisessa jäsenvaltiossa itsenäisenä ammatinharjoittajana tai palkatussa työssä, lukuun ottamatta ammatteja, joista säädetään jäsenvaltioiden tutkintotodistusten vastavuoroista tunnustamista koskevalla erillisellä direktiivillä ja joihin sovelletaan siis erityissäädöstä (2 artikla).

25.      Direktiivissä tarkoitetaan ”tutkintotodistuksella” asiakirjaa, (31) jonka jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen on antanut ja jolla osoitetaan, että sen haltija on suorittanut vähintään kolmivuotisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen yliopistossa tai korkeakoulussa tai muussa saman tasoisessa oppilaitoksessa (ja tarvittaessa vaadittavan ammatillisen harjoittelun), jolloin hänellä on ammattipätevyys ryhtyä harjoittamaan säänneltyä ammattia tai harjoittaa sitä tuossa jäsenvaltiossa (1 artiklan a alakohdan ensimmäinen alakohta).

26.      Direktiivin 1 artiklan a alakohdan toisessa alakohdassa edellä mainittuun tutkintotodistukseen rinnastetaan yksittäinen tutkintotodistus, todistus tai muu muodollista kelpoisuutta osoittava asiakirja, jos se on annettu yhteisössä suoritetusta koulutuksesta ja sen myöntäneen jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen on tunnustanut sen vastaavan tasoiseksi ja jos se antaa samat oikeudet ryhtyä harjoittamaan säänneltyä ammattia ja harjoittaa sitä tuossa jäsenvaltiossa. (32)

27.      Ammatti on säännelty jäsenvaltiossa silloin, kun kyseessä on ammattitoiminta, johon ryhtymiseksi tai harjoittamiseksi tai jonka jotakin harjoittamisen muotoa varten edellytetään suoraan tai välillisesti lakien, asetusten tai hallinnollisten määräysten mukaisesti tutkinnon suorittamista (1 artiklan c ja d alakohta). Toisin sanoen ammatti on säännelty silloin, kun oikeusjärjestyksessä luodaan järjestelmä, jolla rajoitetaan oikeus ammattitoiminnan harjoittamiseen koskemaan vain tietyt edellytykset täyttäviä henkilöitä ja jolla estetään siihen ryhtyminen henkilöiltä, jotka eivät näitä täytä, (33) tai kun on käytössä välillinen oikeudellinen ammatin harjoittamiseen ryhtymistä tai sen harjoittamista koskeva valvontajärjestelmä. (34)

28.      Direktiivin 3 artiklassa ilmenee edellä mainittu keskinäisen luottamuksen periaate, ja siinä vahvistetaan oletus, jonka mukaan jäsenvaltiossa suoritettu koulutus, josta myönnetään ammatin harjoittamiseen kelpoisuuden antava tutkintotodistus, on rinnastettavissa toisessa jäsenvaltiossa suoritettuun koulutukseen:

”Kun säännellyn ammatin harjoittamiseen ryhtyminen tai sen harjoittaminen vastaanottavassa jäsenvaltiossa edellyttää tutkintotodistusta, toimivaltainen viranomainen ei saa puutteellisen pätevyyden perusteella kieltäytyä antamasta jäsenvaltion kansalaiselle lupaa ryhtyä harjoittamaan tai harjoittaa tätä ammattia samoilla edellytyksillä, joita sovelletaan sen omiin kansalaisiin:

a) jos hakijalla on tutkintotodistus, joka toisessa jäsenvaltiossa vaaditaan kyseisen ammatin harjoittamisen aloittamiseksi tai sen harjoittamiseksi tuon jäsenvaltion alueella, ja tämä tutkintotodistus on annettu jossakin jäsenvaltiossa; tai

b) jos hakija on viimeksi kuluneen 10 vuoden aikana harjoittanut kyseistä ammattia päätoimisesti kaksi vuotta toisessa jäsenvaltiossa, joka ei sääntele tätä ammattia 1 artiklan c alakohdassa ja 1 artiklan d alakohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetulla tavalla, ja hänellä on yksi tai useampi muodollista pätevyyttä osoittava asiakirja:

– jonka jäsenvaltion lakien, asetusten tai hallinnollisten määräysten mukaisesti asetettu toimivaltainen viranomainen on antanut,

– joka osoittaa, että sen haltija on suorittanut vähintään kolmivuotisen tai vastaavan pituisen osa-aikaisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen jäsenvaltion yliopistossa tai korkeakoulussa tai muussa saman tasoisessa oppilaitoksessa, ja tarvittaessa suorittanut keskiasteen jälkeisten opintojen lisäksi vaadittavan ammatillisen harjoittelun, ja

– joka antaa sen haltijalle valmiuden ammattinsa harjoittamiseen.

Ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettuun muodollista kelpoisuutta osoittavaan asiakirjaan rinnastetaan jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antama todistus muodollisesta kelpoisuudesta tai tällaisten todistusten yhdistelmä, jos se on annettu yhteisössä suoritetusta koulutuksesta ja tuo jäsenvaltio tunnustaa sen vastaavan tasoiseksi edellyttäen, että tunnustaminen on annettu tiedoksi muille jäsenvaltioille ja komissiolle.”

29.      Edellä mainittu oletus ei kuitenkaan ole ehdoton, jos toisin todistetaan. On mahdollista, että koulutus, jonka hakija on suorittanut saadakseen tutkintotodistuksen siinä jäsenvaltiossa, josta hän on peräisin, on kestoltaan lyhyempi kuin vastaanottavassa jäsenvaltiossa vaadittava koulutus tai että eri valtioissa suoritetuissa opinnoissa tai ammattitoiminnan alalla on olennaisia eroja. Tällaisissa tilanteissa viimeksi mainittu jäsenvaltio voi direktiivin 4 artiklan mukaan soveltaa tapauskohtaisesti kolmea korvaavaa toimenpidettä. (35)

30.      Ensimmäinen korvaava toimenpide on sellainen, että asianomainen esittää todisteet täydentävästä ammattikokemuksesta, jolla korvataan vähintään vuoden ero koulutuksen kestossa. Vaadittava aika vaihtelee, mutta se ei saa olla pidempi kuin neljä vuotta. Ammattikokemuksella tarkoitetaan ”tämän ammatin tosiasiallista ja luvallista harjoittamista jäsenvaltiossa”. (36)

31.     Sopeutumisajan suorittaminen ja kelpoisuuskokeen suorittaminen ovat kaksi muuta korvaavaa toimenpidettä. Niitä sovelletaan vain silloin, kun koulutuksessa tai ammattitoiminnan alalla on olennaisia eroja. Sopeutumisaika saa kestää enintään kolme vuotta, ja sillä tarkoitetaan ammatin harjoittamista vastaanottavassa jäsenvaltiossa kyseisen ammatin pätevän harjoittajan valvonnassa. (37) Kelpoisuuskokeella tarkoitetaan puolestaan koetta niistä aineista, joiden tunteminen on välttämätöntä ammattitoiminnan harjoittamiseksi kyseisessä jäsenvaltiossa ja jotka eivät sisälly hakijan tutkintotodistukseen. (38)

32.      Henkilö, joka siirtyy harjoittamaan ammattiaan toiseen jäsenvaltioon, voi valita kumman tahansa näistä kahdesta korvaavasta välineestä, paitsi jos on kyse ammattitoiminnasta, jonka harjoittaminen edellyttää kansallisen lainsäädännön tarkkaa tuntemusta tai josta vastaanottava jäsenvaltio päättää direktiivin 10 artiklan mukaisesti, että tuolloin kyseinen jäsenvaltio valitsee välineen (4 artiklan 1 kohdan viimeinen alakohta).

33.      Todisteeksi direktiivin 3 ja 4 artiklassa säädettyjen edellytysten täyttymisestä hyväksytään ”jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten antamat todistukset ja asiakirjat, jotka asianomaisen on esitettävä – – hakemuksensa tueksi” (8 artiklan 1 kohta).

b) Direktiivi 92/51

34.      Kuten olen jo todennut, direktiivillä 89/48 perustettua tunnustamista koskevaa yleistä järjestelmää sovelletaan ainoastaan vähintään kolmivuotisesta keskiasteen jälkeisestä koulutuksesta annettuihin tutkintotodistuksiin. Menetelmä oli tarpeen ulottaa koskemaan ammatteja, joissa ei vaadita korkeampaa koulutusta mutta joiden harjoittaminen edellyttää jäsenvaltioissa tutkintotodistusta.

35.      Kyseisen aukon täytti direktiivi 92/51, jolla niin ikään pyritään siihen, että yhteisön kansalaiset voivat harjoittaa tällaista ammattia muussa kuin siinä jäsenvaltiossa, jossa he ovat hankkineet ammattipätevyyden; (39) kyseisen jäsenvaltion on tällöin otettava huomioon toisessa jäsenvaltiossa hankittu koulutus ja arvioitava sen vastaavuus oikeusjärjestyksessään edellytetyn koulutuksen kanssa. (40)

36.      Tätä varten direktiivillä 92/51 otetaan käyttöön tutkintotodistusten tunnustamista koskeva yleinen järjestelmä, joka pohjautuu samoihin periaatteisiin ja sisältää samat säännöt kuin direktiivissä 89/48 tarkoitettu järjestelmä, jota se täydentää. (41)

37.      Direktiivin soveltamisalaan kuuluvat samat henkilöt kuin vuoden 1989 direktiivin soveltamisalaan, ja sen kohteena ovat – nyt käsiteltävänä olevan asian kannalta merkityksellisin osin – tuossa direktiivissä tarkoitettujen asiakirjojen kaltaiset asiakirjat, joilla osoitetaan, että niiden haltija on suorittanut alle kolmivuotisen ja vähintään yksivuotisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen (ja tarvittaessa täydentävän ammattiin perehdyttävän koulutuksen) ja että niiden haltijalla on ammattipätevyys ryhtyä harjoittamaan säänneltyä ammattia asiakirjat myöntäneessä jäsenvaltiossa. Välttämätön edellytys koulutukseen pääsemiseksi on yliopistoon tai muuhun korkeampaan koulutukseen pääsyn edellyttämä keskiasteen koulutus (direktiivin 92/51 1 artiklan a alakohta luettuna yhdessä direktiivin 89/48 1 artiklan a alakohdan toisen luetelmakohdan kanssa).

38.      Myös direktiivissä 92/51 tutkintotodistukseen rinnastetaan jäsenvaltion viranomaisten antama asiakirja, ”jos se on annettu yhteisössä suoritetusta koulutuksesta ja tuon jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen on tunnustanut sen vastaavan tasoiseksi, ja jos se antaa samat oikeudet ryhtyä harjoittamaan säänneltyä ammattia ja harjoittaa sitä tuossa jäsenvaltiossa” (1 artiklan a alakohdan viimeinen alakohta).

39.      Direktiivin 3 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Kun säännellyn ammatin harjoittamiseen ryhtyminen tai sen harjoittaminen vastaanottavassa jäsenvaltiossa edellyttää tässä direktiivissä tai direktiivissä 89/48/ETY tarkoitettua tutkintotodistusta, toimivaltainen viranomainen ei saa puutteellisen pätevyyden perusteella kieltäytyä antamasta jäsenvaltion kansalaiselle lupaa ryhtyä harjoittamaan tai harjoittaa tätä ammattia samoilla edellytyksillä, joita sovelletaan sen omiin kansalaisiin, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta direktiivin 89/48/ETY soveltamista:

a) jos hakijalla on tässä direktiivissä tai direktiivissä 89/48/ETY tarkoitettu tutkintotodistus, joka toisessa jäsenvaltiossa vaaditaan kyseisen ammatin harjoittamisen aloittamiseksi tai sen harjoittamiseksi tuon jäsenvaltion alueella, ja tämä tutkintotodistus on annettu jossakin jäsenvaltiossa; tai

b) jos hakija on viimeksi kuluneen 10 vuoden aikana harjoittanut kyseistä ammattia päätoimisesti kaksi vuotta tai vastaavan pituisen ajan osa-aikaisesti toisessa jäsenvaltiossa, joka ei sääntele tätä ammattia tämän direktiivin 1 artiklan e alakohdassa ja 1 artiklan f alakohdan ensimmäisessä alakohdassa tai direktiivin 89/48/ETY 1 artiklan c alakohdassa ja 1 artiklan d alakohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetulla tavalla, ja hänellä on yksi tai useampi koulutuksesta annettu asiakirja:

– jonka jäsenvaltion lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten mukaisesti asetettu toimivaltainen viranomainen on antanut, ja

– joka osoittaa, että sen haltija on suorittanut muun kuin direktiivin 89/48/ETY 1 artiklan a alakohdan toisessa luetelmakohdassa tarkoitetun vähintään yksivuotisen tai vastaavan pituisen osa-aikaisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen, johon pääsemiseksi yleensä vaaditaan yliopistoon tai muuhun korkeampaan koulutukseen pääsyn edellyttämä keskiasteen koulutus, ja suorittanut kyseiseen keskiasteen jälkeiseen koulutukseen mahdollisesti sisältyvän ammattiin perehdyttävän koulutuksen,

– tai joka todistaa liitteessä D mainitun säännellyn koulutuksen suorittamisen, ja

– joka antaa sen haltijalle valmiuden ammattinsa harjoittamiseen.

Tämän kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettua kahden vuoden ammattikokemusta ei voida kuitenkaan vaatia silloin, kun hakijalla on tässä alakohdassa tarkoitettu koulutuksesta annettu asiakirja, joka on annettu säännellyn koulutuksen suorittamisesta.

Tämän kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettuun koulutuksesta annettuun asiakirjaan rinnastetaan jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen koulutuksesta antama yksittäinen asiakirja tai tällaisten asiakirjojen yhdistelmä, jos se on annettu yhteisössä suoritetusta koulutuksesta ja tuo jäsenvaltio tunnustaa sen vastaavan tasoiseksi edellyttäen, että tunnustaminen on annettu tiedoksi muille jäsenvaltioille ja komissiolle.

Poiketen siitä, mitä tämän artiklan ensimmäisessä alakohdassa säädetään, vastaanottavan jäsenvaltion ei tarvitse soveltaa tätä artiklaa silloin, kun säännellyn ammatin harjoittamiseen ryhtyminen tai sen harjoittaminen siinä valtiossa edellyttää direktiivissä 89/48/ETY tarkoitettua tutkintotodistusta, jonka myöntämisen yhtenä edellytyksenä on yli nelivuotisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen suorittaminen.”

40.      Direktiivin 4 artiklassa luetellaan samat korvaavat toimenpiteet kuin vuoden 1989 direktiivissä sellaisten tapausten varalta, että opintojen kesto on erilainen tai että koulutuksessa tai ammattitoiminnan alalla on olennaisia eroja. Säännös on kummassakin direktiivissä samansisältöinen kahta seikkaa lukuun ottamatta.

41.      Ensimmäinen eroavuus on siinä, että vastaanottava jäsenvaltio ei saa vaatia täydentävää ammattikokemusta hakijalta, jolla on tämän direktiivin 1 artiklan a alakohdan toisessa luetelmakohdassa tai direktiivin 89/48 1 artiklan a alakohdassa tarkoitetusta keskiasteen jälkeisestä koulutuksesta annettu tutkintotodistus, jos vastaanottava jäsenvaltio edellyttää tämän ammatin harjoittamiseksi liitteissä C ja D mainituista koulutusaloista, joissa on erikoisrakenne, annettua tutkintotodistusta (4 artiklan 1 kohdan a alakohdan viimeinen alakohta).

42.      Toinen eroavuus liittyy korvaavan toimenpiteen valintaan. Pääsääntöisesti hakijalla on oikeus valita sopeutumisajan ja kelpoisuuskokeen välillä (4 artiklan 1 kohdan b alakohdan toinen alakohta). Vastaanottavalla jäsenvaltiolla on kuitenkin valintaoikeus vuoden 1989 direktiivissä tarkoitetuissa tapauksissa sekä silloin, kun seuraavat kaksi edellytystä täyttyvät: 1) ammatin harjoittamiseen ryhtyminen tai sen harjoittaminen vastaanottavassa jäsenvaltiossa edellyttää edellä mainitussa direktiivissä tarkoitettua tutkintotodistusta, jonka myöntämisen yhtenä edellytyksenä on yli kolmivuotinen keskiasteen jälkeinen koulutus, ja 2) asianomaisella on vuoden 1992 direktiivissä tarkoitettu tutkintotodistus tai asiakirja (4 artiklan 1 kohdan b alakohdan kolmannen alakohdan toinen luetelmakohta).

43.      Direktiivin 92/51 12 artiklan 1 kohdassa on samansisältöinen säännös kuin direktiivin 89/48 8 artiklan 1 kohdassa. (42)

V  Asiaa koskeva Saksan lainsäädäntö

44.      Saksassa opettajan ammatin sääntely kuuluu osavaltioiden toimivaltaan.

45.      Baden-Württembergissä Landesbeamtengesetzin (osavaltion virkamiehiä koskeva laki), sellaisena kuin se on 19.3.1996 julkaistuna, (43) 28 a §:ssä ”Ammattikelpoisuus yhteisön säännöstön mukaan” säädetään, että ammattikelpoisuus voidaan saada direktiivien 89/48 ja 92/51 mukaisesti ja että ministeriöt antavat oman toimivaltansa rajoissa tarkemmat säännökset.

46.      Opetusministeriö antoi edellä mainitun lain nojalla 15.8.1996 asetuksen direktiivin 89/48 saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä opettajan ammatin osalta. (44) Asetuksen 1 §:ssä, jonka otsikko on ”Tunnustaminen”, säädetään seuraavaa:

”1) Vähintään kolmivuotisen korkeamman koulutuksen jälkeen Euroopan unionin jäsenvaltiossa tai muussa Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen sopimuspuolena olevassa valtiossa saatu tai tunnustettu kelpoisuus, jota tarkoitetaan – – direktiivissä 89/48/ETY – – , tunnustetaan hakemuksesta kelpoisuudeksi harjoittaa opettajan ammattia Baden-Württembergin koululaitoksessa, jos

1. hakija on Euroopan unionin jäsenvaltion tai muun Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen sopimuspuolena olevan valtion kansalainen,

2. kelpoisuus koskee vähintään kahta sellaista ainetta, joita Baden-Württembergissä vaaditaan opettajan ammatin harjoittamiseksi,

3. hakijalla on Baden-Württembergissä opettamiseen tarvittava kirjallinen ja suullinen saksan kielen taito,

4. hakijan suorittamassa koulutuksessa, josta saadaan direktiivin 89/48/ETY 3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdassa tarkoitettu tutkintotodistus, ei ole olennaisia ainekohtaisia, didaktisia, pedagogisia tai käytännön puutteita suhteessa Baden-Württembergissä suoritettavaan koulutukseen,

5. direktiivin 89/48/ETY 3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdassa tarkoitetun tutkintotodistuksen saamiseksi vaadittavan koulutuksen kesto on enintään vuoden lyhyempi kuin opettajan ammatin harjoittamiseksi Baden-Württembergissä vastaavassa oppilaitoksessa vaadittavan koulutuksen kesto.

2) Jos koulutuksen sisältö ei täytä 1 kohdan 4 alakohdan vaatimuksia, hakijalta voidaan vaatia sopeutumisajan tai kelpoisuuskokeen suorittamista.

3) Jos koulutuksen kesto ei täytä 1 kohdan 5 alakohdan vaatimuksia, hakijalta voidaan vaatia todisteita ammattikokemuksesta.

4) Hakijalta voidaan vaatia ainoastaan 2 kohdan mukaista toimenpidettä tai 3 kohdassa tarkoitettuja todisteita. Jos koulutuksessa on puutteita sekä sisällön osalta (1 kohdan 4 alakohta) että keston osalta (1 kohdan 5 alakohta), hakijalta voidaan vaatia puutteen korjaamista ainoastaan keston osalta 2 kohdan mukaisesti.”

VI  Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu

A  Johdanto

47.      Verwaltungsgericht Stuttgartin esittämät kysymykset on laadittu sekavasti ja epäselvästi, joten ne on syytä muotoilla uudestaan, kuten komissio varovasti toteaa.

48.      Kiistaa aiheuttaa direktiivien 3 ja 4 artiklan tulkinta ja erityisesti se, onko niiden vastaisena pidettävä sellaista kansallista lainsäädäntöä, jonka mukaan opettajan tutkintotodistuksen tunnustaminen edellyttää, että tutkintotodistus on annettu vähintään kolmivuotisesta korkeammasta koulutuksesta ja että se antaa haltijalleen pätevyyden opettaa kahta ainetta (kolmas kysymys).

49.      Jotta edellä mainittuun kysymykseen voitaisiin vastata direktiivin 89/48 osalta, on ensin tutkittava, ovatko Itävallassa kaksivuotisen koulutuksen jälkeen saadut Volkschullehrer-opettajan tutkintotodistukset direktiivissä 89/48 tarkoitettuja tutkintotodistuksia sovellettaessa 1 artiklan a alakohdan toista alakohtaa (neljäs kysymys).

50.      Kun nämä kysymykset on ratkaistu, on tarkasteltava, voidaanko direktiivien 3 ja 4 artiklaa soveltaa sellaisenaan ja voivatko jäsenvaltioiden kansalaiset näin ollen vedota niihin, jos niitä ei ole saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä tai siltä osin kuin niitä ei ole asianmukaisesti saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä (ensimmäinen ja toinen kysymys).

51.      Jos niihin voidaan vedota ja jos vastaanottava jäsenvaltio ei ole saattanut direktiiviä 92/51 osaksi kansallista lainsäädäntöään, on täsmennettävä, syntyykö 3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan perusteella oikeus tutkintotodistuksen rinnastamiseen, ilman että voidaan vaatia 4 artiklassa tarkoitettuja korvaavia toimenpiteitä (kuudes kysymys).

52.      Lisäksi on selvitettävä, sisältääkö direktiivin 92/51 3 artiklan toisessa kohdassa tarkoitettu ”yli nelivuotisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen suorittaminen”, joka vapauttaa vastaanottavan jäsenvaltion tunnustamisvelvoitteesta, opetusharjoittelun (viides kysymys).

53.      Ennen ennakkoratkaisukysymysten tarkastelua on kuitenkin tarpeen käsitellä direktiiveissä tarkoitettujen tunnustamista koskevien yleisten järjestelmien toimintaa.

B  Direktiivien 89/48 ja 92/51 tunnustamista koskevien yleisten järjestelmien toiminta

54.      Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa on syytä erottaa toisistaan kaksi ammatillisen koulutuksen lajia, joista kumpaakin käsitellään yhdessä direktiivissä:

1) Vähintään kolmivuotinen keskiasteen jälkeinen koulutus, josta toimivaltainen viranomainen on antanut tutkintotodistuksen, jolla osoitetaan, että sen haltijalla on tarvittavat valmiudet ryhtyä harjoittamaan säänneltyä ammattia tai harjoittaa sitä tutkintotodistuksen myöntäneessä jäsenvaltiossa.45  –Direktiivin 89/48 1 artiklan a alakohdan ensimmäinen alakohta. Tällaisten tutkintotodistusten kaltaisena pidetään vaihtoehtoisilla tavoilla saatua koulutusta, jos tutkintotodistuksen myöntänyt jäsenvaltio on tunnustanut sen vastaavan tasoiseksi ja jos se antaa samat oikeudet ryhtyä harjoittamaan säänneltyä ammattia ja harjoittaa sitä.46  –Direktiivin 1 artiklan a alakohdan toinen alakohta. Tämä säännös sisällytettiin direktiiviin, jotta voitiin ottaa huomioon henkilöt, jotka eivät ole suorittaneet kolmivuotista korkeampaa koulutusta mutta joilla oleva ammattipätevyys antaa samat oikeudet ammatin harjoittamiseen; tällaisia tilanteita on ollut muun muassa Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Irlannissa ja Belgiassa (ks. edellä mainitun komission kertomuksen III kohdan ensimmäisen artiklan a alakohdan v ja vi alakohta).

2) Vähintään yksivuotinen ja alle kolmivuotinen keskiasteen jälkeinen koulutus, jossa on vastaavat myöntämistä ja ammattipätevyyttä koskevat edellytykset47  –Direktiivin 92/51 1 artiklan a alakohdan ensimmäinen alakohta. ja johon rinnastetaan muunlaisilla tavoilla saatu koulutus, jos samat edellytykset täyttyvät.48  –Direktiivin 1 artiklan a alakohdan toinen alakohta.

55.      Jos henkilöllä on siis kelpoisuus ammatin harjoittamiseen siinä jäsenvaltiossa, josta hän on peräisin, hänellä on oikeus tutkintotodistuksensa tunnustamiseen tuon ammatin harjoittamiseksi vastaanottavassa jäsenvaltiossa. (49) Tämä periaate pohjautuu samankaltaisuuteen siinä jäsenvaltiossa, jossa asianomainen on saanut tutkintotodistuksen, vaadittavan koulutuksen ja toisessa jäsenvaltiossa saman ammatin harjoittamiseksi edellytettävän koulutuksen välillä.

56.      Jos lähtökohtaisesti oletetaan, kuten pääasiassa, että ammatti on säännelty kummassakin valtiossa, kyseeseen voi tulla useita tilanteita:

1) Jos kumpikin jäsenvaltio edellyttää direktiivissä 89/48 tarkoitettua tutkintotodistusta, vastaanottavan jäsenvaltion on tunnustettava se soveltamalla tarvittaessa direktiivin 4 artiklassa säädettyjä korvaavia toimenpiteitä.

2) Jos vastaanottava jäsenvaltio edellyttää ammatin harjoittamisessa direktiivissä 92/51 tarkoitettua tutkintotodistusta ja jos se jäsenvaltio, josta hakija tulee, edellyttää vähintään kolmivuotisesta koulutuksesta annettua tutkintotodistusta, tunnustaminen tapahtuu automaattisesti.

3) Jos kumpikin jäsenvaltio vaatii vuoden 1992 direktiivissä tarkoitettua tutkintotodistusta, tunnustaminen tapahtuu niin ikään automaattisesti, sanotun kuitenkaan rajoittamatta mahdollisia korvaavia toimenpiteitä.

4) Neljännessä tilanteessa vastaanottava jäsenvaltio edellyttää direktiivissä 89/48 tarkoitettua tutkintotodistusta ja hakijalla on direktiivissä 92/51 tarkoitettu tutkintotodistus. Tunnustaminen on tällöinkin pakollista korvaavien toimenpiteiden jälkeen, paitsi jos vaadittava tutkintotodistus edellyttää yli nelivuotisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen suorittamista.

57.      Kuten komissio toteaa kirjallisissa huomautuksissaan, toisessa ja neljännessä tilanteessa aikaansaadaan silta direktiivien välille; kyseessä on siten yhteyden luominen näiden direktiivien välille (système de passarelles). (50)

58.      Beuttenmüllerin tutkintotodistuksen lajia koskevalla keskustelulla, jolle tämän ennakkoratkaisuasian väliintulijat ovat omistaneet huomattavan osan väitteistään, ei siis ole merkitystä, koska kummassakin direktiivissä tunnustamismekanismi tulee sovellettavaksi, sanotun kuitenkaan rajoittamatta korvaavien toimenpiteiden toteuttamista tai direktiiveissä säädettyjen poikkeusten soveltamista.

59.      Näiden täsmennysten jälkeen on syytä tarkastella tässä asiassa esitettyjä ennakkoratkaisukysymyksiä edellä kuvatussa järjestyksessä.

C  Neljäs ennakkoratkaisukysymys

60.      Verwaltungsgericht Stuttgart tiedustelee, onko Itävallassa aikaisemmin neljä lukukautta kestäneen koulutuksen jälkeen saatu Volkschullehrer-opettajan tutkintotodistus direktiivissä 89/48 tarkoitettu tutkintotodistus.

61.      Direktiivin 1 artiklan a alakohdan ensimmäisen alakohdan mukaan tutkintotodistuksia ovat vähintään kolmivuotisesta keskiasteen jälkeisestä koulutuksesta annetut asiakirjat, ja 3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan mukaan ne on periaatteessa tunnustettava automaattisesti. Ei kuitenkaan pidä unohtaa 1 artiklan a alakohdan toisessa alakohdassa tarkoitettua vaihtoehtoisilla tavoilla saatua koulutusta, joka rinnastetaan 1 artiklan a alakohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettuun tutkintotodistukseen.

62.      Nämä muunlaiset tavat voivat olla pääasialliselle koulutukselle rinnakkaista koulutusta tai aikaisempaa koulutusta; (51) kun muusta kuin direktiivin 1 artiklan a alakohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetusta koulutuksesta annettu tutkintotodistus, todistus tai muu muodollista kelpoisuutta osoittava asiakirja korvataan tällaisesta koulutuksesta annetulla tutkintotodistuksella, todistuksella tai muulla muodollista kelpoisuutta osoittavalla asiakirjalla, aikaisemman asiakirjan haltijoihin sovelletaan 1 artiklan a alakohdan toista alakohtaa, jos kansallisessa oikeusjärjestyksessä heidän koulutuksensa nimenomaisesti tunnustetaan vastaavan tasoiseksi kuin uuden tutkintotodistuksen mukainen koulutus ja jos se antaa heille samat oikeudet ryhtyä harjoittamaan ammattia. (52) Muunlainen tulkinta merkitsisi, ettei kansallisia koulutusjärjestelmiä voitaisi muuttaa, kehittää ja sopeuttaa uusiin vaatimuksiin.

63.      Toisin sanoen tällaiset 1 artiklan a alakohdan toisessa alakohdassa tarkoitetut vaihtoehtoiset tavat rinnastetaan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettuihin tutkintotodistuksiin, ja ne oikeuttavat automaattiseen tunnustamiseen 3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan mukaisesti. (53)

64.      Näin ollen kyseiset tutkintotodistukset kuuluvat direktiivin 89/48 soveltamisalaan, jos ne on tunnustettu vastaaviksi ja jos ne antavat samat mahdollisuudet ryhtyä harjoittamaan ammattia. Kansallisen tuomioistuimen on ratkaistava tapauskohtaisesti tosiseikkojen ja oikeusseikkojen perusteella, täyttyvätkö nämä edellytykset. (54)

D  Kolmas ennakkoratkaisukysymys

65.      Saksalainen hallintotuomioistuin haluaa myös tietää, onko direktiivien 3 ja 4 artiklan vastaisena pidettävä sellaista kansallista säännöstä, jonka mukaan tutkintotodistuksen tunnustaminen ammatin harjoittamiseksi edellyttää kahden seuraavan edellytyksen täyttymistä: 1) se on annettu vähintään kolmivuotisesta korkeammasta koulutuksesta ja 2) se antaa haltijalleen pätevyyden vähintään kahdessa sellaisessa aineessa, joita vastaanottavassa jäsenvaltiossa vaaditaan opettajan ammatin harjoittamiseksi.

1. Vähintään kolmivuotinen koulutus

66.      Edellä todettujen näkökohtien perusteella lienee varsin selvää, että ensimmäistä näistä kahdesta vaatimuksesta ei voida hyväksyä direktiivin 92/51 mukaisesti. Vastaanottava jäsenvaltio on velvollinen tunnustamaan vähintään yksivuotisesta ja alle kolmivuotisesta koulutuksesta annetut tutkintotodistukset silloinkin, kun kyseisen ammatin harjoittaminen edellyttää sen oikeusjärjestyksessä yli kolmivuotisesta ja alle nelivuotisesta korkeammasta koulutuksesta annettua tutkintotodistusta, (55) sanotun kuitenkaan rajoittamatta 4 artiklan mukaisten korvaavien toimenpiteiden soveltamista.

67.      Direktiivin 89/48 osalta on neljännen ennakkoratkaisukysymyksen tarkastelun jälkeen vastattava samoin. Jos koulutuksesta voidaan antaa direktiivissä tarkoitettu tutkintotodistus siitä huolimatta, että se kestää alle kolme vuotta, on selvää, että myös sen vastaisena on pidettävä sellaista kansallista säännöstä, jonka mukaan tutkintotodistuksen tunnustaminen edellyttää, että se on annettu vähintään kolmivuotisesta koulutuksesta. Tämä päätelmä sisältyy sitä paitsi direktiivissä 92/51 vahvistettuun järjestelmään, jonka mukaan luodaan yhteys näiden direktiivien välille ja jossa vastaanottava jäsenvaltio on periaatteessa velvollinen tunnustamaan alle kolmivuotisesta koulutuksesta annetut tutkintotodistukset, vaikka sen oikeusjärjestyksessä edellytetään vähintään kolmivuotisesta koulutuksesta annettua tutkintotodistusta.

2. Koulutus, joka koskee vähintään kahta vastaanottavassa jäsenvaltiossa vaadittavaa ainetta

68.      Toista edellytystä tarkasteltaessa on käsiteltävä opettajan ammatin erityispiirteitä tutkintotodistusten tunnustamisen kannalta.

69.      Opettajankoulutusta ei ole yhdenmukaistettu yhteisön oikeudessa, joten jäsenvaltioilla säilyy mahdollisuus määritellä opettajana toimimiseen niiden alueella vaadittavan kelpoisuuden vähimmäistason, (56) sanotun kuitenkaan rajoittamatta niiden velvollisuutta tunnustaa muissa jäsenvaltioissa myönnetyt tutkintotodistukset tämän ammatin harjoittamiseksi. Tämä ammatti on kuitenkin erittäin tärkeä, koska opettajat vaikuttavat sellaisten sukupolvien koulutukseen ja kasvatukseen, joiden pitäisi tulevaisuudessa johtaa yhteiskuntaa; tämä riittää perusteluksi sille, että viranomaiset toteuttavat tarpeelliset toimenpiteet opettajien kelpoisuuden tason säilyttämiseksi. Loppujen lopuksihan tavoitteena on pätevien ammatinharjoittajien vapaa liikkuvuus. (57)

70.      Nämä toimenpiteet eivät kuitenkaan voi olla keino välttyä soveltamasta tutkintotodistusten tunnustamista koskevia direktiivejä, jotka pohjautuvat keskinäisen luottamuksen periaatteeseen ja siihen oletukseen, että yhdessä jäsenvaltiossa säännellyn ammatin harjoittamiseksi suoritetut opinnot ovat rinnastettavissa toisessa jäsenvaltiossa saman ammatin harjoittamiseksi vaadittaviin opintoihin, sanotun kuitenkaan rajoittamatta korvaavien lisätoimenpiteiden toteuttamista, jos koulutuksen kestossa tai sisällössä tai kyseisen ammattitoiminnan alalla on olennaisia eroja.

71.      Jokainen Euroopan unionin jäsenvaltio voi näin ollen järjestää sopivaksi katsomallaan tavalla opettajan ammatin harjoittamiseen ryhtymisen ja antaa opettajille, kuten Saksan osavaltioissa tehdään, (58) tarpeellisen koulutuksen, jotta nämä voivat opettaa vähintään kahta ainetta. Jos unionin kansalainen on saanut tutkintotodistuksen muussa jäsenvaltiossa saman ammatin harjoittamiseksi vain yhdessä aineessa ja hän haluaa harjoittaa ammattia ensiksi mainitun jäsenvaltion alueella, hänen tutkintotodistustaan ei kuitenkaan voida kieltäytyä tunnustamasta sillä perusteella, että ammatit ovat erilaisia jäsenvaltioissa; tämä olisi ainoa sallittu syy hylkäämiseen. Korkeintaan voitaisiin edellyttää asiaankuuluvien korvaavien toimenpiteiden toteuttamista, koska koulutuksessa tai kyseisen ammattitoiminnan alalla on olennaisia eroja.

72.      Katson edellä todetun perusteella, että tapauskohtaisista seikoista riippumatta asetettu yleinen vaatimus, jonka mukaan toisesta jäsenvaltiosta tulevalla opettajalla on oltava tutkintotodistus, joka antaa hänelle pätevyyden opettaa kahta ainetta, ei ole direktiivien hengen eikä kirjaimen mukainen ja että se on myös suhteeton tulevia sukupolvia opettavien riittävän valmiustason säilyttämiseksi.

73.      Olen itse asiassa komission kanssa samaa mieltä, kun sen mukaan (59) direktiiveillä tavoitellun päämäärän mukaisena ei voida pitää päätöstä, jolla estetään Itävallassa esimerkiksi matematiikan opettamiseen kelpoisuuden saanutta henkilöä opettamasta matematiikkaa Saksassa, koska koulutus, josta hänelle on annettu tutkintotodistus, ei takaa, että hän pystyisi opettamaan myös musiikkia.

74.      Ehdotan siis, että yhteisöjen tuomioistuin vastaa myöntävästi kolmanteen Verwaltungsgericht Stuttgartin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen.

E  Ensimmäinen ja toinen ennakkoratkaisukysymys

75.      Nämä kysymykset koskevat sitä, voidaanko direktiivien 3 ja 4 artiklaa soveltaa sellaisenaan ja voivatko jäsenvaltioiden kansalaiset näin ollen vedota niihin.

76.      Yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan direktiivin säännöksiin, joissa määritellään yksityisten oikeuksia suhteessa valtioon, voidaan vedota kaikissa tapauksissa, joissa ne ovat sisältönsä osalta ehdottomia ja riittävän täsmällisiä, vaikka kansallinen säännös olisikin niiden vastainen, jos jäsenvaltio ei ole saattanut direktiiviä määräajassa osaksi kansallista lainsäädäntöään tai jos se ei ole tehnyt sitä asianmukaisesti. (60)

77.      Ei ole epäilystäkään, että kummassakin direktiivissä ja erityisesti niiden 3 artiklassa suodaan oikeuksia jäsenvaltioiden kansalaisille. Yhteisöjen tuomioistuin on nimenomaisesti todennut tämän vuoden 1989 direktiivin osalta. (61) Lienee myös kiistatonta, että tunnustaminen on ehdoton ja täsmällinen, sillä direktiivin sanamuodon perusteella on selvää, että jäsenvaltiossa saadun tutkintotodistuksen, todistuksen tai muun muodollista kelpoisuutta osoittavan asiakirjan haltijaa ei voida kieltää tuossa jäsenvaltiossa ryhtymästä harjoittamaan ammattia, johon kyseinen asiakirja antaa kelpoisuuden, jos hän täyttää muut kyseisissä säännöksissä niin ikään tarkasti säädetyt edellytykset, sanotun kuitenkaan rajoittamatta direktiivien 4 artiklassa tarkoitettuja korvaavia toimenpiteitä. Näin ollen direktiivien 3 artiklassa asetetaan jäsenvaltioille ehdottomia velvoitteita, ja kumpikin säännös on riittävän täsmällinen, jotta yksityinen voi vedota siihen ja jotta kansalliset tuomioistuimet voivat soveltaa sitä. (62)

78.      Kysymyksessä ei 4 artiklan osalta ole mieltä, sillä direktiiveissä ei suoda oikeuksia yksityisille, vaan niissä annetaan jäsenvaltioille tietyissä tilanteissa valtuudet asettaa 3 artiklassa tunnustettujen oikeuksien ehdoksi tiettyjen lisävaatimusten noudattaminen; toisin sanoen niissä sallitaan oikeuksien rajoittaminen.

79.      Oikeuskäytäntö, joka koskee mahdollisuutta vedota direktiiveihin ja joka on yksi yhteisöjen tuomioistuimen omaperäisimmistä ja rohkeimmista rakennelmista, sai alkunsa vuonna 1970 asiassa Franz Grad annetussa tuomiossa, (63) ja se perustuu muidenkin johdetun yhteisön oikeuden säädösten kuin asetusten välittömään oikeusvaikutukseen. Mahdollisuus vedota näihin säännöksiin perustuu ns. seuraamusvaikutukseen, joka tunnetaan brittiläisessä terminologiassa nimellä estoppel ja joka juontuu paitsi säännösten sisällön aineellisesta oikeusvaikutuksesta myös siitä, että valtio ei ole noudattanut velvoitettaan panna ne asianmukaisesti täytäntöön. Tästä teoriasta seuraa olennaisesti, että direktiiveihin voidaan vedota ainoastaan suhteessa valtioon, joka on vastuussa direktiivien täytäntöönpanon laiminlyönnistä tai niiden puutteellisesta täytäntöönpanosta. (64)

Kuten jo aikoinaan esitin,65  –Ruiz-Jarabo, D., El juez nacional como juez comunitario, Ed. Civitas, Madrid, 1993, s. 143 ja 144. vaikka yhteisöjen tuomioistuimen vahvistamalta direktiivien yksinomaisen vertikaalisen oikeusvaikutuksen periaatteelta puuttuu vakuuttava peruste ja vaikka näkökulman muuttamiseen on hyviä syitä,66  –Ks. julkisasiamies Lenzin 9.2.1994 esittämä ratkaisuehdotus asiassa C-91/92, Faccini Dori, tuomio 14.7.1994 (Kok. 1994, s. I-3325, Kok. Ep. XVI, s. I-1, ratkaisuehdotuksen 43 kohta ja sitä seuraavat kohdat). oikeuskäytännön tämänhetkisen kehityksen perusteella nykytilanteen ei voida ennustaa muuttuvan siten, että jäsenvaltio, joka ei ole määräajassa tai asianmukaisesti saattanut direktiivin säännöksiä osaksi kansallista lainsäädäntöään, voisi vedota tämän säännöksen mukaisiin oikeuksiin suhteessa yksityisiin.

80.      Direktiivien 89/48 ja 92/51 4 artiklalle ei toisin sanoen ole syytä antaa välitöntä oikeusvaikutusta yksinkertaisesti siksi, että siitä puuttuu yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä vahvistettu ensimmäinen edellytys: yksityisten oikeuksien tunnustaminen suhteessa valtioon.

81.      Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että direktiivien 3 ja 4 artikla muodostavat jakamattoman kokonaisuuden. Edellisessä artiklassa suodaan oikeus, ja jälkimmäisessä artiklassa jäsenvaltioille annetaan tietyissä tilanteissa valtuudet asettaa oikeuden käyttämiselle lykkäävä ehto: jonkin korvaavan toimenpiteen toteuttaminen. Direktiivien 4 artiklan säännöksillä vastataan yhdenmukaistamisen puuttumiseen eri kansallisissa järjestelmissä suoritetussa koulutuksessa niin keston kuin sisällönkin osalta tai kyseisen ammattitoiminnan aineellisella alalla, ja niillä pyritään korjaamaan mahdollinen vajavuus koulutuksessa, jonka muuhun jäsenvaltioon ammattiaan harjoittamaan siirtyvä henkilö on suorittanut siinä jäsenvaltiossa, josta hän on peräisin.

82.      Direktiivien 3 artiklalla on välitön oikeusvaikutus, ja siihen voidaan vedota kansallisessa oikeusjärjestyksessä, joten ei voida väittää, että jos vastaanottava jäsenvaltio ei ole asianmukaisesti saattanut direktiivien säännöksiä osaksi kansallista lainsäädäntöään, mikä tahansa direktiiveissä tarkoitettu toisen jäsenvaltion viranomaisten myöntämä ja tunnustama tutkintotodistus antaisi automaattisesti kelpoisuuden harjoittaa ammattia tuossa jäsenvaltiossa muista seikoista riippumatta. Se tarkoittaa ainoastaan, että tällaisissa tilanteissa Euroopan unionin kansalainen voi vedota tähän säännökseen kansallisten viranomaisten edessä, mukaan luettuina tuomioistuimet, saadakseen päätöksen, joka mahdollistaa ammatin harjoittamisen.

F  Kuudes ennakkoratkaisukysymys

83.      Pääasian kantajan tutkintotodistuksen kaltaista tutkintotodistusta pidetään direktiivissä 89/48 tarkoitettuna tutkintotodistuksena sovellettaessa sen 1 artiklan a alakohdan toista alakohtaa, jos sen myöntänyt jäsenvaltio tunnustaa sen vastaavan tasoiseksi kuin ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetut tutkintotodistukset ja jos se antaa samat oikeudet ryhtyä harjoittamaan ammattia tai harjoittaa sitä kuin viimeksi mainitut tutkintotodistukset. Sitä on ilman muuta pidettävä myös direktiivin 92/51 1 artiklan a alakohdan mukaisena tutkintotodistuksena.

84.      Näin ollen siihen sovelletaan direktiivin 92/51 3 artiklan ensimmäistä kohtaa, ja se voidaan tunnustaa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 4 artiklassa säädettyjen korvaavien välineiden soveltamista.

85.      Jos direktiiviä ei ole saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä 17 artiklassa vahvistetussa määräajassa, (67) on kysyttävä, tapahtuuko tunnustaminen automaattisesti, jolloin korvaavia toimenpiteitä ei voida soveltaa. Verwaltungsgericht Stuttgart tiedustelee tätä kuudennella kysymyksellään.

86.      Tähän uuteen kysymykseen voidaan vastata ratkaisuehdotuksen otsikon VI–E mainitsemieni näkökohtien perusteella.

87.      Jos jäsenvaltio ei ole noudattanut velvoitettaan saattaa direktiivin säännökset määräajassa ja asianmukaisesti osaksi oikeusjärjestystään, se ei voi kieltää yhteisön kansalaisia käyttämästä oikeutta, jonka se on heille suonut; se ei myöskään voi vaatia heitä noudattamaan velvoitteita eikä asettaa heille rajoituksia, jotka johtuvat kyseisestä yhteisön säännöksestä, jota ei ole saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä. Velvoitteensa noudattamatta jättäneen jäsenvaltion ei pidä saada mitään hyötyä laiminlyönnistään.

88.      Se ei siis voi kieltäytyä tunnustamasta ammatin harjoittamiseksi tutkintotodistusta, joka täyttää kaikki direktiivissä asetetut edellytykset ja joka kuuluu näin 3 artiklan soveltamisalaan, väittämällä, että ensin on sovellettava jotakin 4 artiklassa tarkoitettua tasapainottavaa toimenpidettä.

89.      Näin päädytään toista tietä samaan tulokseen: 4 artiklan säännökset eivät ole pakottavia, vaan jäsenvaltiot voivat niiden nojalla tapauksissa, joissa koulutuksessa tai ammattitoiminnan aineellisella alalla on eroja, korvata eroavuuden kelpoisuuskokeen, sopeutumisajan tai tietyn ammattikokemuksen avulla. Mikään ei estä jäsenvaltiota näistä eroavuuksista huolimatta tunnustamasta tutkintotodistusta, ilman että se vaatii toimenpiteitä eron poistamiseksi ja tasapainon palauttamiseksi. Lienee siis kohtuullista olettaa, että jos jäsenvaltio ei ole saattanut direktiiviä määräajassa osaksi kansallista lainsäädäntöään, sen mielestä ei ole tarpeellista toteuttaa toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on rinnastaa sen ja muiden jäsenvaltioiden koulutus ja ammatin harjoittaminen.

G  Viides ennakkoratkaisukysymys

90.      Olen jo maininnut, että kun vastaanottava jäsenvaltio vaatii ammatin harjoittamiseksi direktiivissä 89/48 tarkoitettua tutkintotodistusta ja hakijalla on direktiivissä 92/51 tarkoitettu tutkintotodistus, tunnustaminen on pakollista mahdollisten korvaavien toimenpiteiden jälkeen, paitsi jos ensiksi mainitun tutkintotodistuksen saaminen edellyttää yli nelivuotisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen suorittamista (vuoden 1991 direktiivin 3 artiklan viimeinen kohta).

91.      Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt saksalainen tuomioistuin haluaa tietää, otetaanko koulutuksen keston määrittämisessä huomioon ainoastaan varsinainen koulutusaika vai voidaanko siihen laskea myös opetusharjoittelu.

92.      Tähän ongelmaan saadaan vastaus 3 artiklan systemaattisesta tulkinnasta.

93.      Kun ammatti on säännelty kummassakin jäsenvaltiossa, tunnustaminen on pakollista, jos hakijalla on jommassakummassa direktiivissä tarkoitettu tutkintotodistus (ensimmäisen kohdan a alakohta).

94.      Kun ammatti ei ole säännelty siinä jäsenvaltiossa, josta hakija on peräisin, sama velvoite koskee vastaanottavaa jäsenvaltiota, jos asianomainen on viimeksi kuluneen 10 vuoden aikana harjoittanut ammattia kaksi vuotta ensiksi mainitussa jäsenvaltiossa ja jos hänellä on yksi tai useampi toimivaltaisen viranomaisen antama asiakirja, joka antaa sen haltijalle valmiuden ammattinsa harjoittamiseen ja joka osoittaa, että sen haltija on suorittanut vähintään yksivuotisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen, johon pääsemiseksi vaaditaan yliopistoon tai muuhun korkeampaan koulutukseen pääsyn edellyttämä keskiasteen koulutus, ja suorittanut kyseiseen keskiasteen jälkeiseen koulutukseen mahdollisesti sisältyvän ammattiin perehdyttävän koulutuksen. (68) Kokemusta ei vaadita, jos asiakirja on annettu säännellyn koulutuksen suorittamisesta (ensimmäisen kohdan b alakohta).

95.      Koulutus on säännelty, jos se on erityisesti suunnattu tietyn ammatin harjoittamiseen ja jos se käsittää koulutuksen, jota täydennetään ammattiin perehdyttävällä koulutuksella, harjoittelulla tai työelämään tutustumisella ja jonka rakenteesta ja tasosta määrätään joko laissa tai valvonta- tai hyväksymiskäytännön avulla. (69)

96.      Tästä poiketen tunnustaminen ei ole pakollista, jos säännellyn ammatin harjoittamiseen ryhtyminen tai sen harjoittaminen edellyttää vastaanottavassa jäsenvaltiossa direktiivissä 89/48 tarkoitettua tutkintotodistusta, jonka myöntämisen edellytyksenä on yli nelivuotisen keskiasteen jälkeisen koulutuksen suorittaminen (3 artiklan viimeinen kohta).

97.      Kun otetaan huomioon säännöksen rakenne, Verwaltungsgericht Stuttgartin esittämään kysymykseen on vastattava kieltävästi: nelivuotiseen keskiasteen jälkeiseen koulutukseen ei lasketa harjoittelua.

98.      Direktiivin 3 artiklan ensimmäinen kohta koskee asiakirjoja, jotka osoittavat niiden haltijan suorittaneen vaadittavan koulutuksen ja ammattiin perehdyttävän koulutuksen, mutta siinä ei säädetä harjoittelusta, joka muodostaa poikkeuksen silloin, kun sellainen on olemassa, ja joka poistaa kokemusta koskevan vaatimuksen, jos ammatti ei ole säännelty siinä jäsenvaltiossa, josta hakija tulee. (70) Kun 3 artiklan viimeisessä kohdassa vastaanottava jäsenvaltio vapautetaan velvoitteesta tunnustaa vuoden 1989 direktiivissä tarkoitetut tutkintotodistukset, jotka on annettu yli nelivuotisesta keskiasteen jälkeisestä koulutuksesta, sitä on säännöksen tasapainon ja käsitteiden vastaavuuden säilyttämiseksi tulkittava siten, että siinä viitataan varsinaiseen koulutukseen ja mahdollisesti vaadittavaan ammattiin perehdyttävään koulutukseen muttei harjoitteluun.

99.      Harjoittelu voitaisiin ottaa huomioon ainoastaan poikkeuksellisesti, kun on kyse liitteessä C mainitusta koulutuksesta, jossa on erikoisrakenne ja johon viitataan direktiivin 92/51 1 artiklan a alakohdan toisen luetelmakohdan ii alakohdassa ”tutkintotodistuksen” käsitettä määriteltäessä, sillä joihinkin näistä koulutusaloista sisältyy harjoittelujaksoja, mutta yksikään niistä ei koske opettajan ammattia.

100.    Ehdotan näin ollen, että yhteisöjen tuomioistuin vastaa viimeiseen kysymykseen siten, että opettajan tutkintotodistusten tunnustamisessa yli nelivuotiseen keskiasteen jälkeiseen koulutukseen ei lasketa opetusharjoittelua.

VII  Ratkaisuehdotus

101.    Edellä todetun perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin vastaa Verwaltungsgericht Stuttgartin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

1) Itävallassa aikaisemmin kaksivuotisesta Volkschullehrer-opettajan ammatillisesta koulutuksesta annetut tutkintotodistukset ovat vähintään kolmivuotisesta ammatillisesta korkeammasta koulutuksesta annettujen tutkintotodistusten tunnustamista koskevasta yleisestä järjestelmästä 21 päivänä joulukuuta 1988 annetussa neuvoston direktiivissä 89/48/ETY tarkoitettuja ”tutkintotodistuksia”, jos ne on tunnustettu vastaaviksi ja jos ne antavat samat mahdollisuudet ryhtyä harjoittamaan ammattia kuin nykyisin kolmivuotisen koulutuksen jälkeen myönnettävät tutkintotodistukset. Kansallisen tuomioistuimen on ratkaistava tapauskohtaisesti käytettävinään olevien tosiseikkojen ja oikeusseikkojen perusteella, täyttyvätkö nämä edellytykset.

2) Vähintään kolmivuotisesta ammatillisesta korkeammasta koulutuksesta annettujen tutkintotodistusten tunnustamista koskevasta yleisestä järjestelmästä 21 päivänä joulukuuta 1988 annetun neuvoston direktiivin 89/48/ETY ja direktiiviä 89/48/ETY täydentävästä ammatillisen koulutuksen tunnustamista koskevasta toisesta yleisestä järjestelmästä 18 päivänä kesäkuuta 1992 annetun neuvoston direktiivin 92/51/ETY 3 ja 4 artiklan vastaisena on pidettävä Baden-Württembergin osavaltion opetusministeriön 15 päivänä elokuuta 1996 antaman asetuksen kaltaista kansallista lainsäädäntöä, jonka mukaan opettajan tutkintotodistuksen tunnustaminen ammatin harjoittamiseksi edellyttää kahden seuraavan edellytyksen täyttymistä: 1) se on annettu vähintään kolmivuotisesta korkeammasta koulutuksesta ja 2) se antaa haltijalleen pätevyyden vähintään kahdessa sellaisessa aineessa, joita vastaanottavassa jäsenvaltiossa vaaditaan opettajan ammatin harjoittamiseksi.

3) Direktiivien 3 artiklalla on välitön oikeusvaikutus, ja jäsenvaltioiden kansalaiset voivat vedota niihin kansallisessa oikeusjärjestyksessä, vaikka direktiivien säännöksiä ei ole saatettu joko lainkaan tai asianmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöä.

4) Jos jäsenvaltio ei ole noudattanut velvoitettaan saattaa direktiivin 92/51/ETY säännökset määräajassa ja asianmukaisesti osaksi oikeusjärjestystään, se ei voi kieltää yhteisön kansalaisia käyttämästä oikeutta, jonka se on heille 3 artiklassa suonut, eikä se voi vaatia heiltä ensin 4 artiklassa tarkoitettujen korvaavien toimenpiteiden toteuttamista.

5) Opettajan tutkintotodistusten tunnustamisessa direktiivin 92/51/ETY 3 artiklan viimeisessä kohdassa tarkoitettuun yli nelivuotiseen keskiasteen jälkeiseen koulutukseen ei lasketa opetusharjoittelua.

1 – Alkuperäinen kieli: espanja.

2 – Vähintään kolmivuotisesta ammatillisesta korkeammasta koulutuksesta annettujen tutkintotodistusten tunnustamista koskevasta yleisestä järjestelmästä 21 päivänä joulukuuta 1988 annettu neuvoston direktiivi 89/48/ETY (EYVL L 19, s. 16).

3 – Direktiiviä 89/48/ETY täydentävästä ammatillisen koulutuksen tunnustamista koskevasta toisesta yleisestä järjestelmästä 18 päivänä kesäkuuta 1992 annettu neuvoston direktiivi 92/51/ETY (EYVL L 209, s. 25).

4 – Pädagogische Akademie der Erzdiözese Wienissä.

5 – Baden-Württembergin osavaltion valtiovarainministeriön julkisen sektorin työntekijöiden valtakunnallisen työehtosopimuksen (BAT) piiriin kuuluvien työsuhteisten opettajien palkkaluokista antamien suuntaviivojen (EingrRL/Lehrer) mukaisesti Beuttenmüller kuului 29.7.1996 saakka palkkaluokkaan V b BAT ja sen jälkeen palkkaluokkaan IV b BAT.

6 – Kantaja hakee siirtoa palkkaluokkaan III BAT. Hän oli jo tätä ennen hakenut useita kertoja Baden-Württembergin hallinnolta koulutuksensa rinnastamista Grund- und Hauptschullehrer -opettajan koulutukseen (Grundschule käsittää peruskoulun luokat 1–4 ja Hauptschule luokat 5–9).

7 – L2a1.

8 – L2a2.

9 – Ks. Itävallan hallituksen vastaukset yhteisöjen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin, erityisesti 1.2.1, 1.2.2 ja 1.4 kohta.

10 – Vapaa liikkuvuus ja sen seuraus, oikeus vapaasti valita asuinpaikka jäsenvaltioiden alueella, nostettiin sittemmin Maastrichtin sopimuksella osaksi unionin kansalaisuuden oikeudellista asemaa (EY:n perustamissopimuksen 8 a artiklan 1 kohta ja 8 artiklan 1 kohta sekä EY 18 artiklan 1 kohta ja EY 17 artiklan 1 kohta). Ne ovat nykyisin osa Euroopan unionin perusoikeuskirjaa (45 artiklan 1 kohta; EYVL C 364, 18.12.2000, s. 1), ja ne sisältyvät ehdotukseen sopimukseksi Euroopan perustuslaista (8 artiklan 2 kohdan ensimmäinen luetelmakohta; CONV 820/03, 797/1/03 REV 1).

11 – EY 39 artiklan 2 kohdassa ja EY 49 artiklan ensimmäisessä kohdassa vahvistetaan sama periaate työntekijöiden vapaan liikkuvuuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden osalta.

12 – Ks. asia 2/74, Reyners, tuomio 21.6.1974 (Kok. 1974, s. 631, Kok. Ep. II, s. 311, 17 kohta).

13 – Tätä tutkintotodistusten rinnastamista ammatin harjoittamiseksi täydennetään EY 149 artiklan 2 kohdan toisessa luetelmakohdassa (entinen EY:n perustamissopimuksen 126 artiklan 2 kohdan toinen luetelmakohta), joka koskee ”tunnustamista akateemisessa maailmassa”. Näiden kahden eri tunnustamistilanteen välinen ero ja niiden keskinäiset suhteet, ks. Pertek, J., ”Une dynamique de la reconnaissance des diplômes à des fins professionnelles et à des fins académiques: réalisations et nouvelles réflexions”, La reconnaissance des qualifications dans un espace européen des formations et des professions, editorial Bruylant, Bryssel, 1998, s. 119–204. Sama henkilö on julkaissut artikkelin ”La reconnaissance mutuelle des diplômes d’enseignement supérieur (Commentaire de la directive du Conseil du 21 décembre 1988)”, Revue trimestrielle de droit européen, 1989, nro 4, s. 623–646, erityisesti s. 624. Myös Crayencour, J.-P., on viitannut tähän jaotteluun jo varsin kauan sitten julkaisemassaan artikkelissa ”La reconnaissance mutuelle des diplômes dans le Traité de Rome”, Revue du Marché Commun, 1970, nro 137, s. 447–461, erityisesti s. 452.

14 – Tuomiolauselman 1 kohta. Sama todettiin myös asiassa 11/77, Patrick, 28.6.1977 annetussa tuomiossa (Kok. 1977, s. 1199, Kok. Ep. III, s. 423, 17 kohta) ja asiassa 222/86, Unectef/Heylens, 15.10.1987 annetussa tuomiossa (Kok. 1987, s. 4097, Kok. Ep. IX, s. 225, 11 kohta).

15 – Asia C-19/92, Kraus, tuomio 31.3.1993 (Kok. 1993, s. I-1663, Kok. Ep. XIV, s. I-177, 27 ja 28 kohta).

16 – Asia 71/76, Thieffry, tuomio 28.4.1977 (Kok. 1977, s. 765, Kok. Ep. III, s. 385, 19 kohta).

17 – Em. asiassa Unectef/Heylens annetun tuomion 12 kohta.

18 – Asia C-340/89, Vlassopoulou, tuomio 7.5.1991 (Kok. 1991, s. I-2357, Kok. Ep. XI, s. I-201, 16 kohta). Ks. myös asia C-104/91, Aguirre Borrell ym., tuomio 7.5.1992 (Kok. 1992, s. I-3003, 11 kohta).

19 – Ks. Pertek, J., ”La reconnaissance des diplômes, un acquis original à développer”, Journal des tribunaux. Droit européen, nro 62 (1999), s. 177–183, erityisesti s. 178 ja 179.

20 – Ks. Alvargonzález Figaredo, M., ”El sistema general de reconocimiento de los diplomas de enseñanza superior. La libre circulación de personas y servicios y el ejercicio de las profesiones liberales”, Noticias C.E.E., VIII/1992, nro 90, s. 35–45, erityisesti s. 39, ja Favret J.-M., ”Le système general de reconnaissance des diplômes et des formations professionnelles en droit communautaire; l’esprit et la méthode (Règles actuelles et développements futurs)”, Revue trimestrielle de droit européen, nro 2(1990), s. 259–280, erityisesti s. 259 ja 260.

21 – Lääketieteen tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi 16 päivänä kesäkuuta 1975 annettu neuvoston direktiivi 75/362/ETY (EYVL L 167, s. 1) ja lääkärintointa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 16 päivänä kesäkuuta 1975 annettu neuvoston direktiivi 75/363/ETY (EYVL L 167, s. 14). Nämä direktiivit kumottiin lääkäreiden vapaan liikkuvuuden sekä heidän tutkintotodistustensa, todistustensa ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojensa vastavuoroisen tunnustamisen helpottamisesta 5 päivänä huhtikuuta 1993 annetulla neuvoston direktiivillä 93/16/ETY (EYVL L 165, s. 1).

22 – Yleissairaanhoidosta vastaavien sairaanhoitajien tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi 27 päivänä kesäkuuta 1977 annettu neuvoston direktiivi 77/452/ETY (EYVL L 176, s. 1) ja yleissairaanhoidosta vastaavien sairaanhoitajien toimintaa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 27 päivänä kesäkuuta 1977 annettu neuvoston direktiivi 77/453/ETY (EYVL L 176, s. 8).

23 – Hammaslääkärin tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi 25 päivänä heinäkuuta 1978 annettu neuvoston direktiivi 78/686/ETY (EYVL L 233, s. 1) ja hammaslääkärintointa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 25 päivänä heinäkuuta 1978 annettu neuvoston direktiivi 78/687/ETY (EYVL L 233, s. 10).

24 – Tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta eläinlääketieteen alalla sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi 18 päivänä joulukuuta 1978 annettu neuvoston direktiivi 78/1026/ETY (EYVL L 362, s. 1) ja eläinlääkäreiden toimintaa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 18 päivänä joulukuuta 1978 annettu neuvoston direktiivi 78/1027/ETY (EYVL L 362, s. 7).

25 – Kätilön tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi 21 päivänä tammikuuta 1980 annettu neuvoston direktiivi 80/154/ETY (EYVL L 33, s. 1) ja kätilöntoimeen ryhtymistä ja kätilöntoimen harjoittamista koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 21 päivänä tammikuuta 1980 annettu neuvoston direktiivi 80/155/ETY (EYVL L 33, s. 8).

26 – Tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta arkkitehtuurin alalla sekä toimenpiteistä sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi 10 päivänä kesäkuuta 1985 annettu neuvoston direktiivi 85/384/ETY (EYVL L 223, s. 15). Arkkitehtien osalta ei annettu yhdenmukaistamista koskevaa direktiiviä.

27 – Farmasian alan toimintaa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 16 päivänä syyskuuta 1985 annettu neuvoston direktiivi 85/432/ETY (EYVL L 253, s. 34) ja farmasian tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi farmasian alalla 16 päivänä syyskuuta 1985 annettu neuvoston direktiivi 85/433/ETY (EYVL L 253, s. 37).

28 – Komission kertomus Euroopan parlamentille ja neuvostolle korkeammasta koulutuksesta annettujen tutkintotodistusten tunnustamista koskevan yleisen järjestelmän soveltamisesta (KOM(96) 46 lopullinen), 15.2.1996, I.i kohta. Yhteisöjen tuomioistuin on äskettäin tarkastellut näiden kahden järjestelmän (”alakohtaiset direktiivit” ja ”yleiset direktiivit”) eroja asiassa C-110/01, Tennah-Durez, 19.6.2003 antamassaan tuomiossa (30–34 ja 65 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

29 – Ks. edellä mainittu teos Favret, J.-M.

30 – Ks. em. komission kertomuksen johdanto.

31 – Direktiivissä käytetään ilmauksia ”yksittäistä tutkintotodistusta, todistusta tai muuta muodollista kelpoisuutta osoittavaa asiakirjaa tai tällaisten tutkintotodistusten, todistusten tai asiakirjojen yhdistelmää”.

32 – Direktiivien espanjankielisessä toisinnossa ei tehdä eroa käsitteiden ”diploma” ja ”título” välillä, joten niitä on syytä pitää synonyymeina.

33 – Ks. asia C-164/94, Aranitis, tuomio 1.2.1996 (Kok. 1996, s. I-135, 19 kohta) ja asia C-234/97, Fernández de Boadilla, tuomio 8.7.1999 (Kok. 1999, s. I-4773, 17 kohta).

34 – Ks. asia C-294/00, Gräbner, tuomio 11.7.2002 (Kok. 2002, s. I-6515, 32 kohdan loppuosa).

35 – Korvaavat toimenpiteet, ks. em. teos Pertek, J. ja em. teos Favret, J.-M.

36 – Direktiivin 1 artiklan e alakohta.

37 – Direktiivin 1 artiklan f alakohta.

38 – Direktiivin 1 artiklan g alakohta.

39 – Ensimmäisen perustelukappaleen loppuosa.

40 – Toisen perustelukappaleen loppuosa.

41 – Ks. direktiivin neljäs ja viides perustelukappale.

42 – Direktiivejä on muutettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2001/19/EY (EYVL L 206, s. 1), jolla direktiivissä 92/51 käytetty ”säännellyn koulutuksen” käsite ulotetaan tunnustamista koskevaan ensimmäiseen yleiseen järjestelmään (direktiivi 89/48), jotta tunnustamisessa otettaisiin huomioon myös tutkinnon jälkeen hankittu kokemus.

43 – BGBl., s. 286.

44 – Verordnung des Baden-Württembergischen Kultusministeriums zur Umsetzung der Richtlinie 89/48/EWG des Rates vom 21. Dezember 1988 über eine allgemeine Regelung zur Anerkennung der Hochschuldiplome, die eine mindestens dreijährige Berufsausbildung abschließen, für Lehrerberufe vom 15.08.1996 (BGBl., s. 564).

45 – Direktiivin 89/48 1 artiklan a alakohdan ensimmäinen alakohta.

46 – Direktiivin 1 artiklan a alakohdan toinen alakohta. Tämä säännös sisällytettiin direktiiviin, jotta voitiin ottaa huomioon henkilöt, jotka eivät ole suorittaneet kolmivuotista korkeampaa koulutusta mutta joilla oleva ammattipätevyys antaa samat oikeudet ammatin harjoittamiseen; tällaisia tilanteita on ollut muun muassa Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Irlannissa ja Belgiassa (ks. edellä mainitun komission kertomuksen III kohdan ensimmäisen artiklan a alakohdan v ja vi alakohta).

47 – Direktiivin 92/51 1 artiklan a alakohdan ensimmäinen alakohta.

48 – Direktiivin 1 artiklan a alakohdan toinen alakohta.

49 – Direktiivien 3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohta.

50 – Ks. em. teos Favret, J.-M., s. 267. Ks. myös komission kertomus neuvostolle ja Euroopan parlamentille direktiivin 92/51/ETY soveltamisesta direktiivin 92/51/ETY 18 artiklan mukaisesti (KOM(2000)  17 lopullinen), 201 ja 202 kohta.

51 – Ks. komission kertomuksen (KOM(2000) 17 lopullinen) 53 kohta.

52 – Ks. komission kertomuksen (KOM(96) 46 lopullinen) III kohdan ensimmäisen artiklan a alakohdan vi alakohta.

53 – Komissio väittää kirjallisissa huomautuksissaan, että tunnustaminen tapahtuu 3 artiklan toisen kohdan eikä ensimmäisen kohdan kautta. Mielestäni komissio erehtyy, ja erehdys on saattanut perustua terminologian sekavuuteen direktiivin joissakin toisinnoissa, kuten espanjankielisessä toisinnossa; siinä 3 artiklan ensimmäisen kohdan a ja b alakohdassa käytetään ilmauksia ”título” ja ”títulos de formación” ja ensiksi mainittu ilmaus toistuu toisessa kohdassa, joten kun toisessa kohdassa puhutaan rinnastamisesta ensimmäisessä kohdassa tarkoitettuun asiakirjaan (título), siinä voidaan viitata kumpaan tahansa alakohtaan. Muissa toisinnoissa termit ovat kuitenkin erillisiä, ja toisessa kohdassa käytetään samaa termiä kuin b alakohdassa, joten on selvää, että siinä viitataan yksinomaan kyseisessä alakohdassa tarkoitettuihin tutkintotodistuksiin. Esimerkkeinä voidaan mainita ranskan-, englannin- ja saksankieliset toisinnot. Ranskankielisessä toisinnossa käytetään 3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdassa ilmausta diplôme ja b alakohdassa ilmausta titres de formation, joka toistuu toisessa kohdassa. Englanninkielisessä direktiivissä käytetään samalla tavoin ilmauksia diploma (3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohta) ja evidence of formal qualifications (3 artiklan ensimmäisen kohdan b alakohta ja toinen kohta). Sama koskee saksankielistä toisintoa ja sanoja Diplom (3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohta) ja Ausbildungsnachweis (3 artiklan ensimmäisen kohdan b alakohta ja toinen kohta). Komissio kuitenkin myöntää vastauksessaan yhteisöjen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin, että ehdottamani tulkinta on uskottava.

54 – Pääasian vastaaja erehtyy väittäessään vastauksessaan yhteisöjen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin, että kantajalla olevaa opettajan tutkintotodistusta ei voida pitää direktiivissä 89/48 tarkoitettuna tutkintotodistuksena, koska Itävallassa kyseinen ammatti on säännelty ja koska hän ei ole suorittanut vähintään kolmivuotisia opintoja. Erehdys on siinä, että vastaajan mielestä tunnustaminen tapahtuu direktiivin 3 artiklan ensimmäisen kohdan b alakohdan kautta, kun – kuten juuri mainitsin – se tapahtuu 3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohdan ja 1 artiklan a alakohdan toisen alakohdan mukaisesti.

55 – Ks. direktiivin 92/51 3 artiklan ensimmäisen kohdan a alakohta ja toinen kohta.

56 – Ks. direktiivin 89/48 viides perustelukappale.

57 – Ks. em. teos Crayencour, J.-P., s. 448 ja 449.

58 – Pääasiassa kyseessä oleva tapaus ei ole ainutlaatuinen. Saksan osavaltioissa vaaditaan yleisesti opettajalta, joka haluaa sijoittautua niiden alueelle, tutkintotodistusta, joka antaa hänelle kelpoisuuden opettaa kahta ainetta; tämä on jo pitkään huolestuttanut komissiota, joka käsitteli aihetta 15.2.1996 antamassaan kertomuksessa (IV kohta ”Opettajat”, v alakohta) ja joka on nostanut Saksan liittotasavaltaa vastaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevia kanteita (ks. komission kirjallisten huomautusten 68–70 kohta). Aihetta käsiteltiin vuosina 1990 ja 1991 pidetyissä seminaareissa, joiden keskustelut on julkaistu teoksessa Reconnaissance générale des diplômes et libre circulation des professionnels, Maastricht, 1992. Saksan järjestelmän erityispiirteisiin viitataan artikkelissa Parking, N., ”La Directive 89/48/CEE: progrès sur la voie de la mise en oeuvre”, s. 50.

59 – Komission kirjallisten huomautusten 71 kohta.

60 – Ks. asia 8/81, Becker, tuomio 19.1.1982 (Kok. 1982, s. 53, Kok. Ep. VI, s. 295, 25 kohta); asia 152/84, Marshall, tuomio 26.2.1986 (Kok. 1986, s. 723, 46 kohta) ja asia 103/88, Fratelli Costanzo, tuomio 22.6.1989 (Kok. 1989, s. 1839, Kok. Ep. X, s. 95, 29 kohta ja sitä seuraavat kohdat). Viimeaikaisesta oikeuskäytännöstä voidaan mainita yhdistetyt asiat C-465/00, C-138/01 ja C-139/01, Rechnungshof ym., tuomio 20.5.2003 (98 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa) ja asia C-462/99, Connect Austria ym., tuomio 22.5.2003 (114 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

61 – Ks. asia C-365/93, komissio v. Kreikka, tuomio 23.3.1995 (Kok. 1993, s. I-499, 9 kohdan loppuosa).

62 – Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin asettui tälle kannalle direktiivin 89/48/ETY osalta asiassa Panagiotopoulou v. parlamentti 11.2.1992 antamassaan tuomiossa (asia T-16/90, Kok. 1992, s. II-89, 44 kohta), ja komissio oli tätä mieltä edellä mainitussa vuoden 1996 kertomuksessa (II.iv kohta).

63 – Asia 9/70, tuomio 6.10.1970 (Kok 1970, s. 825, Kok. Ep. I, s. 483).

64 – Ks. em. asiassa Marshall annetun tuomion 48 kohta.

65 – Ruiz-Jarabo, D., El juez nacional como juez comunitario, Ed. Civitas, Madrid, 1993, s. 143 ja 144.

66 – Ks. julkisasiamies Lenzin 9.2.1994 esittämä ratkaisuehdotus asiassa C-91/92, Faccini Dori, tuomio 14.7.1994 (Kok. 1994, s. I-3325, Kok. Ep. XVI, s. I-1, ratkaisuehdotuksen 43 kohta ja sitä seuraavat kohdat).

67 – Määräaika umpeutui 18.6.1994.

68 – Tai joka todistaa direktiivin liitteessä D mainitun koulutuksen, jossa on erikoisrakenne, suorittamisen.

69 – Ks. direktiivin 92/51 1 artiklan g alakohta.

70 – Tämä poikkeus on sisällytetty direktiiviin 89/48 (3 artiklan ensimmäisen kohdan b alakohdan loppuosa) direktiivillä 2001/19. Yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa C-319/92, Haim, 9.2.1994 antamassaan tuomiossa (Kok. 1994, s. I-425, Kok. Ep. XV, s. I-23, 28 kohta) ja asiassa C-238/98, Hocsman, 14.9.2000 antamassaan tuomiossa (Kok. 2000, s. I-6623, 22 kohta), että vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisten on tutkiessaan, onko kansallisen lainsäädännön edellä mainittua harjoittelua koskeva velvoite täytetty, otettava huomioon ammatillinen kokemus myös silloin, kun se on hankittu muussa jäsenvaltiossa.

Full & Egal Universal Law Academy