Asia T-140/04
Adviesbureau Ehcon BV
vastaan
Euroopan yhteisöjen komissio
Julkiset palveluhankinnat – Tarjouspyyntö – Tarjouksen hylkääminen – Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Vanhentuminen – Tutkimatta jättäminen – Selvästi perusteeton kanne
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen määräys (kolmas jaosto) 14.9.2005
Määräyksen tiivistelmä
1. Vahingonkorvauskanne – Vanhentumisaika – Alkamisajankohta – Relevantti ajankohta
(EY 288 artiklan toinen kohta; yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 46 artikla)
2. Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Edellytykset – Lainvastaisuus – Vahinko – Syy-yhteys – Yhden edellytyksen täyttymättä jääminen – Vahingonkorvauskanteen hylkääminen kokonaisuudessaan
(EY 288 artiklan toinen kohta)
3. Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Vahinko – Korvattava vahinko – Oikeudenkäyntimenettelystä aiheutuneet kulut eivät kuulu korvattaviin vahinkoihin
(EY 288 artiklan toinen kohta)
4. Euroopan oikeusasiamies – Vaihtoehto kanteen nostamiselle yhteisöjen tuomioistuimissa – Kyseisiä kahta keinoa ei voida käyttää samanaikaisesti – Sen arviointi, onko tarkoituksenmukaista saattaa asia oikeusasiamiehen käsiteltäväksi, kuuluu kansalaiselle
(EY 195 artiklan 1 kohta; Euroopan oikeusasiamiehen ohjesäännön 2 artiklan 6 ja 7 kohta)
1. EY 288 artiklan toisesta kohdasta ilmenee, että yhteisön sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun syntyminen ja aiheutuneen vahingon korvaamista koskevan oikeuden toteuttaminen riippuvat siitä, että seuraavat edellytykset täyttyvät: toimielinten moitittu toiminta on lainvastaista, vahinko on tosiasiassa syntynyt ja toiminnan ja väitetyn vahingon välillä on syy-yhteys. Yhteisön vastuuta koskevan kanteen viiden vuoden vanhentumisaika, josta määrätään yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 46 artiklassa, voi alkaa kulua vasta, kun kaikki vahingonkorvausvelvollisuuden perusteena olevat edellytykset ovat täyttyneet ja korvattava vahinko on konkreettisesti tullut ilmi.
Kun kyse on sellaisia palveluja koskevasta tarjouspyynnöstä, jotka liittyvät juomaveden laadusta annettuun direktiiviin 80/778 ja jonka osalta tarjoaja on saanut tietoonsa sen olennaisen hylkäysperusteen, jota komissio on soveltanut tarjouksen hylätessään, eli puuttuvan kokemuksen vedenkäsittelylaitteiden suunnittelun alalta, ja jonka tarjoaja on jatkuvasti riitauttanut sillä perusteella, että tämä peruste ei sisältynyt tarjouspyyntöön, se seikka, että tarjoaja on vasta myöhemmin voinut saada tiedon siitä, että kyseistä perustetta on väitetty sovelletun syrjivästi, ei voi olla luonteeltaan sellainen, että se siirtäisi vahingonkorvauskanteen vanhentumisajan alkamishetkeä. Vanhentumisen tarkoitus on nimittäin sovittaa yhteen vahinkoa kärsineen henkilön oikeudet ja oikeusvarmuuden periaate. Vanhentumisajan kesto on näin ollen määritelty siten, että on otettu huomioon muun muassa se aika, jonka se osapuoli, joka väittää kärsineensä vahinkoa, tarvitsee mahdollista kannetta varten asianmukaisten tietojen kokoamiseen ja niiden tosiseikkojen tarkistamiseen, joihin tämän kanteen tueksi voidaan vedota. Se, että tosiseikoista on tieto, ei kuulu niihin edellytyksiin, joiden on täytyttävä, jotta vanhentumisaika alkaa kulua.
Myöskään siitä, että kyseinen tarjoaja on väitetysti saanut tiedon kannettaan tukevasta lisäseikasta sen jälkeen, kun komissio hylkäsi sen tekemän tarjouksen perustelemallaan hylkäävällä päätöksellä, ja vaikka tarjoaja onkin alusta lähtien kiistänyt tämän hylkäämisen pääasiallisen perusteen, joka muodostaa samalla myös kyseisen perussäännön 46 artiklassa tarkoitetun vahinkotapahtuman, ei voi seurata vanhentumisajan alkamisen sijoittuminen siihen ajankohtaan, jolloin tarjoaja sai asiasta tiedon. Näin on todettava sitäkin suuremmalla syyllä sen johdosta, että silloin, kun kyseinen tarjoaja väittää saaneensa haltuunsa erään valintavaiheessa hyväksytyn tarjoajan tarjousasiakirjan, ja vielä silloin, kun tarjoaja katsoo itsekin, että sillä oli hallussaan riittävä aineisto vahingonkorvauskanteen nostamiseksi, eli silloin, kun oikeusasiamies teki komissiota arvostelevan päätöksensä, vanhentumisaika ei ollut vielä päättynyt.
Tästä seuraa, että toisin kuin sellaisessa tilanteessa, jossa kantaja ei voi nostaa kannettaan kohtuullisessa ajassa, koska se sai tiedon vahinkotapahtumasta liian myöhään, ei ole syytä asettaa vanhentumisajan päättymisajankohtaa tavanomaista päättymisajankohtaa myöhäisempään ajankohtaan.
Vaikka vanhentuminen koskee vain yli viisi vuotta ennen vanhentumisen keskeyttävää tointa syntyneitä vahinkoja, ilman että vanhentuminen vaikuttaa myöhemmin syntyneisiin oikeuksiin, näin on vain siinä poikkeustapauksessa, että on osoitettu, että kyseessä oleva vahinko on päivittäin toistunut vahinkotapahtuman jälkeen. Tästä ei ole kyse silloin, kun asianomaiset vahingot – edellyttäen, että ne näytetään toteen – ovat kuitenkin syntyneet välittömästi, kun tarjous hylättiin, vaikka ne ovatkin paljastuneet koko laajuudessaan vasta tarjoajan tarjouksen hylkäämisen jälkeen.
(ks. 39, 55–61 ja 67 kohta)
2. Yhteisö on sopimussuhteen ulkopuolisessa vastuussa vahingosta ainoastaan, jos seuraavat edellytykset täyttyvät: toimielinten moitittu toiminta on lainvastaista, vahinko on tosiasiallisesti syntynyt ja toiminnan ja väitetyn vahingon välillä on syy-yhteys. Jos yksi näistä edellytyksistä jää täyttymättä, kanne on kokonaisuudessaan hylättävä, eikä ole tarpeen tutkia tuon vastuun syntymisen muita edellytyksiä.
Mahdollisuuksien menettämistä myöhemmän julkista hankintaa koskevan sopimuksen saamiseen voidaan pitää tosiasiallisena ja varmana vahinkona vain siinä tapauksessa, että jos komissio ei olisi toiminut väitetyllä virheellisellä tavalla, olisi ollut varmaa, että kantaja olisi saanut ensimmäisen sopimuksen.
(ks. 75 ja 77 kohta)
3. Sellaisen vahingon osalta, jonka on väitetty aiheutuneen tiettyjen todisteiden hankinnasta, asianosaisille oikeudenkäyntimenettelystä aiheutuneita kuluja ei voida sellaisenaan missään tapauksessa pitää oikeudenkäyntikuluista erillään korvattavana vahinkona. Lisäksi vaikka huomattavaa oikeudellista työtä yleensä tehdäänkin oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn aikana, asian käsittelyllä tarkoitetaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 91 artiklassa ainoastaan käsittelyä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa, ei oikeudenkäyntiä edeltävää menettelyä. Tämä perustuu erityisesti työjärjestyksen 90 artiklaan, jossa viitataan asian käsittelyyn yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa. Siten tällaisten kulujen katsominen korvattavaksi vahingoksi vahingonkorvauskannetta käsiteltäessä olisi ristiriidassa sen kanssa, että oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn kuluessa syntyneitä kuluja ei ole pidetty korvattavina kuluina.
(ks. 79 kohta)
4. Kun perustamissopimuksella on perustettu oikeusasiamiehen virka, sillä on avattu unionin kansalaisille oikeuksiensa puolustamiseksi vaihtoehto kanteen nostamiselle yhteisöjen tuomioistuimissa. Tähän tuomioistuinlaitoksen ulkopuoliseen oikeussuojakeinoon sovelletaan erityisiä kriteerejä, eivätkä sen tavoitteet ole välttämättä samat kuin tuomioistuimessa nostettavalla kanteella. Kuten lisäksi EY 195 artiklan 1 kohdasta ja oikeusasiamiehen ohjesäännöstä ja hänen tehtäviensä hoitamista koskevista yleisistä ehdoista tehdyn päätöksen 94/262 2 artiklan 6 ja 7 kohdasta seuraa, näitä kahta keinoa ei voida käyttää samanaikaisesti. Vaikka oikeusasiamiehelle tehdyt kantelut eivät keskeytä kanteen nostamiselle yhteisöjen tuomioistuimissa asetetun määräajan kulumista, oikeusasiamiehen on kuitenkin päätettävä tutkimuksensa ja ilmoitettava, ettei hän voi tutkia kantelua, jos kysymyksessä oleva kansalainen on samanaikaisesti nostanut samoja tosiseikkoja koskevan kanteen yhteisöjen tuomioistuimissa. Kansalaisen on siis harkittava, kumpi käytettävissä oleva keino palvelee hänen etujaan paremmin.
(ks. 83 ja 84 kohta)
YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (toinen jaosto)
13 päivänä syyskuuta 2005 (*)
Yhteisön tavaramerkki – Mitätöintivaatimus – Sanan INTERTOPS sisältävä kuviomerkkityyppinen yhteisön tavaramerkki – Yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastainen tavaramerkki – Asetuksen (EY) N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan f alakohta ja 2 kohta sekä 51 artikla
Asiassa T-140/02,
Sportwetten GmbH Gera, kotipaikka Gera (Saksa), edustajanaan asianajaja A. Zumschlinge,
kantajana,
vastaan
sisämarkkinoiden harmonisointivirasto (tavaramerkit ja mallit) (SMHV), asiamiehinään D. Schennen ja G. Schneider,
vastaajana,
jossa toisena asianosaisena sisämarkkinoiden harmonisointiviraston (tavaramerkit ja mallit) (SMHV) valituslautakunnassa oli ja väliintulijana ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa on
Intertops Sportwetten GmbH, kotipaikka Salzburg (Itävalta), edustajanaan aluksi asianajaja H. Pfeifer ja sittemmin asianajaja R. Heimler,
ja jossa kantaja on nostanut kanteen sisämarkkinoiden harmonisointiviraston (tavaramerkit ja mallit) neljännen valituslautakunnan 21.2.2002 tekemästä päätöksestä (asia R 338/2000-4), joka koski kuviomerkkityyppisen yhteisön tavaramerkin INTERTOPS mitätöintivaatimusta,
EUROOPAN YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN
TUOMIOISTUIN (toinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja J. Pirrung sekä tuomarit A. W. H. Meij ja I. Pelikánová,
kirjaaja: hallintovirkamies J. Plingers,
ottaen huomioon ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon 2.5.2002 toimitetun kannekirjelmän,
ottaen huomioon ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon 5.8.2002 jätetyn vastauskirjelmän,
ottaen huomioon ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon 22.8.2002 jätetyn väliintulijan vastauskirjelmän,
ottaen huomioon ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon 7.1.2003 jätetyn vastauksen,
ottaen huomioon ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon 29.7.2003 jätetyn väliintulijan vastauksen,
ottaen huomioon 16.2.2005 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
Asian tausta
1 Sisämarkkinoiden harmonisointivirasto (tavaramerkit ja mallit) (SMHV) julkaisi 11.1.1999 seuraavan punaista, valkoista ja mustaa väriä sisältävän kuviomerkin rekisteröinnin, jota väliintulija oli hakenut yhteisön tavaramerkistä 20 päivänä joulukuuta 1993 annetun neuvoston asetuksen N:o 40/94 (EYVL 1994, L 11, s. 1) nojalla, yhteisön tavaramerkiksi:
2 Palvelu, joita varten tavaramerkin rekisteröintiä haettiin, kuuluvat tavaroiden ja palvelujen kansainvälisestä luokituksesta tavaramerkkien rekisteröimistä varten 15.6.1957 tehtyyn Nizzan sopimukseen, sellaisena kuin se on tarkistettuna ja muutettuna, pohjautuvan luokituksen luokkaan 42 ja ovat seuraavien määrittelyjen mukaisia: ”Vedonvälittäjän palvelut, kaikenlaisiin kilpailuihin liittyvät palvelut” (jäljempänä kyseiset palvelut ja kyseessä oleva yhteisön tavaramerkki).
3 Kantaja esitti virastolle 17.5.1999 kyseisen yhteisön tavaramerkin mitätöintiä koskevan vaatimuksen asetuksen (EY) N:o 40/94 51 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla. Vaatimuksensa tueksi kantaja vetosi asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan f alakohdassa ja 2 kohdassa tarkoitettuun ehdottomaan hylkäysperusteeseen.
4 Kantaja itse oli tuolloin samoille palveluille rekisteröidyn saksalaisen sanamerkin INTERTOPS SPORTWETTEN (jäljempänä saksalainen tavaramerkki) haltija.
5 Viraston kumoamisosasto hylkäsi 2.2.2000 tekemällään päätöksellä mitätöintivaatimuksen, koska kyseessä oleva yhteisön tavaramerkki ei ollut yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastainen.
6 Valituslautakunta hylkäsi 21.2.2002 tekemällään päätöksellä (jäljempänä riidanalainen päätös) kantajan valituksen ja velvoitti kantajan vastaamaan valituskuluista.
7 Valituslautakunnan mukaan sen arvioimiseksi, onko tavaramerkki asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan f alakohdan vastainen, on tutkittava itse tavaramerkkiä. Kantaja ei ollut väittänyt, että kyseessä oleva yhteisön tavaramerkki itsessään olisi yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastainen ainakaan Saksassa. Se kysymys, onko julkisoikeuden vastaista, että väliintulija tarjoaa kyseisiä palveluja sellaisenaan osassa yhteisöä, tai onko väliintulijan harjoittama näiden palvelujen mainonta, sinänsä hyvän tavan vastaista, ei lautakunnan mukaan millään tavoin liity tavaramerkkiin, jolla väliintulija on päättänyt tarjota palveluitaan. Se, ettei väliintulija voi käyttää kyseessä olevaa yhteisön tavaramerkkiä Saksassa, on äärimmäisessä tapauksessa seurausta kyseisten palvelujen tarjoamisen lainvastaisuudesta, mutta sen johdosta ei voida päätellä, että tämän tavaramerkin käyttö sellaisenaan on lainvastaista. Valituslautakunnan mukaan tämän vuoksi ei ole tarpeen tutkia erikseen sitä, onko asetuksen N:o 40/94 7 artiklaa tulkittava itsenäisesti vai yhdessä asiaa koskevien kansallisten erityispiirteiden kanssa, eikä sitä, mihin päätelmiin asetuksen N:o 40/94 106 artiklan 2 kohta voisi johtaa.
Asianosaisten vaatimukset
8 Kantaja vaatii, että yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
– kumoaa riidanalaisen päätöksen
– mitätöi kyseessä olevan yhteisön tavaramerkin
– toissijaisena vaihtoehtona toteaa, ettei kyseessä olevan yhteisön tavaramerkin perusteella voi tehdä väitettä sen saksalaista tavaramerkkiä vastaan.
9 Virasto vaatii, että yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
– hylkää kanteen
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
10 Väliintulija vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkää kantajan vaatimukset.
11 Vastauskirjelmässään väliintulija vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin lisää jutun asiakirjoihin Deutsches Patent- und Markenamtin (Saksan patentti- ja tavaramerkkiviranomainen) 23.8.2000 tekemän päätöksen saksalaisen tavaramerkin poistamisesta rekisteristä.
12 Istunnossa väliintulija vaati lisäksi kantajan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Oikeudellinen arviointi
Kantajan ensimmäinen vaatimus, joka koskee riidanalaisen päätöksen kumoamista
Osapuolten oikeudelliset perusteet ja perustelut
13 Kumoamisvaatimuksensa tueksi kantaja esittää yhden ainoan kanneperusteen, jonka mukaan riidanalainen päätös on asetuksen N:o 40/94 51 artiklan sekä kyseisen asetuksen 7 artiklan 1 kohdan f alakohdan ja 2 kohdan vastainen, kun näitä tarkastellaan yhdessä.
14 Kantaja huomauttaa, että useiden jäsenvaltioiden – kuten Saksan – lainsäädännön mukaan ainoastaan kansallisten viranomaisten hyväksymät yritykset ovat oikeutettuja tarjoamaan kyseisiä palveluja niiden alueella. Koska väliintulijalla ei ole lupaa tarjota näitä palveluja Saksassa, kun otetaan huomioon Strafgesetzbuchin (Saksan rikoslaki) 284 §, sillä ei ole oikeutta tarjota ja mainostaa niitä tässä maassa. Bundesgerichtshof (Saksan liittovaltion korkein oikeus) on 14.3.2002 antamassaan tuomiossa kieltänyt sitä mainostamasta palvelujaan Saksassa, ja useissa Saksan tuomioistuinten päätöksissä kolmansia on kielletty käyttämästä kyseessä olevaa yhteisön tavaramerkkiä Saksassa. Lisäksi väliintulija on itsekin monissa oikeudenkäynneissä Saksassa myöntänyt, ettei se saisi sieltä tällaista lupaa. Kantaja lisää, että edellä mainitut kansalliset lainsäädännöt, Strafgesetzbuchin 284 § mukaan luettuna, ovat yhteisön oikeuden mukaisia (asia C‑275/92, Schindler, tuomio 24.3.1994, Kok. 1994, s. I‑1039, Kok. Ep. XV, s. I-79; asia C‑124/97, Läärä ym., tuomio 21.9.1999, Kok. 1999, s. I‑6067 ja asia C‑67/98, Zenatti, tuomio 21.10.1999, Kok. 1999, s. I‑7289).
15 Tästä seuraa kantajan näkemyksen mukaan, että kyseessä oleva yhteisön tavaramerkki on asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan f alakohdassa tarkoitetulla tavalla yleisen järjestyksen ja hyvän tavan vastainen Saksassa ja muissa jäsenvaltioissa.
16 Kantaja viittaa tältä osin Bundespatentgerichtin (Saksan liittovaltion patenttituomioistuin) ratkaisuihin asioissa McRecht, McLaw ja Cannabis, sillä vaikka niissä ei ole hyväksytty mitätöintiperustetta, niissä on katsottu, että mikäli tietty palveluntarjoaja ei saa tarjota palvelujaan laissa säädetyn kiellon vuoksi, sillä ei ole oikeutta näiden palvelujen tarjoamiseen liittyvään tavaramerkkiin.
17 Kantaja kiistää sen, että asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan f alakohdan tulkitseminen edellyttää yhtenäisiä eurooppalaisia normeja. Edellä mainitusta oikeuskäytännöstä ja erityisesti edellä mainitussa asiassa Zenatti annetusta tuomiosta seuraa kantajan käsityksen mukaan, että kansalliset arviot urheilutapahtumia koskevien vedonlyöntien keräämisen sääntelystä on otettava huomioon Euroopan tasolla. Asetuksen N:o 40/94 106 artiklan 2 kohta ei merkitse, että nämä arviot on otettava huomioon yksinomaan kansallisella tasolla, vaan ne voidaan ottaa huomioon tälläkin tasolla. Ellei näin olisi, asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 2 kohta tehtäisiin kantajan mielestä tyhjäksi, sillä siinä tapauksessa, että kyseessä olevaa yhteisön tavaramerkkiä voidaan käyttää vain osassa yhteisöä, kyseisen tavaramerkin mitätöinti ei olisi mahdollista.
18 Kantaja toteaa myös, että kun otetaan huomioon periaate, jonka mukaan tavaramerkkiä on käytettävä, jotta sen suoja säilyy, siinä tapauksessa, että tavaramerkin käyttö on poissuljettua heti ensi silmäyksellä niiden palvelujen osalta, joille se on rekisteröity, ja jos kaikki muu käyttö on kielletty näiden palvelujen alalla, tavaramerkkiä ei kerta kaikkiaan voida käyttää taloudellisesti, eikä oikeutta rekisteröintiin ole. Yhteisön tavaramerkin osalta kantaja puolestaan toteaa, että vaikka sen käyttö yhdessä ainoassa jäsenvaltiossa riittäisi täyttämään asetuksen N:o 40/94 15 artiklassa tarkoitetun käyttövelvoitteen, kyseisen asetuksen 7 artiklan 2 kohdassa on ilmaistu periaate, jonka mukaan tavaramerkin haltija voi käyttää merkkiä kaikkialla yhteisössä sen vähäistä osaa lukuun ottamatta.
19 Kantaja korostaa lisäksi, että kyseessä olevan yhteisön tavaramerkin rekisteröintiä haettiin 27.11.1996, mistä syystä se on aikaisempi kuin saksalainen tavaramerkki, ja jos kyseistä yhteisön tavaramerkkiä ei mitätöidä, kantaja ei voi käyttää saksalaista tavaramerkkiä, vaikka väliintulija ei saa tarjota palvelujaan Saksassa.
20 Kantaja kiistää lopuksi viraston asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan f alakohdasta tekemän tulkinnan, jonka mukaan kyseisessä säännöksessä pelkästään kielletään rekisteröimästä ilmiselvästi yhteiskuntaelämän perusnormien vastaisia tavaramerkkejä, kuten loukkauksia tai herjauksia. Vaikka tuo tulkinta hyväksyttäisiinkin, kyseistä säännöstä rikotaan tässä tapauksessa. Edellä mainitusta oikeuskäytännöstä nimittäin käy ilmi, että yhteisöjen tuomioistuin pitää hyvin tärkeänä, että kansalaisia suojellaan heidän pelihimonsa hyväksikäytöltä. Palveluita, jotka ovat omiaan johtamaan ihmisen vararikkoon pelihimoa hyväksi käyttämällä, on arvioitava samalla tavalla kuin loukkauksia tai herjausta.
21 Virasto ja väliintulija pitävät esillä olevaa kanneperustetta perusteettomana.
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
22 Ensiksi on huomautettava, että asetuksen N:o 40/94 51 artiklan 1 kohdan a alakohdassa, sellaisena kuin se oli voimassa 9.3.2004 saakka, jolloin asetuksen N:o 40/94 muuttamisesta 19.2.2004 annettu neuvoston asetus (EY) N:o 422/2004 (EUVL L 70, s. 1) tuli voimaan, säädetään, että yhteisön tavaramerkki mitätöidään virastolle tehdyllä vaatimuksella, ”jos yhteisön tavaramerkki on rekisteröity kyseisen asetuksen 7 artiklan säännösten vastaisesti”.
23 Viimeksi mainitun säännöksen 1 kohdan f alakohdan mukaan rekisteröimättä jätetään ”tavaramerkit, jotka ovat yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisia”, ja 2 kohdan mukaan ”1 kohtaa sovelletaan, vaikka rekisteröinnin esteet olisivat olemassa ainoastaan osassa yhteisöä”.
24 Siltä osin kuin kantajan väitteet koskevat muita jäsenvaltioita kuin Saksaa, niitä ei ole perusteltu konkreettisesti ja täsmällisesti. Tästä johtuen nämä väitteet eivät näiltä osin ole merkityksellisiä asian kannalta.
25 On myös todettava, ettei kantaja väitä, että kyseessä olevan yhteisön tavaramerkin tarkoittama tunnus sellaisenaan on yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastainen tai että tuon tavaramerkin tarkoittamat palvelut olisivat sellaisia. Kantajan argumentit liittyvät erityisesti väitteeseen siitä, että kansallisen lainsäädännön nojalla, jonka mukaan vain toimivaltaisten viranomaisten hyväksymät yritykset ovat oikeutettuja tarjoamaan vedonlyöntipalveluja, väliintulija ei saa Saksassa tarjota kyseisiä palveluja ja mainostaa niitä. Tältä osin on riidatonta, ettei väliintulijalla ole lupaa tarjota Saksassa kyseisiä palveluja.
26 Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo kuitenkin, ettei tämä seikka merkitse sitä, että kyseessä oleva yhteisön tavaramerkki on asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan f alakohdassa tarkoitetulla tavalla yleisen järjestyksen tai hyvien tapojen vastainen.
27 Tältä osin on todettava ensiksikin, että kuten riidanalaisessa päätöksessä on katsottu ja kuten virasto ja väliintulija painottavat, juuri tavaramerkkiä itseään eli kyseessä olevaa tunnusta suhteessa tavaramerkin rekisteröinnissä mainittuihin tavaroihin tai palveluihin on tutkittava arvioitaessa, onko tavaramerkki yleisen järjestyksen tai hyvien tapojen vastainen.
28 Tästä näkökulmasta on huomattava, että asiassa T-224/01, Durferrit vastaan SMHV– Kolene (NU-TRIDE), 9.4.2003 antamassaan tuomiossa (Kok. 2003, s. II-1589) ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi, että kun asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan eri alakohtia tarkastellaan yhdessä, niissä viitataan haetun tavaramerkin todellisiin ominaisuuksiin eikä tavaramerkin hakijan toimintaa koskeviin seikkoihin (76 kohta).
29 Sen, että väliintulija ei saa Saksassa tarjota kyseisiä palveluja eikä mainostaa niitä, ei kuitenkaan voida mitenkään katsoa liittyvän tavaramerkin todellisiin ominaisuuksiin mainitussa tulkinnassa tarkoitetulla tavalla. Tämän vuoksi itse tavaramerkki ei sillä perusteella voi olla yleisen järjestyksen tai hyvien tapojen vastainen.
30 Seuraavaksi on todettava, että mikään muukaan kantajan esittämä argumentti ei ole omiaan muuttamaan tätä arviota.
31 Bundespatentgerichtin edellä mainituissa asioissa McRecht, McLaw ja Cannabis antamien ratkaisujen osalta on nimittäin todettava, että oikeuskäytännöstä ilmenee, että tavaramerkkejä koskeva yhteisöjen lainsäädäntö muodostaa itsenäisen järjestelmän, jonka soveltaminen on riippumaton kansallisista järjestelmistä (asia T‑32/00, Messe München v. SMHV (electronica), tuomio 5.12.2000, Kok. 2000, s. II‑3829, 47 kohta). Niinpä merkin rekisteröimistä yhteisön tavaramerkiksi on arvioitava ainoastaan relevantin yhteisön lainsäädännön perusteella (asia T‑36/01, Glaverbel v. SMHV (lasilevyn pinta), tuomio 9.10.2002, Kok. 2002, s. II‑3887, 34 kohta). Näin ollen Bundespatentgerichtin mainitut ratkaisut ovat vailla merkitystä tässä tapauksessa. Missään tapauksessa, kuten kantaja myöntää, mitään niistä ei voida pitää mitätöintiperusteena. Ne koskevat tunnuksia ja tavaroita, jotka ovat erilaisia kuin nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa.
32 Sen väitteen osalta, jonka mukaan tavaramerkkiä on käytettävä, jotta sen suoja säilyy, on riittävää todeta, että – kuten edellä on huomautettu – juuri tavaramerkkiä itseään eli kyseessä olevaa tunnusta suhteessa tavaramerkin rekisteröinnissä mainittuihin tavaroihin tai palveluihin on tutkittava, kun asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan f alakohtaa sovelletaan. Kyseessä olevan yhteisön tavaramerkin käyttöä koskevilla kysymyksillä ei niin ollen ole vaikutusta tämän säännöksen soveltamiseen.
33 Mitä taas tulee väitteeseen siitä, että ellei kyseessä olevaa yhteisön tavaramerkkiä mitätöidä, kantaja ei voi käyttää saksalaista tavaramerkkiään, on riittävää todeta, että vaikka väite hyväksyttäisiin, kyseinen seikka on merkityksetön sen osalta, onko kyseinen yhteisön tavaramerkki yleisen järjestyksen tai hyvien tapojen vastainen. Tämä viimeksi mainittu kysymys, josta tässä tapauksessa yksinomaan kiistellään, nimittäin koskee ehdottomia hylkäysperusteita, joita tarkoitetaan asetuksen N:o 40/94 7 artiklassa ja joita arvioidaan itsenäisesti ilman kytköstä muihin tavaramerkkeihin. Sillä kysymyksellä, käyttääkö kantaja saksalaista tavaramerkkiään, ei siis ole vaikutusta nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa.
34 Mitä lopulta tulee väitteeseen, joka perustuu asetuksen N:o 40/94 106 artiklan 2 kohtaan, on huomattava, että siinä säädetään, että ”jollei toisin säädetä, tämä asetus ei rajoita jäsenvaltion siviili-, hallinto- tai rikosoikeuteen perustuvaa tai yhteisön oikeuden säännöksiin perustuvaa olemassa olevaa oikeutta nostaa kanne, jonka tarkoituksena on kieltää yhteisön tavaramerkin käyttö siltä osin kuin kyseisen jäsenvaltion oikeuteen tai yhteisön oikeuteen voidaan vedota kansallisen merkin käytön kieltämiseksi”.
35 Vaikka säännöksestä ilmeneekin, että tavaramerkin käyttö voi olla kiellettyä muun muassa yleistä järjestystä ja hyvien tapojen vastaisuutta koskevien sääntöjen perusteella siitä huolimatta, että kyseinen tavaramerkki on suojattu yhteisönlaajuisella rekisteröinnillä, ei tästä seuraa, että tämä mahdollisuus on merkityksellinen asetuksen N:o 40/94 51 artiklan 1 kohdan a alakohdan perusteella esiin nousevan ja kantajan esittämän sen kysymyksen kannalta, onko tämä tavaramerkki rekisteröity saman asetuksen 7 artiklan säännösten mukaisesti. Tämä väite on siis hylättävä.
36 Koska lisäksi edellä on katsottu, ettei se, että väliintulija ei ole Saksassa oikeutettu tarjoamaan kyseisiä palveluja ja mainostamaan niitä, suinkaan tarkoita, että kyseessä oleva yhteisön tavaramerkki on asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan f alakohdan vastainen, ei ole tarpeen tutkia osapuolten kiistelyn kohteena olevaa kysymystä siitä, onko mainittua säännöstä tulkittava itsenäisesti. Ei myöskään ole tarpeen tutkia kyseistä viraston säännöksestä tekemän tulkinnan oikeellisuutta eikä kantajan vastaväitteitä tälle tulkinnalle.
37 Koska se, ettei väliintulija ole Saksassa oikeutettu tarjoamaan kyseisiä palveluja ja mainostamaan niitä, ei ole relevanttia asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan f alakohdan soveltamisen kannalta, ei ole tarpeen tutkia, tarkoittaako se – kuten väliintulija väittää – palvelujen tarjoamisen vapauden loukkaamista.
38 Kaikesta edellä todetusta seuraa, ettei tätä ensimmäisen vaatimuksen tueksi esitettyä ainoaa kanneperustetta voida hyväksyä, minkä vuoksi ensimmäinen vaatimuskin on hylättävä.
Toinen vaatimus, joka koskee kyseessä olevan yhteisön tavaramerkin mitätöintiä
39 Toisen vaatimuksen osalta on todettava, että ensimmäisen ja toisen vaatimuksen asiayhteydestä johtuu, että jälkimmäinen edellyttää ensimmäisen vaatimuksen, joka koskee riidanalaisen päätöksen kumoamista, ainakin osittaista hyväksymistä, ja että kuten kantaja on istunnossa vahvistanut, jälkimmäinen vaatimus esitetään ainoastaan siinä tapauksessa, että ensimmäinen hyväksytään.
40 Koska riidanalaisen päätöksen kumoamiseen ei ole katsottu olevan syytä, ei ole tarpeen antaa ratkaisua toisen vaatimuksen tutkittavaksi ottamisen edellytyksistä tai asiakysymyksestä (ks. vastaavasti asia T‑66/03, Drie Mollen sinds 1818 v. SMHV – Nabeiro Silveria (Galáxia), tuomio 22.6.2004, 50 ja 51 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).
Toissijaisena vaihtoehtona esitetty kolmas vaatimus, joka koskee sen toteamista, ettei kyseessä olevan yhteisön tavaramerkin perusteella voi tehdä väitettä kyseistä saksalaista tavaramerkkiä vastaan
Osapuolten lausumat
41 Vaatimuksensa tueksi kantaja väittää, että on selvästi todettava, ettei kyseessä oleva yhteisön tavaramerkki anna sen haltijalle koko yhteisöä kattavaa ”estävää” vaikutusta, kun sen on mahdotonta käyttää tavaramerkkiä osassa yhteisöä, vaikka muilla yrityksillä on tämä mahdollisuus.
42 Virasto ja väliintulija esittivät istunnossa, että tämä kolmas vaatimus on jätettävä tutkimatta riittävien perustelujen puuttuessa ja sen vuoksi, että tällainen päätös kuuluu kansallisen oikeuden alaan eikä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen toimivaltaan.
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
43 Tämän toissijaisen vaatimuksen osalta on annettava ratkaisu, koska kuten edellä on katsottu, ensisijaisesti esitetyt ensimmäinen ja toinen vaatimus on hylättävä.
44 Koska kantaja ei kuitenkaan esitä perusteita tälle kolmannelle vaatimukselleen, se on jätettävä tutkimatta siitä syystä, ettei ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdassa, jonka mukaan kannekirjelmässä on oltava muun muassa yhteenveto kanteen oikeudellisista perusteista, tarkoitettu edellytys täyty.
Väliintulijan vaatimus siitä, että jutun asiakirjoihin lisätään Deutsches Patent- und Markenamtin päätös poistaa saksalainen tavaramerkki rekisteristä
45 Tältä osin on riittävää todeta, että koska ei ole tarpeen ratkaista kantajan vaatimusta kyseessä olevan yhteisön tavaramerkin mitätöinnistä ja koska käsiteltävänä oleva kanne on muilta osin hylättävä, ei ole tarpeen ratkaista esillä olevaa väliintulijan vaatimusta.
Oikeudenkäyntikulut
46 Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Tässä tapauksessa kantaja on hävinnyt asian, ja virasto on vaatinut kantajan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Istunnossa myös väliintulija vaati kantajan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Se, että väliintulija on vasta istunnossa esittänyt tämän vaatimuksen, ei estä vaatimuksen hyväksymistä (asia 113/77, NTN Toyo Bearing ym. v. neuvosto, tuomio 29.3.1979, Kok. 1979, s. 1185, Kok. Ep. IV, s. 445 ja julkisasiamies Warnerin asiassa antama ratkaisuehdotus, Kok. 1979, s. 1212, 1274). Näin ollen kantaja on velvoitettava korvaamaan kaikki oikeudenkäyntikulut.
Näillä perusteilla
YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN (toinen jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Ei ole tarpeen ratkaista kantajan vaatimusta sanan INTERTOPS sisältävän kuviomerkkityyppisen yhteisön tavaramerkin mitätöinnistä eikä väliintulijan vaatimusta erään asiakirjan lisäämisestä jutun asiakirjoihin.
2) Kanne hylätään muilta osin.
3) Kantaja velvoitetaan korvaamaan kaikki oikeudenkäyntikulut.
Pirrung
Meij
Pelikánová
Julistettiin Luxemburgissa 13 päivänä syyskuuta 2005.
H. Jung
J. Pirrung
kirjaaja
jaoston puheenjohtaja
* Oikeudenkäyntikieli: saksa.
Full & Egal Universal Law Academy