EUR-Lex -  62005CC0396 - FI

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

VERICA TRSTENJAK

28 päivänä kesäkuuta 2007 1(1)

Yhdistetyt asiat C‑396/05, C‑419/05 ja C‑450/05

Doris Habelt,

Martha Möser ja

Peter Wachter

vastaan

Deutsche Rentenversicherung Bund

(Sozialgericht Berlinin ja Landessozialgericht Berlin-Brandenburgin (Saksa) esittämät ennakkoratkaisupyynnöt)

Asetus (ETY) N:o 1408/71 – Soveltamisala – Työeläkkeet – Etuuksien luokittelu ja asuinpaikkaedellytyksen pätevyys – Työntekijöiden vapaa liikkuvuus – Sosiaaliturvaetuuksien maastavienti – Sodan tai sen seurauksien uhrien etuusjärjestelmä – Saksansukuisten poismuuttajien Pommerissa, sudeettialueella ja Romaniassa syntyneet eläke-etuudet

Sisällys

Johdanto

I  Asiaa koskevat oikeussäännöt

A  Yhteisön lainsäädäntö

B  Saksan lainsäädäntö

II  Oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely ja ennakkoratkaisukysymykset

1. Asia C‑396/05

2. Asia C‑419/05

3. Asia C‑450/05

III  Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa vireillä oleva menettely

IV  Oikeudellinen arviointi

A  Asiat C‑396/05 ja C‑419/05

1. Alustavat toteamukset

2. Työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevien määräysten sovellettavuus

a) Luokittelu sosiaaliturvaetuuksiksi

i) Henkilöllisen suojelun ala

ii) Asiallinen soveltamisala

– Maksuihin perustumattomat erityisetuudet

– Sodan tai sen seurauksien uhrien etuusjärjestelmä

– Asetuksen N:o 1408/71 5 artiklan mukaisten julistusten oikeusvaikutus

3. Työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoittuminen asuinpaikkaedellytysten seurauksena

4. Työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoittamisen oikeuttaminen

a) Asianosaisten lausumat

b) Oikeudellinen arviointi

B  Asia C‑450/05

1. Kysymyksen ensimmäinen osa

a) Alustavat toteamukset

b) Asetuksen N:o 1408/71 sovellettavuus

i) Henkilöllinen soveltamisala ja rajatylittävä yhteys

ii) Ajallinen soveltamisala

iii) Asiallinen soveltamisala

– Asianosaisten lausumat

– Oikeudellinen arviointi

c) Poikkeuksen olemassaolo

i) Vuonna 1995 tehdyssä kahdenvälisessä sopimuksessa ja asetuksen N:o 1408/71 liitteessä III olevat siirtymäsäännökset

ii) Työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoittaminen

– Sosiaalietuuden menettäminen

– Työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevan oikeuden loukkaaminen

2. Kysymyksen toinen osa

V  Ratkaisuehdotus

Johdanto

1.        Nyt esillä olevat yhdistetyt asiat perustuvat kahteen Sozialgericht Berlinin esittämään ennakkoratkaisupyyntöön (asiat C‑396/05 ja C‑419/05) ja yhteen Landessozialgericht Berlin-Brandenburgin esittämään ennakkoratkaisupyyntöön (asia C‑450/05), joissa kansalliset tuomioistuimet pyytävät EY 234 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta tulkintaa ja ratkaisua sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71(2) (jäljempänä asetus N:o 1408/71) liitteissä III ja VI olevien yksittäisten säännösten tulkinnasta ja yhteensopivuudesta ylemmäntasoisen yhteisön oikeuden kanssa.

2.        Asetuksen N:o 1408/71 liitteissä III ja VI olevien riidanalaisten säännösten nojalla Saksan liittotasavalta voi tehdä kahdenvälisiä sopimuksia Itävallan tasavallan kanssa tai soveltaa edelleen kansallista lainsäädäntöä poisajettujen (Vertriebene) ja Saksan alueelle myöhään palanneiden (Spätaussiedler) etnisten saksalaisten vanhuusetuuksiin, eli näiden oikeussääntöjen pitäisi säilyä koskemattomina asetuksen N:o 1408/71 ja ennen kaikkea sen sosiaaliturvaetuuksien maastavientimahdollisuuksia koskevan 10 artiklan nojalla. Kun ei oteta huomioon yksittäisiä eroja näiden säännösten oikeudellisessa muotoilussa, niissä säädetään lähinnä, että etuuksiin oikeutettujen etuuksia voidaan vähentää tai ne voidaan peruuttaa sen vuoksi, että he muuttavat asuinpaikkansa Saksan liittotasavallan alueen ulkopuolelle.

3.        Nyt esillä olevan asian kantajat, jotka on kaikki tunnustettu poisajetuiksi etnisiksi saksalaisiksi Saksan asiaan sovellettavan lainsäädännön nojalla, ovat päättäneet asettua asumaan toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon, minkä vuoksi he kuuluvat edellä mainittujen säännösten henkilölliseen soveltamisalaan. He katsovat, että asetuksen N:o 1408/71 liitteissä III ja VI olevat poikkeussäännökset ovat vastoin EY 18, EY 39 ja EY 42 artiklalla vahvistettua vapaan liikkuvuuden periaatetta sekä erityisesti vastoin EY 42 artiklalla vahvistettua etuuksien maastaviennin periaatetta ja siten mitättömiä sen vuoksi, etteivät ne ole yhteensopivia ylemmäntasoisen yhteisön oikeuden kanssa.

I       Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Yhteisön lainsäädäntö

1. Asetus N:o 1408/71

4.        Asetuksen N:o 1408/71 4 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.      Tätä asetusta sovelletaan kaikkeen lainsäädäntöön, joka koskee seuraavia sosiaaliturvan aloja:

– –

c)      vanhuusetuuksia;

– –

2.      Tätä asetusta sovelletaan kaikkiin yleisiin ja erityisiin sosiaaliturvajärjestelmiin riippumatta siitä, ovatko ne maksuihin perustuvia vai maksuihin perustumattomia, sekä järjestelmiin, jotka koskevat työnantajan tai laivanvarustajan vastuuta, kun kysymys on 1 kohdassa tarkoitetuista etuuksista.

– –

4.      Tätä asetusta ei sovelleta sosiaalihuoltoon ja lääkinnälliseen huoltoon, sodan tai sen seurauksien uhrien etuusjärjestelmiin eikä virkamiesten ja sellaisina pidettävien henkilöiden erityisjärjestelmiin.”

5.        Asetuksen N:o 1408/71 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jollei 7, 8 artiklan ja 46 artiklan 4 kohdan säännöksistä muuta johdu, tällä asetuksella korvataan sen soveltamisalaan kuuluvien henkilöiden ja asioiden osalta kaikkien sosiaaliturvasopimusten määräykset, jotka sitovat:

a)      yksinomaan kahta tai useampaa jäsenvaltiota; tai

b)      ainakin kahta jäsenvaltiota ja yhtä tai useampaa muuta valtiota, jos kysymyksessä olevien tapausten ratkaiseminen ei koske viimeksi mainittujen valtioiden laitoksia.”

6.        Asetuksen 7 artiklassa mainitaan kansainväliset määräykset, joihin tämä asetus ei vaikuta, ja sen 2 kohdan c alakohdan nojalla sovelletaan edelleen

”liitteessä III lueteltujen sosiaaliturvasopimusten määräyksiä”.

7.        Asetuksen N:o 1408/71 liitteessä III olevissa A ja B osassa luetellaan ne sopimusten määräykset, jotka pysyvät voimassa ja joita sovelletaan edelleen, ja kummankin osan 35 kohdan Saksa–Itävalta e alakohdassa todetaan seuraavaa:

”[22.12.1966 sosiaaliturvasta tehdyn] sopimuksen 4 artiklan 1 kohta Saksan lainsäädännön osalta, jonka mukaan tapaturmat (ja ammattitaudit), jotka tapahtuvat Saksan liittotasavallan alueen ulkopuolella, ja kaudet, jotka ovat täyttyneet kyseisen alueen ulkopuolella, eivät johda etuuksien maksamiseen tai johtavat etuuksien maksamiseen vain tietyin edellytyksin, kun niihin oikeutetut asuvat Saksan liittotasavallan alueen ulkopuolella tapauksissa, joissa:

i)      etuus on jo maksettu tai nostettavissa 1 päivänä tammikuuta 1994;

ii)      edunsaaja on asettunut vakinaisesti asumaan Itävaltaan ennen tammikuun 1 päivää 1994, ja eläke- tai tapaturmavakuutukseen perustuvan eläkkeen maksaminen alkaa ennen 31 päivää joulukuuta 1994:

tämä koskee myös jonkin muun, alkuperäisen eläkkeen korvaavan eläkkeen kertymiskausia, leskeneläke mukaan luettuna, kun kertymiskaudet seuraavat toisiaan yhtäjaksoisesti.”

8.        Asetuksen N:o 1408/71 10 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Jollei tässä asetuksessa toisin säädetä, työkyvyttömyys-, vanhuus- tai jälkeenjääneiden rahaetuuksia, työtapaturma- tai ammattitautieläkkeitä ja kuolemantapauksen johdosta annettavia avustuksia, joihin on saavutettu oikeus yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, ei saa vähentää, muuttaa, keskeyttää, peruuttaa tai takavarikoida sen vuoksi, että etuuden saaja asuu muun jäsenvaltion alueella kuin sen, jossa maksamisesta vastuussa oleva laitos sijaitsee.”

9.        Asetuksen 89 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Erityismääräykset tiettyjen jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen täytäntöön panemiseksi ovat liitteessä V.”

10.      Asetuksen N:o 1408/71 liitteessä VI olevan C osan Saksa 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Asetuksen 10 artiklan säännökset eivät vaikuta säännöksiin, joiden mukaan tapaturmat (ja ammattitaudit), jotka sattuvat Saksan liittotasavallan ulkopuolella, ja kaudet, jotka ovat täyttyneet tämän alueen ulkopuolella, eivät anna aihetta etuuksien maksamiseen tai antavat aiheen etuuksien maksamiseen vain tietyin edellytyksin, jos niihin oikeutetut asuvat Saksan liittotasavallan alueen ulkopuolella.”

2. Saksan liittotasavallan ja Itävallan tasavallan välinen 22.12.1966 tehty sosiaaliturvasopimus

11.      Saksan liittotasavallan ja Itävallan tasavallan välisen sosiaaliturvasopimuksen 4 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä virkkeessä määrätään seuraavaa:

”Ellei tässä sopimuksessa toisin määrätä, sopimusvaltion lainsäädäntöä, jonka nojalla oikeus etuuksiin, etuuksien myöntäminen tai rahamääräisten etuuksien maksaminen riippuu asuinpaikasta kyseisen valtion alueella, ei sovelleta 3 artiklassa mainittuihin henkilöihin, jotka asuvat toisen sopimusvaltion alueella.”

B       Saksan lainsäädäntö

12.      Saksan Sozialgesetzbuchin (sosiaaliturvalaki) lakisääteistä eläkevakuutusta koskevan VI osan (jäljempänä SGB VI) 110 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.      Edunsaajat, jotka oleskelevat ulkomailla vain tilapäisesti, saavat tältä ajalta etuudet kuten ne edunsaajat, joiden vakituinen asuinpaikka on Saksassa.

2.      Edunsaajat, joiden vakituinen asuinpaikka on ulkomailla, saavat nämä etuudet, jos seuraavissa, ulkomailla asuvien etuuksia koskevissa säännöksissä ei muuta säädetä.

3.      Tämän jakson säännöksiä sovelletaan vain, jos kansainvälisen oikeuden määräyksistä ei muuta johdu.”

13.      SGB VI:n 113 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.      Etuuksiin oikeutettujen henkilökohtaiset eläkepisteet määräytyvät

1)      liittovaltion alueella täyttyneiden maksukausien mukaisten eläkepisteiden perusteella,

– –

Liittovaltion alueella täyttyneitä maksukausia ovat maksukaudet, joista on maksettu liittovaltion lainsäädännön mukaisia maksuja 8.5.1945 jälkeen, sekä näihin 5 luvussa rinnastetut maksukaudet.

2.      Orvon eläkkeeseen oikeutettujen henkilökohtaiset lisäeläkepisteet määräytyvät ainoastaan liittovaltion alueella täyttyneiden maksukausien perusteella.

3.      Niiden etuuksiin oikeutettujen henkilökohtaiset eläkepisteet, jotka eivät ole sellaisten maiden kansalaisia, joihin sovelletaan asetusta (ETY) N:o 1408/71, otetaan huomioon 70-prosenttisesti.”

14.      SGB VI:n 271 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Liittovaltion alueella täyttyneitä maksukausia ovat myös kaudet, joiden aikana maksettiin ennen 9.5.1945 voimassa olleiden Saksan valtakunnan sosiaaliturvalakien mukaisesti

1)      pakollisia maksuja palkkatyöstä taikka itsenäisestä ammatinharjoittamisesta kotimaassa tai

2)      vapaaehtoisia maksuja vakituisesti kotimaassa asumista koskevalta ajalta taikka vakituisesti valtakunnan sosiaaliturvalakien soveltamisalueen ulkopuolella asumista koskevalta ajalta.

Lastenhoitotehtävissä työskennellyt ajat ovat liittovaltion alueella täyttyneitä maksukausia, jos lasta on hoidettu Saksan liittotasavallan alueella.”

15.      SGB VI:n 272 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.      Henkilökohtaiset eläkepisteet niille edunsaajille, jotka ovat sellaisten maiden kansalaisia, joihin sovelletaan asetusta (ETY) N:o 1408/71, jotka ovat syntyneet ennen 19.5.1950 ja joiden vakituinen asuinpaikka oli ennen 19.5.1990 ulkomailla, lasketaan lisäksi

1)      Fremdrentengesetzin mukaisten maksukausien eläkepisteiden perusteella, jotka rajataan liittovaltion alueella täyttyneiden maksukausien mukaisten eläkepisteiden määrään,

2)      Fremdrentengesetzin mukaisten maksukausien lisäetuuksien perusteella, jotka rajataan liittovaltion alueella täyttyneiden maksukausien mukaisten lisäetuuksien määrään,

3)      eläkeoikeuksien tasaamisesta tai eläkkeiden jakamisesta johtuvan eläkepisteiden vähentämisen perusteella, jos ne kohdistuvat Fremdrentengesetzin mukaisiin maksukausiin, suhteessa, jossa 1 kohdan mukaisesti rajatut Fremdrentengesetzin mukaisten maksukausien eläkepisteet ovat kaikkiin näitä kausia koskeviin eläkepisteisiin, ja

4)      orvon eläkkeissä henkilökohtaisten lisäeläkepisteiden perusteella, jos ne kohdistuvat Fremdrentengesetzin mukaisiin maksukausiin, 3 kohdassa säädetyssä suhteessa.

2.      Fremdrentengesetzin mukaisiin maksukausiin perustuvat eläkepisteet, jotka on edellä 1 momentin nojalla otettava lisäksi huomioon eläkepisteiden (itä) perusteella, ovat eläkepisteitä (itä).

3.      Edellä 1 momentissa tarkoitettuihin edunsaajien eläkepisteisiin, jotka on otettava huomioon liittovaltion alueella täyttyneiden maksukausien mukaisiin eläkepisteisiin rajattuina, kuuluvat myös valtakunnan alueella täyttyneet maksukaudet. Määritettäessä eläkepisteitä lisäetuuksien perusteella, eläkeoikeuksien tasaamisesta tai eläkkeiden jakamisesta johtuvan eläkepisteiden vähentämisen perusteella ja orvon eläkkeiden lisäeläkepisteiden perusteella on valtakunnan alueella täyttyneet maksukaudet otettava huomioon samalla tavalla kuin Fremdrentengesetzin mukaiset maksukaudet.”

16.      Fremdrentengesetzin (tiettyjä ulkomaisia eläkkeitä koskeva laki, jäljempänä FRG) 14 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Siltä osin kuin jäljempänä olevista säännöksistä ei muuta johdu, tämän jakson mukaisiin etuuksiin oikeutettujen oikeuksiin ja velvollisuuksiin sovelletaan Saksan liittotasavallassa voimassa olevia yleisiä säännöksiä.”

II     Oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely ja ennakkoratkaisukysymykset

1.       Asia C‑396/05

17.      Eulaussa (Jilové) sudeettialueella (tuolloin Tšekkoslovakia, nykyään Tšekin tasavalta) 30.1.1923 syntynyt pääasian kantaja Habelt, joka on Saksan kansalainen, työskenteli tammikuusta 1939 toukokuuhun 1946 Eulaussa. Hän maksoi 1.1.1939 ja 30.4.1945 välisenä aikana pakollisia Saksan eläkevakuutusmaksuja Reichsversicherungsanstalt für Angestelltelle (Saksan toimihenkilöiden vakuutuslaitos), joka oli toimivaltainen vakuutuslaitos sudeettialueen Saksan valtakuntaan (Deutsche Reich) liittämisen jälkeen. Hän oli velvollinen maksamaan sosiaalivakuutusmaksuja 5.5.1945–13.5.1946 välisenä aikana silloisessa Tšekkoslovakiassa. Karkottamisensa jälkeen kantaja asui nykyisen Saksan liittotasavallan alueella.

18.      Habelt on saanut 1.2.1988 alkaen vanhuuseläkettä (Altesrente) pääasian vastaajalta. Eläkkeen perustana olivat lastenhoitoaikojen ja vapaaehtoisten maksujen lisäksi pakolliset maksut tammikuun 1939 ja 30.4.1945 väliseltä ajalta, jonka hän työskenteli nykyisen Tšekin tasavallan alueelle, sekä FRG:n mukaiset ulkomaisissa järjestelmissä täyttyneet maksukaudet (Fremdrentenzeiten), jotka perustuivat työskentelyyn silloisessa Tšekkoslovakiassa pakollisesti vakuutettuna, 5.5.1945 ja 13.5.1946 väliseltä ajalta.

19.      Habelt muutti Belgiaan 1.8.2001, minkä jälkeen pääasian vastaaja laski kantajan eläkkeen uudelleen ja myönsi hänelle 1.12.2001 alkaen eläkkeen, jonka kuukausittainen bruttomäärä oli 204,50 Saksan markkaa (DEM) (l04,56 euroa), mikä merkitsi kantajan siihenastisen eläkkeen pienentymistä 438,05 DEM:lla (223,96 euroa) kuukaudessa.

20.      Maksettaessa eläkettä lakisääteisestä eläkevakuutuksesta eläkkeensaajille, joiden vakituinen asuinpaikka on ulkomailla, on asianomaisen vakuutuslaitoksen mukaan otettava huomioon erityiset maksusäännökset, tässä SGB VI:n 113 §. Tämän säännöksen mukaan eläkkeeseen oikeutettujen henkilökohtaiset eläkepisteet määritetään Saksan liittotasavallassa täyttyneiden maksukausien mukaisten eläkepisteiden perusteella. Näitä ovat maksukaudet, joiden aikana maksuja on maksettu liittovaltion lain mukaan vuoden 1945 jälkeen, sekä näihin SGB VI:n 5 luvussa rinnastetut maksukaudet. Kantajan sudeettialueella työskentelystä johtuvia maksukausia tammikuusta 1939 huhtikuuhun 1945 ei näin ollen ole täytetty vuoden 1945 jälkeen voimassa olleen Saksan lain mukaan.

21.      SGB VI:n 271 §:llä säännellään sitä, mitä ennen 9.5.1945 suoritettuja maksuja on pidettävä SGB VI:n 113 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuina liittovaltion alueella täyttyneinä maksukausina. Sen mukaan liittovaltion alueella täyttyneitä maksukausia ovat myös ajat, joista on maksettu ennen 9.5.1945 voimassa olleiden Saksan sosiaalivakuutuslakien mukaisia pakollisia maksuja palkkatyöstä taikka itsenäisestä ammatinharjoittamisesta kotimaassa. Käsitteellä ”kotimaa” ei vastaajan mukaan tarkoiteta Saksan valtakunnan sosiaaliturvavakuutuslakien kulloistakin voimassaoloaluetta, vaan yksinomaan nykyisen Saksan liittotasavallan aluetta. Näin ollen pakolliset maksut, jotka oli maksettu tosin Saksan valtakunnan sosiaaliturvavakuutuslakien mukaan palkkatyöstä taikka itsenäisestä ammatinharjoittamisesta silloisen Saksan valtakunnan alueella, mutta nykyisen Saksan liittotasavallan alueen ulkopuolella, eivät vastaajan mukaan ole liittovaltion alueella suoritettuja maksuja. Maksut, joita Habelt oli maksanut tammikuusta 1939 huhtikuuhun 1945 Saksan valtakunnan lakien säännösten mukaisesti, eivät kuitenkaan ole SGB VI:n 271 §:n nojalla liittovaltion alueella täyttyneitä maksukausia, koska sudeettialue ei kuulu nykyisen Saksan liittotasavallan alueeseen.

22.      Tšekin tasavallan liittyminen Euroopan unioniin ei asianomaisen vakuutuslaitoksen mukaan muuttanut tilannetta. Asetuksen N:o 1408/71 liitteessä VI olevan D osan (aiemmin C osa) Saksa 1 kohdan mukaan valtakunnan alueella täyttyneistä maksukausista ja Fremdrentengesetzin mukaisista kausista kertyneistä eläkepisteistä ei voida maksaa etuuksia Euroopan unionin jäsenvaltiossa.

23.      Habelt nosti 23.3.2002 kanteen ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa. Kansallinen tuomioistuin katsoo, että pääasian tosiseikat kuuluvat asetuksen N:o 1408/71 henkilölliseen, asialliseen ja ajalliseen soveltamisalaan. Koska kansallinen tuomioistuin ei löytänyt perusteita eläke-etuuksien maastavientimahdollisuuden riidanalaiselle rajoittamiselle, se päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko asetuksen N:o 1408/71 liitteessä VI olevan D osan (aiemmin C osa) Saksa 1 kohta yhteensopiva ylemmäntasoisen yhteisön oikeuden kanssa, erityisesti vapaan liikkuvuuden – tässä: EY:n perustamissopimuksen 42 artiklan mukaisen etuuksien maastaviennin – periaatteen kanssa, siltä osin kuin siinä suljetaan pois myös valtakunnan alueella täyttyneiden maksukausien (Reichsgebiets-Beitragszeiten) perusteella maksettavat eläke-etuudet?”

2.       Asia C‑419/05

24.      Pniewossa (Puola) 2.1.1923 syntynyt pääasian kantaja Möser, joka on Saksan kansalainen, pakeni vuonna 1946 entiseltä neuvostoliittolaiselta miehitysalueelta nykyiseen Saksan liittotasavaltaan, jonne hän asettui asumaan. Hän on saanut vastaajalta 1.2.1988 lähtien vanhuuseläkettä, jonka määrän laskemisen perustana olivat muun muassa 1.4.1937 ja 1.2.1945 välisenä aikana täyttyneet pakolliset maksukaudet työskentelystä Pommerissa Saksan valtakunnan alueella, sellaisena kuin se oli vuonna 1937 voimassa olleiden rajojen (nykyinen Puola) mukaan.

25.      Kantaja muutti Espanjaan 1.7.2001, minkä jälkeen eläke laskettiin uudelleen 1.9.2001 alkaen. Perusteena eläkkeen pienentämiselle 143,15 eurolla kuukaudessa oli se, ettei pakollisia maksukausia, jotka ovat täyttyneet nykyisen liittovaltion alueen ulkopuolella, voida ottaa huomioon, koska kantaja asuu ulkomailla. Möser on asunut 1.6.2004 alkaen Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

26.      Möser esitti useita oikaisuvaatimuksiin vastaamista koskevia kehotuksia ja nosti lopulta 17.5.2002 laiminlyöntikanteen ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa. Pääasian vastaaja hylkäsi 14.7.2003 tekemällään päätöksellä oikaisuvaatimuksen.

27.      Kantaja vaati 9.8.2003 kansallista tuomioistuinta kumoamaan 14.7.2003 tehdyn päätöksen. Kansallinen tuomioistuin päätti asiassa C‑396/05 esitettyjen toteamusten ja sen perusteella, ettei kantajalla ole myöskään oikeutta saada vanhuuseläkettä puolalaisesta eläkevakuutusjärjestelmästä, lykätä asian käsittelyä ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle saman ennakkoratkaisukysymyksen kuin asiassa C‑396/05.

3.       Asia C‑450/05

28.      Pääasian kantaja Wachter syntyi vuonna 1936 Romaniassa. Hän on Itävallan kansalainen, ja hänet tunnustetaan poisajetuksi Saksan Bundesvertriebenengesetzin (poisajettuja koskeva liittovaltion laki) nojalla. Kantaja muutti vuonna 1970 Romaniasta Itävaltaan, missä hän asuu edelleen. Marraskuussa 1995 vastaaja tunnusti Romaniassa täyttyneet maksu- ja työskentelykaudet ajalta syyskuu 1953–lokakuu 1970 FRG:n mukaisiksi pakollisiksi maksukausiksi.

29.      Wachter haki kesäkuussa 1999 vanhuuseläkkeen maksamista 1.8.1999 alkaen 63 ikävuoden täyttymisen vuoksi. Vastaaja hylkäsi hakemuksen sillä perusteella, ettei ulkomaisissa eläkejärjestelmissä täyttyneiden maksukausien perusteella voida maksaa eläkettä ulkomaille. Myöskään yhteisön asetuksista, jotka ovat korvanneet Saksan ja Itävallan välisen sosiaaliturvasopimuksen, ei johdu muuta.

30.      Sozialgericht Berlin hylkäsi tästä päätöksestä nostetun kanteen. Kantaja totesi valituksessaan, että hänet oli 31.12.1993 asti asetettu vuoden 1996 Saksan ja Itävallan välisen sosiaaliturvasopimuksen mukaan Itävallassa asuvana itävaltalaisena samaan asemaan Saksassa asuvan saksalaisen kanssa. Sen vuoksi, että tämä sopimus korvattiin 1.1.1994 asetuksella N:o 1408/71, tässä sopimuksessa määrätty alueellisen rinnastamisen periaate on tämän jälkeen voimassa ainoastaan rajoituksin (asetuksen N:o 1408/71 liitteessä III olevien A ja B osan 35 kohdan Saksa-Itävalta e alakohta sekä liitteessä VI olevan C osan Saksa 1 kohta), minkä vuoksi kantaja asetettiin huonompaan asemaan vapaan liikkuvuuden periaatteen vastaisesti.

31.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää, että vuonna 1966 tehdyn Saksan ja Itävallan välisen sosiaaliturvasopimuksen 4 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen nojalla FRG-maksukausiin perustuvia eläkkeitä on maksettava ulkomaille. Kyseisessä virkkeessä määrätään ehdottomasta alueellisesta rinnastamisesta, koska kyseessä olevan sopimuksen mukaan Saksan lainsäädännön niitä säännöksiä, jotka estävät vastaavanlaisen eläkkeiden maastaviennin (SGB:n VI luvun 110 §:n 2 momentti, 113 §:n 1 momentti ja 272 §), ei voida soveltaa. Kansallinen tuomioistuin epäilee, onko EY 39 ja EY 42 artiklassa tarkoitettua vapaata liikkuvuutta koskevaa oikeutta noudatettu, kun asetuksella N:o 1408/71 korvattiin lähtökohtaisesti kaikki kahdenväliset sopimukset Itävallassa 1.1.1994 alkaen.

32.      Asetuksen N:o 1408/71 10 artiklassa säädetään alueellisesta rinnastamisesta. Se kuitenkin neutralisoituu liitteessä VI olevan C osan (josta on tullut D osa) Saksa 1 kohdan säännöksillä sellaisten kausien, jotka on täytetty Saksassa ennen toisen maailmansodan päättymistä, tai FRG-kausien osalta. Tähän sääntöön on kuitenkin myös poikkeus, joka liittyy nimenomaan vuoden 1966 Saksan ja Itävallan välisen sosiaaliturvasopimuksen 4 artiklan 1 kohdan ensimmäiseen virkkeeseen: asetuksen liitteessä III olevassa A ja B osassa luetellaan ne sosiaaliturvasopimusten määräykset, joita sovelletaan edelleen riippumatta asetuksen 6 artiklasta (A osa), ja ne voimassa pysyvät sopimusten määräykset, joiden antamaa etua ei uloteta kaikkiin henkilöihin, joihin asetusta sovelletaan (B osa). Kantaja ei kuitenkaan täytä näitä edellytyksiä, minkä vuoksi hän ei voi vedota kyseessä olevaan sopimukseen.

33.      Näin ollen nämä säännökset voivat ainakin pääasian tosiseikkojen kaltaisessa tilanteessa rikkoa oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen (EY 18, EY 39 ja EY 42 artikla) ja erityisesti EY 42 artiklassa tarkoitettua etuuksien maastaviennin periaatetta, koska kantajan tapauksessa kyseessä olevien säännösten soveltaminen johti siihen, ettei kantajan vanhuuseläkettä maksettu muihin jäsenvaltioihin siksi, että se perustui yksinomaan FRG-kausiin.

34.      Kansallinen tuomioistuin on tämän vuoksi päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Ovatko liitteessä III olevien A ja B osan 35 kohdan Saksa-Itävalta e alakohta sekä asetuksen N:o 1408/71 liitteessä VI olevan C osan Saksa 1 kohta yhteensopivia ylemmäntasoisen yhteisön oikeuden kanssa ja erityisesti EY 39 ja EY 42 artiklalla vahvistetun vapaan liikkuvuuden periaatteen kanssa?”

35.      Kansallinen tuomioistuin täsmensi yhteisöjen tuomioistuimeen 2.2.2006 saapuneella kirjeellä ennakkoratkaisukysymystä seuraavasti:

”1. Asetuksen N:o 1408/71 liitteessä III olevien A ja B osan 35 kohdan – EU:n itälaajentumisesta 1.5.2004 seuranneen asetuksen N:o 1408/71 liitteiden uudelleennumeroinnin jälkeen 83 kohdan – Saksa-Itävalta e alakohtaan viitataan sellaisena kuin se oli voimassa siihen saakka, kun asetus (EY) N:o 647/2005 tuli voimaan 5.5.2005. Liitteen säännökset vastaavat Saksan ja Itävallan välisen 4.10.1995 tehdyn sosiaaliturvasopimuksen (BGBl. 1998 II, s. 313) – joka tuli voimaan 1.10.1998 (tiedonanto BGBl. 1998 II, s. 2544) – 14 artiklan 2 kohdan b alakohtaa, johon ennakkoratkaisukysymyksessä soveltuvin osin viitataan vuonna 1999 vallinneen oikeudellisesti merkittävän tilanteen (63 ikävuoden täyttymistä koskeva eläkeasia) osalta.

2. Asetuksen N:o 1408/71 liitteessä olevan C osan Saksa 1 kohta vastaa asetuksen N:o 1408/71 liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohtaa EU:n itälaajentumisesta 1.5.2004 seuranneen uudelleennumeroinnin jälkeen.”

III  Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa vireillä oleva menettely

36.      Yhteisöjen tuomioistuimen presidentti päätti 6.12.2005 yhdistää asiat C‑396/05 ja C-419/05 ja edelleen 27.1.2006 yhdistää nämä asiat ja asian C‑450/05.

37.      Asian C‑419/05 kantaja, pääasian vastaaja, Saksan ja Italian hallitukset sekä komissio ovat toimittaneet yhteisöjen tuomioistuimelle kirjallisia huomautuksia yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 23 artiklan nojalla.

38.      Asian C‑419/05 kantajat, pääasian vastaajat, Saksan hallitus ja komissio esittivät suullisia huomautuksia 6.3.2007 pidetyssä suullisessa käsittelyssä.

IV     Oikeudellinen arviointi

A       Asiat C‑396/05 ja C‑419/05

1.       Alustavat toteamukset

39.      Sozialgericht Berlin tiedustelee molempien ennakkoratkaisupyyntöpäätösten samankaltaisissa kysymyksissään yhteisöjen tuomioistuimelta, onko asetuksen N:o 1408/71 liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohta yhteensopiva ylemmäntasoisen yhteisön oikeuden kanssa.

40.      Kuten edellä esitettiin, yhteisön johdetun oikeuden riidanalaisen säännöksen nojalla Saksan liittotasavalta voi pitää voimassa SGB VI:ssa olevat kansalliset säännökset, joiden nojalla Saksan Bundesvertriebenengesetzin (jäljempänä BVFG) 1 §:n mukaisesti poisajetuiksi tunnustetut saksansukuiset asukkaat, jotka ovat muuttaneet nykyisen Saksan liittotasavallan alueeseen kuulumattomilta, silloisen Saksan valtakunnan itäisiltä alueilta, voivat saada oikeuden vanhuuseläkkeeseen. Ennakkoratkaisumenettelyn asianosaiset ovat yhtä mieltä siitä, että kyseessä olevat johdetun oikeuden säännökset käsittävät lisäksi SGB VI:n säännökset, joiden nojalla näihin säännöksiin perustuvia eläke-etuuksia ei voida maksaa ulkomaille. Asetuksen N:o 1408/71 liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohtaa on näin ollen tulkittava oikeudellisesti siten, että sillä jätetään tarkoin määritelty sääntelymateriaali tämän asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle ja varataan sitä koskeva sääntelytoimivalta Saksan liittotasavallalle.

41.      Tässä tapauksessa ei näin ollen erityisesti sovelleta asetuksen N:o 1408/71 10 artiklan 1 kohtaa, jossa kumotaan asuinpaikkaedellytys(3) ja jonka nojalla vanhuuden vuoksi maksettavia rahaetuuksia, joihin on saavutettu oikeus yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön nojalla, ei saa vähentää tai peruuttaa sen vuoksi, että etuuden saaja asuu muun jäsenvaltion alueella kuin sen, jossa maksamisesta vastuussa oleva laitos sijaitsee.(4)

42.      Sosiaaliturvaetuuksien maastaviennin periaate ei kuitenkaan kuulu pelkästään johdetun oikeuden alaan. Pikemminkin 10 artiklan 1 kohdalla täytetään EY 42 artiklan b alakohdassa asetettu koordinointitehtävä, jonka mukaan etuudet, joihin on saavutettu oikeus yhden tai useamman jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmän mukaan, on varmistettava myös toisen jäsenvaltion alueella asuvalle edunsaajalle. Sosiaaliturva-alan rahaetuuksien maastaviennin periaatteen, sellaisena kuin se johdetaan EY 42 artiklan b alakohdassa olevasta primäärioikeudellisesta perustasta, tavoitteena on näin ollen kieltämällä tämän periaatteen kanssa yhteensopimattoman jäsenvaltion lainsäädännön soveltaminen estää se, että edunsaaja joutuu rahaetuuksien menettämisen vuoksi oikeudellisesti epäedulliseen asemaan, jos tämä muuttaa toiseen jäsenvaltioon, sekä mahdollistaa tällä tavoin yhteisön oikeuden mukainen työntekijöiden vapaa liikkuvuus.(5)

43.      Kun otetaan huomioon EY 42 artiklan b kohdan merkitys työntekijän vapaan liikkuvuuden toteutumisessa, on hyväksyttävä se komission näkemys, jonka mukaan Sozialgericht Berlinin esittämä ennakkoratkaisukysymys koskee yleisesti liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohdan yhteensopivuutta työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevien primäärioikeuden määräysten, mukaan lukien EY 42 ja EY 39 artikla, kanssa, vaikka myös etuuksien maastaviennin periaate on mielestäni ratkaiseva ennakkoratkaisukysymykseen vastaamisen kannalta.

2.       Työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevien määräysten sovellettavuus

a)       Luokittelu sosiaaliturvaetuuksiksi

44.      Yhteisön lainsäätäjä on vahvistanut EY 42 artiklan b kohdan mukaisen sosiaaliturvaetuuksien maastaviennin periaatteen asiallisen soveltamisalan asetuksessa N:o 1408/71 ja rajannut sen niin, ettei kaikkia sosiaaliturvajärjestelmän etuuksia ole siirrettävä eikä voida siirtää, vaan ainoastaan ne etuudet, jotka on lueteltu asetuksen N:o 1408/71 10 artiklan 1 kohdassa ja 4 artiklan 1 kohdan keskeisessä säännöksessä.(6) Asetuksen 4 artiklan 1 kohdan c alakohdan nojalla vanhuusetuudet kuuluvat asetuksen asialliseen soveltamisalaan. Etuuksien maastavientimahdollisuuden rajoittaminen käy ilmi 4 artiklan 2 a kohdasta maksuihin perustumattomien erityisetuuksien osalta. Lisäksi asetusta ei sen 4 artiklan 4 kohdan nojalla nimenomaisesti sovelleta sodan tai sen seurauksien uhrien etuusjärjestelmiin.

i)       Henkilöllisen suojelun ala

45.      Kantajat kuuluvat asetuksen henkilöllisen suojelun alaan, koska he ovat vedonneet Sozialgericht Berlinissä käydyssä pääasian oikeudenkäynnissä eläkeoikeuksiinsa vastaajaa kohtaan. Asetuksen N:o 1408/71 2 artiklan 1 kohdan nojalla suojeltuihin henkilöihin eivät kuulu ainoastaan työntekijät suppeassa merkityksessä vaan myös eläkkeensaajat, toisin sanoen entiset työntekijät, sillä edellytyksellä, että he kuuluvat lakisääteisen sosiaaliturvajärjestelmän piiriin.(7) Kantajat täyttävät tämän edellytyksen, sillä he ovat eläkeiässä olevia entisiä työntekijöitä, joiden kuulumista Saksan sosiaaliturvajärjestelmän piiriin ei yksikään asianosainen ole kiistänyt. Epäselvää sen sijaan on, miten riidanalaiset rahaetuudet on käytännössä sijoitettava 4 artiklan 1 kohdan etuusluetteloon.

ii)     Asiallinen soveltamisala

46.      Asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa ainoastaan luetellaan tietyt sosiaaliturvaetuuksien luokat ilman, että niitä määritellään oikeudellisesti. Luokat on määritelty tarkemmin oikeuskäytännössä, jossa on tässä yhteydessä korostettu, ettei niitä ole tulkittava kansalliseen lainsäädäntöön sisältyvien asiaa koskevien perusteiden mukaisesti vaan ne on määritettävä yhteisön oikeuden perusteella. Sen mukaan edellytyksenä etuuden luokittelemiselle sosiaaliturvaetuudeksi on sen välitön yhteys kyseessä olevan jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmään, ja tätä yhteyttä on arvioitava etuuden tarkoituksen ja myöntämisedellytysten perusteella.(8) Toisin sanoen kansallisen rahaetuuden luokittelu asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi sosiaaliturvaetuudeksi riippuu lähinnä kyseessä olevan etuuden tavoitteesta ja laskentatavasta.(9)

47.      Saksan hallitus ja pääasian vastaaja katsovat, että riidanalaiset etuudet kuuluvat sodan uhrien etuusjärjestelmään, joka ei kuulu asetuksen N:o 1408/71 soveltamisalaan. He viittaavat väitteensä tueksi lähinnä asioissa Fossi(10) ja Tinelli(11) annettuihin tuomioihin, joissa yhteisöjen tuomioistuin totesi, että työkyvyttömyys- ja tapaturmaeläkkeet, jotka perustuvat ennen vuotta 1945 Saksan liittotasavallan alueen ulkopuolella täyttyneisiin vakuutuskausiin, eivät kuulu sosiaaliturvan alaan. Yhteisöjen tuomioistuin perusteli toteamuksensa seuraavasti: Ensinnäkin aikoinaan toimivaltaisia vakuutuslaitoksia ei enää ole, toiseksi saksalaisten säännösten on tarkoitus lieventää tiettyjä kohtuuttomia tilanteita, jotka ovat syntyneet kansallissosialistisen hallinnon ja toisen maailmansodan yhteydessä, ja kolmanneksi etuuksien maksaminen omille kansalaisille on harkinnanvaraista silloin, kun he asuvat ulkomailla.

48.      Saksan hallituksen ja vastaajan mukaan SGB VI:een perustuva kansallinen lainsäädäntö on laadittu tiettyjä kohtuuttomia tilanteita varten, jotka syntyvät sen vuoksi, että sosiaalivakuutusoikeudelliset laitokset on lakkautettu toisen maailmansodan aikaisten ja jälkeisten aluemuutosten ja väestönsiirtojen vuoksi, eikä etuuksia näin ollen voida enää maksaa. Saksan valtakunnan toimihenkilöiden vakuutuslaitoksen toiminta lopetettiin Saksan valtakunnan lakkauttamisen jälkeen, ja laitos lakkautettiin vuonna 1953. Tämän vuoksi silloisia Saksan valtakunnan vakuutuslaitoksia ei voida enää nyt vaatia maksamaan etuuksia.

49.      Komissio, Italian hallitus, asian C‑419/05 kantaja ja kansallinen tuomioistuin katsovat sitä vastoin, etteivät riidanalaiset eläkemaksut ole asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 2 a kohdassa tarkoitettuja maksuihin perustumattomia erityisetuuksia eivätkä 4 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuja sodan tai sen seurauksien uhrien etuuksia, vaan etuuksia, jotka etuuksien luettelon mukaan on luokiteltava 4 artiklan 1 kohdan c ja d alakohdassa tarkoitetuiksi vanhuusetuuksiksi tai jälkeenjääneiden etuuksiksi ja jotka siten kuuluvat sosiaaliturvan alaan.

50.      Mielestäni tämä viimeksi esitetty näkemys on oikea. SGB VI:een perustuvat riidanalaiset eläkkeet eivät ole asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 2 a kohdassa tarkoitettuja maksuihin perustumattomia erityisetuuksia eivätkä 4 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuja sodan tai sen seurauksien uhrien etuuksia.

–        Maksuihin perustumattomat erityisetuudet

51.      Oikeuskäytännössä 4 artiklan 2 a kohdassa tarkoitettu erityisetuus määritellään sen tavoitteen perusteella. Sillä on korvattava sosiaaliturvaetuus tai täydennettävä sitä ja sen on oltava taloudellisilla ja sosiaalisilla syillä perustellun sosiaalihuollon luonteinen, ja siitä on päätettävä sellaisen lainsäädännön nojalla, jossa säädetään sitä koskevista objektiivisista perusteista.(12) Yhteisöjen tuomioistuin pitää maksuihin perustumattomuuden ratkaisevana perusteena etuuden tosiasiallista rahoitustapaa. Yhteisöjen tuomioistuin tutkii, rahoitetaanko etuus välittömästi tai välillisesti sosiaalivakuutusmaksuilla vai julkisin varoin.(13)

52.      Kuten komissio ja asioissa C‑395/05 ja C‑419/05 ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin perustellusti toteavat, valtakunnan alueella täyttyneisiin maksukausiin perustuvia etuuksia ei voida pitää 4 artiklan 2 a kohdassa tarkoitettuina maksuihin perustumattomina erityisetuuksina, joita ei voida viedä ulkomaille, koska se, että maksuja on suoritettu aikaisemmin Saksan lakisääteiseen eläkevakuutusjärjestelmään, on juuri syynä valtakunnan alueella täyttyneiden maksukausien huomioon ottamiselle. Tällainen oikeudellinen ja tosiasiallinen tilanne on myös nyt esillä olevissa yhdistetyissä asioissa, koska asioissa C‑396/05 ja C‑419/05 esitetyistä ennakkoratkaisupyynnöistä käy yksiselitteisesti ilmi, että molemmat kantajat ovat uskottavasti osoittaneet maksaneensa vakuutusmaksuja aikaisemmalle vakuutuslaitokselle, ja tämä kansallisen tuomioistuimen esittämä toteamus sitoo yhteisöjen tuomioistuinta.

53.      Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asioissa C‑395/05 ja C‑419/05 esittämien toteamusten perusteella sen tilanteen tunnustaminen, että vakuutusmaksuja on suoritettu menneisyydessä, on ollut myös perusteena sille, että valtakunnan alueella täyttyneet maksukaudet erotettiin 25.2.1960 annetulla Fremdrenten- und Auslandsrenten-Neuregelungsgesetzillä ulkomaisia eläkekausia koskevasta lainsäädännöstä ja siirrettiin yleisiin säännöksiin eli silloiseen Reichsversicherungsordnungiin (RVO, 1250 §) ja Angestelltenversicherungsgesetziin (AVG, 27 §) sillä seurauksella, että ne kuuluvat tällä hetkellä yleisten säännösten eli SBG VI:n piiriin.

54.      Toinen peruste, joka tukee näkemystä siitä, että kyseessä oleva etuus kuuluu 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun sosiaaliturvaetuuksien järjestelmään, ja joka ei näin ollen tue olettamusta siitä, että etuus luokiteltaisiin asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 2 a kohdassa tarkoitetuksi maksuihin perustumattomaksi erityisetuudeksi, on juuri etuuden rahoitustapa. Kuten komissio ja kansallinen tuomioistuin ovat esittäneet, valtakunnan alueella täyttyneisiin maksukausiin perustuvia etuuksia tai nykyisen Saksan liittotasavallan alueella täyttyneisiin maksukausiin perustuvia eläkkeitä ei rahoiteta SBG VI:n 213 §:n nojalla eläkevakuutuksia koskevasta liittovaltion osuudesta(14) vaan SGB VI:n 153 §:n mukaisesta maksujärjestelmästä.(15) Toisin sanoen tällä hetkellä aktiivisesti työskentelevät vakuutetut maksavat maksuillaan eläkkeet niille, jotka ovat aikaisemmin maksaneet maksuja.

55.      Nämä väitteet tukevat sitä, että valtakunnan alueella täyttyneisiin maksukausiin perustuvien etuuksien järjestelmän on katsottava olevan osa Saksan eläkejärjestelmää. Kyseessä olevia etuuksia ei näin ollen voida luokitella asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 2 a kohdassa tarkoitetuiksi maksuihin perustumattomiksi erityisetuuksiksi.

–        Sodan tai sen seurauksien uhrien etuusjärjestelmä

56.      Saksan hallitus ja vastaaja väittävät, että valtakunnan alueella täyttyneet maksukaudet olisi luokiteltava asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 4 kohdan nojalla osaksi sodan tai sen seurauksien uhrien etuusjärjestelmää. Tämän osalta on todettava, että kyseessä oleva säännös on 4 artiklan 2 a kohdan tapaan poikkeussäännös, jota on yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tulkittava EY 42 artiklan tavoitteen mukaisesti siten, että edistetään siirtotyöläisten vapaan liikkuvuuden mahdollisimman tehokasta toteutumista.(16) EY 39, EY 40 ja EY 42 artiklan tavoitetta ei saavuteta, jos oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen hyödyntäneet työntekijät menettävät sosiaaliturvaetuuksia, joita tietyn jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädännössä heille muuten tarjottaisiin,(17) erityisesti jos nämä etuudet olisi saatu vastineeksi työntekijöiden suorittamista maksuista.(18) Tässä yhteydessä yhteisön lainsäätäjä voi tosin silti vapaasti antaa sosiaaliturvaetuuksien maastaviennin periaatteesta poikkeavia säännöksiä. Tällaisia poikkeussäännöksiä, kuten asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 4 kohtaa, on kuitenkin tulkittava suppeasti.(19)

57.      Yhteisöjen tuomioistuin on tämän vuoksi katsonut vain harvoissa tapauksissa, että kyseessä ollut jäsenvaltion etuus on kuulunut sodan tai sen seurauksien uhrien etuusjärjestelmään. Jo mainittujen asioissa Fossi(20) ja Tinelli(21) annettujen tuomioiden lisäksi on syytä mainita asioissa Gillard(22) ja Baldinger(23) annetut tuomiot, joissa oli kysymys Belgian ja Itävallan maksamista korvauksista sotavankeuteen joutuneille omille kansalaisilleen tunnustuksena niistä koettelemuksista, joita nämä ovat kärsineet, ja vastikkeena kyseisten henkilöiden maalleen tekemistä palveluksista. Sodan tapahtumien läheisyyden vuoksi molemmissa asioissa keskeistä oli maksujen korvausluonne. Nyt esillä olevissa yhdistetyissä asioissa ei sen sijaan voida välittömästi tehdä tällaista päätelmää, etenkin kun riidanalaiset etuudet eivät ole tyypillisiä sodan perusteella maksettavia korvauksia vaan tavanomaisia vanhuuseläkkeitä.

58.      Haluan aluksi todeta, että vastoin Saksan hallituksen näkemystä asioissa Fossi ja Tinelli vahvistettujen periaatteiden soveltaminen nyt esillä oleviin yhdistettyihin asioihin ei näytä asianmukaiselta, koska, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin perustellusti huomauttaa, yhteisöjen tuomioistuin käsitteli näissä asioissa FRG:n mukaisia ulkomaisia eläkkeitä eikä nykyisen SGB VI:n soveltamisalaan kuuluvia etuuksia, minkä vuoksi näiden tapausten asiasisältö on täysin erilainen. Mielestäni on tehtävä ero ulkomaisten eläkkeiden, jotka vahvistetaan ulkomaisissa järjestelmissä eli muissa kuin Saksan järjestelmissä täyttyneiden maksuaikojen perusteella, ja valtakunnan alueella täyttyneiden maksukausien perusteella maksettavat eläkkeet, joissa maksut on suoritettu saksalaiselle laitokselle. Koska nyt esillä olevissa yhdistetyissä asioissa on kyse viimeksi mainitusta tapauksesta, on tarpeen tutkia tarkemmin asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 4 kohdan soveltamisen edellytyksiä.

59.      Saksan hallitus ja vastaaja vetoavat valtakunnan alueella täyttyneisiin maksukausiin perustuvien etuuksien korvausluonteeseen, mikä ei vakuuta, koska maksukausien tunnustaminen ei perustu siihen, että on ollut sota, vaan kuten on jo todettu, saksalaiselle vakuutuslaitokselle menneisyydessä maksettuihin maksuihin. Vanhuuseläkkeen maksaminen ei näin ollen voi johtua pelkästään Saksan liittotasavallan harkinnasta, joka perustuisi kansallissosialistisen hallinnon uhreja koskevaan Saksan historialliseen vastuuseen, vaan vanhuuseläkkeen on katsottava perustuvan Saksan eläkeoikeuden tiettyjen laissa, nimittäin SGB VI:ssa, määriteltyjen edellytysten täyttymiseen.

60.      Niin ikään on hylättävä Saksan hallituksen ja vastaajan näkemystensä tueksi esittämä väite, jonka mukaan riidanalaiset eläkkeet ovat eläkemaksujen maksajille osoitettu korvaus, joka maksetaan siksi, että valtakunnan itäisellä alueella sijainnut entinen vakuutuslaitos on lakannut sodan vuoksi olemasta. Siltä osin kuin tässä perusteessa viitataan entiseen Saksan valtakunnan vakuutuslaitokseen, on todettava, ettei tämä muuta millään tavoin sitä tosiseikkaa, että vakuutusmaksut maksettiin kiistatta valtion vakuutuslaitokselle. Tältä osin on yhdyttävä Italian hallituksen toteamuksiin, joiden mukaan ei voida tehdä eroa sen välillä, ovatko kantajat eläneet Saksan valtakunnan alueella (Pommeri) vai Saksaan liitetyllä alueella (sudeettialue). Ratkaisevaa on ainoastaan se, että maksut suoritettiin Saksan valtakunnan vakuutuslaitokselle.

61.      Mielestäni sillä, että vakuutuslaitokselle kuuluva infrastruktuuri ja tilat menetettiin Pommerin alueen ja sudeettialueen irtauduttua Saksan valtakunnasta, ei ole merkitystä nyt esillä olevien yhdistettyjen asioiden arvioinnissa, koska laitosten aineellisten ja henkilöllisten voimavarojen muuttuminen, myös sodan seurauksena, ei vaikuta näiden laitosten oikeushenkilöyteen.(24) Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asioissa C‑396/05 ja C‑419/05 esittämät toteamukset on hyväksyttävä siltä osin, ettei merkityksellistä ole se, millaisen pääoman vakuutuslaitos on joskus menneisyydessä kerännyt ja onko se mahdollisesti menetetty sodan vuoksi. Ratkaisevaa on mielestäni pikemminkin se, oliko Saksan valtakunnan vakuutuslaitos organisatorisesti edelleen hallintoyksikkönä olemassa sen jälkeen, kun sota päättyi.

62.      Saksan hallitus ja vastaaja esittävät kirjallisissa huomautuksissaan, että Rentenversicherung Bund jatkoi Saksan valtakunnan vakuutuslaitoksen tehtävien hoitamista mutta ei ollut tämän oikeudellinen seuraaja. Saksan hallitus täsmensi tätä väitettä myöhemmin suullisessa käsittelyssä yhteisöjen tuomioistuimen pyynnöstä siltä osin, että tehtävien jatkaja eroaa käsitteellisesti oikeudellisesta seuraajasta siinä, etteivät edeltäjän velvoitteet siirry tehtävien seuraajalle. Vaikka tällaisen käsitteen epäselvä käyttö jätettäisiin huomiotta, tätä päätelmää on mahdotonta ymmärtää, kun otetaan huomioon ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät toteamukset. Asioissa C‑396/05 ja C‑419/05 tehdyistä ennakkoratkaisupyynnöistä nimittäin ilmenee, että vaikka Saksan valtakunnan vakuutuslaitosta ei enää ole, sen kotipaikka oli Berliinissä eli nykyisen Saksan liittotasavallan alueelle ja sen omaisuus (esimerkiksi kiinteistöt ja hallintorakennukset) on siirtynyt vastaajalle. Tämän perusteella Saksan hallituksen ja vastaajan väitteitä, joiden mukaan Saksan valtakunnan vakuutuslaitos on osittain lakannut olemasta aiemmilla itäalueilla, ei voida hyväksyä. Jos Saksan hallituksen väite, jonka mukaan Saksan valtakunnan vakuutuslaitos on lakannut olemasta, hyväksyttäisiin, olisi, kuten Italian hallitus perustellusti huomauttaa, lähtökohtaisesti oletettava myös, että vakuutuslaitos lakkasi kokonaan olemasta, toisin sanoen ei ainoastaan niiden vakuutettujen osalta, jotka asuivat aiemmilla itäalueilla, vaan myös niiden vakuutettujen osalta, jotka olivat maksaneet vakuutusmaksuja ja joiden asuinpaikka oli nykyisen Saksan liittotasavallan alueella. Riidanalainen kansallinen lainsäädäntö ei kuitenkaan koske viimeksi mainittua henkilöryhmää, vaikka molemmat ryhmät ovat maksaneet vakuutusmaksuja.

63.      Tämän perusteella valtakunnan alueella täyttyneisiin maksukausiin perustuvien eläkkeiden maksu ei ole korvausluonteinen. Kyseessä ei näin ollen ole 4 artiklan 4 kohdan mukainen sodan tai sen seurauksien uhrien etuusjärjestelmästä maksettava etuus, vaan kyseessä on etuuden tarkoituksen, rahoituksen ja myöntämisedellytysten perusteella asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu sosiaaliturvaetuus.

–        Asetuksen N:o 1408/71 5 artiklan mukaisten julistusten oikeusvaikutus

64.      Edellä esitettyä näkemystä tukee myös Saksan liittotasavallan asetuksen N:o 1408/71 5 artiklan nojalla antama julistus, jossa Saksan liittotasavalta viittaa I. 3. a kohdassa 18.12.1989 annetun Sozialgesetzbuchin VI osaan asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina lainsäädäntönä ja järjestelminä.(25) Valtakunnan alueella täyttyneiden maksukausien huomioon ottaminen eläkkeen laskennassa käy ilmi kyseessä olevan lain säännöksestä, SGB VI:n 247 §:n 3 momentin ensimmäisestä virkkeestä, jonka nojalla täyttyneitä maksukausia ovat myös ne, joita varten on suoritettu valtakunnan vakuutuslainsäädännön mukaisia pakollisia maksuja (pakolliset maksukaudet) tai vapaaehtoisia maksuja.

65.      Kun jäsenvaltio mainitsee tietyn lain asetuksen N:o 1408/71 5 artiklan mukaisessa julistuksessaan, siitä seuraa pakottavasti, että tämän lain perusteella myönnettävät etuudet ovat asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja sosiaaliturvaetuuksia.(26) Tiedoksi annetut etuudet kuuluvat näin ollen asetuksen asialliseen soveltamisalaan.(27) Tiedoksi antaminen merkitsee oikeudellisesti jäsenvaltioiden sitoutumista siten, että niiden on noudatettava julistustaan.(28)

3.       Työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoittuminen asuinpaikkaedellytysten seurauksena

66.      Asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan edellytysten täyttyminen johtaa 10 artiklan 1 kohdan oikeudellisten seurausten soveltamiseen, eli sen mukaan jäsenvaltiot eivät saa soveltaa lainsäädäntöä, jonka nojalla vähennetään vanhuusetuuksia sen vuoksi, että edunsaaja muuttaa muun jäsenvaltion alueelle kuin sen, jossa maksamisesta vastuussa oleva laitos sijaitsee. Tätä niin sanottua asuinpaikkaedellytyksen poistamista koskevaa periaatetta ei kuitenkaan sovelleta rajoituksetta, mikä käy ilmi jo artiklan sanamuodosta ja minkä myös yhteisöjen tuomioistuin on vahvistanut,(29) vaan ainoastaan sillä edellytyksellä, ettei asetuksessa säädetä toisin. Asetuksen N:o 1408/71 liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohdan poikkeussäännöksessä säädetään nimenomaisesti toisin.

67.      Koska molemmat johdetun oikeuden säännökset ovat oikeudellisesti samanasteisia, liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohdan pätevyyttä ei voida selvittää välittömästi 10 artiklan 1 kohdan nojalla. Tältä osin on pidettävä mielessä, että 10 artiklan 1 kohdan funktiona on ottaa EY 42 artiklan mukaisen koordinointitehtävän täyttämiseksi käyttöön yhteisön sääntöjärjestelmä, jolla edistetään EY 39 artiklan mukaisen työntekijöiden vapaan liikkuvuuden perusvapauden toteutumista sosiaaliturvan alalla.(30) Tässä yhteydessä on vahvistettu, että asetusta N:o 1408/71 sovelletaan nyt esillä olevien yhdistettyjen asioiden tosiseikkoihin, minkä perusteella on mahdollista tutkia näiden Saksan liitteeseen tekemien merkintöjen yhteensopivuutta ylemmäntasoisen yhteisön oikeuden kanssa. Tähän kuuluvat EY 39 ja EY 42 artikla, jotka ovat ratkaisevia säännöksiä työntekijöiden vapaan liikkuvuuden alalla, sekä EY 18 artikla, joka koskee Euroopan unionin kansalaisuutta.

68.      EY 39 artiklan 1 kohdan nojalla työntekijöiden vapaa liikkuvuus yhteisössä turvataan. Tämä määräys ei sisällä pelkkää syrjintäkieltoa, vaan siinä myös vaaditaan, että pelkkä vapaata liikkuvuutta koskevan oikeuden haittaaminen on kiellettyä.(31) Yhteisöjen tuomioistuin on lisäksi monta kertaa todennut, että edellä mainitulla EY 39 artiklalla toteutetaan EY:n perustamissopimuksen 3 artiklan c alakohdassa ilmaistu keskeinen periaate, jonka mukaan yhteisön toimintaan sisältyy henkilöiden vapaata liikkuvuutta rajoittavien esteiden poistaminen jäsenvaltioiden väliltä.(32) Nyt esillä olevien yhdistettyjen asioiden kantajien kohdalla asuinpaikan muuttamisesta toiseen jäsenvaltioon seurasi se, että he menettivät eläkkeen uudelleenlaskemisen vuoksi noin 60 tai 25 prosenttia eläkkeistään. Tällainen laillisesti saatujen etuuksien menettäminen on omiaan estämään kantajien kaltaisia edunsaajia käyttämästä oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, minkä vuoksi sitä on pidettävä vapaata liikkuvuutta koskevan perusoikeuden rajoittamisena. Sama pätee myös heidän oikeuteensa käyttää heille unionin kansalaisina myönnettyä EY 18 artiklan 1 mukaista oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen.

4.       Työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoittamisen oikeuttaminen

69.      Siltä osin kuin Saksan lainsäätäjä käyttää toimivaltaansa antaa erityistä lainsäädäntöä siitä henkilöryhmästä, jonka valtakunnan alueella täyttyneet maksukaudet ovat täyttyneet liittotasavallan ulkopuolella, sen on huolehdittava siitä, että ulkomailla täyttyneiden maksukausien perusteella määräytyvien täysimääräisten etuuksien supistaminen silloin, kun edunsaaja asuu Saksan ulkopuolella, toteutetaan joka tapauksessa niin, ettei oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen rikota.

70.      Yhteisöjen tuomioistuin on todennut asiassa Elsen(33) antamassaan tuomiossa, pohtimatta tarkemmin liitteessä VI olevan D osan pätevyyttä, että jäsenvaltioiden on sosiaaliturvajärjestelmiensä sisällön osalta noudatettava ”yhteisön oikeutta ja erityisesti perustamissopimuksen työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia määräyksiä ja jokaiselle unionin kansalaiselle tunnustettua vapautta liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella”.

a)       Asianosaisten lausumat

71.      Saksan hallitus perustelee työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoittamista Saksan lainsäätäjän pyrkimyksellä integroida aiemmilta itäalueilta poisajetut Saksan liittotasavallan yhteiskuntaan.

72.      Lisäksi Saksan hallitus väittää, että SGB VI:een sisältyvä eläkkeensaajan asuinpaikkavaatimus on johdonmukainen seuraus siitä, että Saksan liittotasavallan eläkevakuutuslaitokset ovat entisen Saksan valtakunnan vakuutuslaitoksen tehtävien jatkajia mutta eivät kuitenkaan sen oikeudellisia seuraajia. Tällainen tehtävien siirtyminen on kuitenkin mahdollista ainoastaan, kun kyse on todellisesta alueellisesta toimivallasta. Saksan hallitus väittää, että muussa tapauksessa toisen maailmansodan, jolloin suuri osa Itä-Eurooppaa oli Saksan miehittämä, tapahtumien perusteella syntyisi hallitsematon mahdollisten edunsaajien joukko. Tätä joukkoa ei Saksan hallituksen mukaan voida rajata järkevästi muiden objektiivisten perusteiden kuin asuinpaikkavaatimuksen avulla.

73.      Saksan hallitus väittää, että valtakunnan alueella täyttyneitä maksukausia ja FRG-maksukausia koskevan lainsäädännön tavoitteena on myös torjua vaikeasti hallittavia taloudellisia riskejä. Nämä riskit paitsi lisäisivät Saksan valtionkassan rahoitustaakkaa eläkekassaan maksettavien korvauksien vuoksi myös kyseenalaistaisivat koko Saksan eläkevakuutusjärjestelmän luonteen, koska se perustuu nykyisin pääosin vakuutettujen suorittamista maksuista koostuvaan rahoitukseen.

74.      Komissio sitä vastoin katsoo, että asuinpaikkavaatimus valtakunnan alueella täyttyneisiin maksukausiin perustuvien eläkkeiden maksamisen edellytyksenä on EY 39 ja EY 42 artiklan mukaisen työntekijän vapaan liikkuvuuden suhteeton rajoitus, jota ei voida perustella EY 18 artiklassa tarkoitettua unionin kansalaisuutta koskevan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön nojalla.

b)       Oikeudellinen arviointi

75.      Saksan hallituksen näkemykseen riidanalaisen kansallisen lainsäädännön integrointitehtävästä on toisaalta yhdyttävä sen osalta, että niin kauan kuin sosiaaliturvaa koskevia lainsäädäntöjä ei ole yhdenmukaistettu, jäsenvaltiot ovat yhteisön oikeuden nykytilassa edelleenkin toimivaltaisia määrittelemään ne edellytykset, joita vaaditaan sosiaaliturvaetuuksien myöntämiseksi,(34) ja niillä on laaja harkintavalta niiden määrittäessä perusteita sidokselle sen jäsenvaltion yhteiskuntaan, joka myöntää etuuden.(35) Yhteisön lainsäätäjä on tietoisesti jättänyt rajoittamatta tätä harkintavaltaa erityisesti maksuihin perustumattomia erityisetuuksia koskevien asuinpaikkalausekkeiden osalta. Lisäksi yhteisön lainsäätäjä on nimenomaisesti sallinut asuinpaikkaedellytyksen asetuksen N:o 1408/71 10 a artiklassa.(36)

76.      Toisaalta vasta-argumenttina on se, että näitä periaatteita sovelletaan lähtökohtaisesti ainoastaan 10 a kohdassa tarkoitettuihin maksuihin perustumattomiin erityisetuuksiin.(37) Tätä ei voida soveltaa analogisesti nyt esillä olevissa yhdistetyissä asioissa, kun otetaan huomioon asetuksen N:o 1408/71 10 artiklan 1 kohdasta selvästi ilmenevä yhteisön lainsäätäjän tahto estää asuinpaikkaedellytyksen soveltaminen vanhuusetuuksien yhteydessä.

77.      Saksan hallituksen perustelut pohjautuvat nimittäin keskeisiltä osin jo vääräksi osoitettuun näkemykseen, jonka mukaan riidanalaiset eläke-etuudet ovat sosiaalietuuksia, joiden osalta ei ole täytetty maksukausia nykyään olemassa olevalle kotimaiselle tai ulkomaiselle vakuutuslaitokselle. Yhteisön oikeuden näkökulmasta sillä ei voi olla merkitystä, onko Rentenversicherung Bund Saksan valtakunnan vakuutuslaitoksen oikeudellinen seuraaja vai sen tehtävien jatkaja, etenkin kun jonkinlaisesta jatkuvuudesta Rentenversicherung Bundin muodossa on riittävästi näyttöä. Niin ikään on selvää, ettei näitä maksuja voida pitää sodan tai sen seurauksien uhrien erityisetuuksina, vaan ne ovat asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja sosiaaliturvaetuuksia.

78.      Siltä osin kuin Saksan hallitus viittaa oletettuihin, vaikeasti hallittaviin taloudellisiin riskeihin, on huomattava, ettei se ole tältä osin noudattanut todistusvelvollisuuttaan. Se ei etenkään ole esittänyt todisteita asianomaisten henkilöiden tarkasta lukumäärästä ja niiden kustannusten tarkasta määrästä, joita Saksan liittotasavallalle koituisi vähentämättömien vanhuuseläkkeiden maksamisesta. Vaikka tätä ei otettaisi huomioon, kyseessä olevia Saksan hallituksen perusteluja ei voida hyväksyä, koska eläkkeet olisi joka tapauksessa maksettava kokonaisuudessaan, jos asianomaiset jäisivät asumaan Saksan liittotasavallan alueelle. Saksan lainsäätäjän tarkoituksena SGB VI:ssä voi näin ollen olla vain estää edunsaajien muutto toisiin jäsenvaltioihin.

79.      On vielä tutkittava, onko ”integrointiajatus”, joka on Saksan hallituksen mukaan SGB VI:n mukaisen Saksan järjestelmän perustana, yhteensopiva EY 17 ja EY 18 artiklassa tarkoitetun unionin kansalaisuuden käsitteen kanssa. EY 18 artiklan nojalla jokaisella unionin kansalaisella on oikeus vapaasti liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella, jollei tässä sopimuksessa määrätyistä tai sen soveltamisesta annetuissa säännöksissä säädetyistä rajoituksista ja ehdoista muuta johdu.

80.      Tämän määräyksen perusteella työntekijöiden vapaan liikkuvuuden perusperiaatteesta muodostui täysimääräinen kansalaisten vapaan liikkuvuuden periaate.(38) Yhteisöjen tuomioistuin tunnusti asiassa Martínez Sala(39) antamassaan tuomiossa ensimmäisen kerran unionin kansalaisuuden suoran vaikutuksen sosiaaliturvan alalla ratkaistessaan, onko asianomaisella oikeus etuuteen, pelkästään unionin kansalaisuuden perusteella. Asiassa Elsen(40) antamassaan tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin katsoi nimenomaisesti, että asetuksen N:o 1408/71 oikeudellisena perustana on myös EY 18 artikla, ja totesi, että nämä yhteisön säännökset myötävaikuttavat paitsi työntekijöiden vapaan liikkuvuuden turvaamiseen EY 39 artiklan nojalla, myös turvaavat yhtä lailla unionin kansalaisten vapaata liikkuvuutta yhteisössä EY 18 artiklan nojalla.

81.      Eurooppalaisen sosiaaliturvan – samoin kuin vapaan liikkuvuudenkin – pääperiaatteisiin kuuluu työntekijöiden ja siten myös unionin kansalaisten integroiminen jäsenvaltion sosiaali- ja yhteiskuntaelämään.(41) Nyt esillä olevan kaltainen kansallinen lainsäädäntö, jolla kyllä pyritään joidenkin yhteiskuntaryhmien integroimiseen kotimaahan mutta vaikeutetaan samanaikaisesti heidän integroitumistaan muiden jäsenvaltioiden yhteiskuntiin, ei selvästikään ole yhteensopiva EY 39 artiklan ja EY 18 artiklan 1 kohdan kanssa.

82.      Unionin kansalaisten integroimisen tavoitetta ja siten EY 18 artiklan 1 kohtaa rikotaan, kun jäsenvaltio eristää tietyn kansalaisryhmänsä ilman näkyvää syytä ja asettaa tämän ryhmän epäedulliseen asemaan enemmistöön nähden siten, että ryhmään kuuluvien mahdollisuuksia käyttää oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen vaikeutetaan supistamalla heidän eläkkeitään.

83.      On mahdotonta ymmärtää, miksi integrointiin liittotasavallan yhteiskuntaan ei voisi samanaikaisesti liittyä integrointi Euroopan unionin kansainyhteisön yhteiskuntaan, varsinkin kun EY:n perustamissopimuksen tavoitteena on sen johdanto-osan ensimmäisen perustelukappaleen nojalla luoda perusta Euroopan kansojen yhä läheisemmälle liitolle.

84.      Tämän perusteella Saksan hallituksen esittämä SGB VI:n tavoite integroida poisajetut etniset saksalaiset valtakunnan alueella täyttyneiden maksukausien osalta Saksan liittotasavallan yhteiskuntaan ei ole perusteltu, koska sillä estetään näiden henkilöiden integroituminen muiden vastaanottavien jäsenvaltioiden yhteiskuntiin.

85.      Koska EY 234 artiklan ensimmäisen kohdan b alakohdan mukaisen ennakkoratkaisumenettelyn tarkoituksen kannalta merkityksellinen asetuksen N:o 1408/71 VI liitteessä olevan D osan 1 kohdan merkintä ainoastaan säilyttää kansalliseen lainsäädäntöön sisältyvän asuinpaikkaedellytyksen sitä heikentämättä tai lieventämättä, kyseistä merkintää ei voida pitää yhteensopivana ylemmäntasoisen yhteisön oikeuden kanssa.

B       Asia C‑450/05

86.      Landessozialgericht Berlin-Brandenburgin yhteisöjen tuomioistuimelle esittämän ennakkoratkaisukysymyksen voidaan katsoa koostuvan kahdesta osasta. On tutkittava, ovatko asetuksen N:o 1408/71 liitteessä III olevien A ja B osan 35 kohdan Saksa-Itävalta e alakohta (joista on tullut 1.5.2004 tapahtuneen laajentumisen jälkeen A ja B osan 83 kohdan e alakohta) ja liitteessä VI olevan C osan Saksa 1 kohta yhteensopivia ylemmäntasoisen yhteisön oikeuden kanssa.

1.       Kysymyksen ensimmäinen osa

a)       Alustavat toteamukset

87.      Pääasian kantaja väittää menettäneensä etuuksia, koska Saksan ja Itävallan välisessä 4.10.1995 tehdyssä sopimuksessa rajoitetaan aiemmin 22.12.1966 tehdyn Saksan ja Itävallan välisen sosiaaliturvasopimuksen(42) 4 artiklaan sisältyvää alueellista rinnastamista. Uuteen sopimukseen sisältyvissä siirtymämääräyksissä otetaan huomioon tilanne, joka syntyi sen jälkeen kun Itävalta liittyi Euroopan talousalueeseen (ETA) ja Euroopan unioniin, jolloin asetus N:o 1408/71 tuli voimaan myös Itävallassa ja korvasi sen 6 artiklan nojalla aiemmin voimassa olleen kahdenvälisen sopimuksen.

88.      Saksan ja Itävallan välisen 4.10.1995 tehdyn sopimuksen 14 artiklan 2 kohdan b alakohtaan sisältyvissä siirtymämääräyksissä määrätään konkreettisesti rinnastamisen soveltamisesta edelleen, kuitenkin rajoittuneena tapauksiin, joissa i) etuudet on jo maksettu 1.1.1994, ii) edunsaaja on asettunut vakinaisesti asumaan Itävaltaan ennen 1.1.1994, ja eläke- tai tapaturmavakuutukseen perustuvan eläkkeen maksaminen on alkanut ennen 31.12.1994.(43) Kantaja ei täytä näitä edellytyksiä, koska vaikka hänen vakituinen asuinpaikkansa on ollut Itävallassa vuodesta 1970, hän oli oikeutettu vanhuuseläkkeeseen vasta 1.8.1999 alkaen 63 ikävuoden täyttymisen vuoksi.

89.      Nämä siirtymämääräykset vahvistetaan edellä mainitun määräyksen identtisenä merkintänä liitteessä III olevien A ja B osan 35 kohdan Saksa-Itävalta e alakohdassa. Yhteisöjen tuomioistuimella on EY 234 artiklan ensimmäisen kohdan b alakohdan nojalla toimivalta antaa ennakkoratkaisu ainoastaan tämän merkinnän pätevyydestä sillä perusteella, että se on johdetun yhteisön oikeuden oikeusnormi. Saksan ja Itävallan välisten sosiaaliturvasopimusten tulkinta ei kuitenkaan kuulu sen toimivaltaan, koska kahdenväliset sopimukset kuuluvat yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kyseessä olevien jäsenvaltioiden kansalliseen oikeuteen.(44) Tällä on vastaavasti merkitystä myös arvioitaessa kysymystä siitä, missä määrin sopimukset on korvattu asetuksen N:o 1408/71 säännöksillä. Kantajalla ei näin ollen ole oikeutta vaatia FRG-maksukausiin perustuvia etuuksia niin kauan kuin hän ei asu Saksan liittotasavallassa, mikäli kyseessä olevaan etuuteen sovelletaan asetusta N:o 1408/71 ja mikäli kantajan hyväksi ei voida soveltaa poikkeussääntelyä.

b)       Asetuksen N:o 1408/71 sovellettavuus

i)       Henkilöllinen soveltamisala ja rajatylittävä yhteys

90.      Kantaja on työskennellyt aikaisemmin Itävallassa ja ollut 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu eläkeläinen, minkä vuoksi hän kuuluu asetuksen henkilölliseen soveltamisalaan.

91.      Lisäksi asetuksen soveltamisen edellytyksenä oleva liityntä yhteisöön on olemassa.(45) Se edellyttää, että henkilöiden, tilanteiden tai vaatimusten oikeudellinen yhteys toiseen jäsenvaltioon voidaan osoittaa. Liityntä voi olla olemassa, kun yksi henkilö on tai on ollut ainoastaan yhden jäsenvaltion lainsäädännön alainen, mutta ei kuitenkaan tilanteessa, jossa ei ole olemassa mitään yhteyttä yhteisön lainsäädännön soveltamisalaan ja tilanteen kaikki osatekijät rajoittuvat yhden jäsenvaltion sisälle.(46) Tästä seuraa, että tilanteella on kansainvälinen yhteys silloin, kun työntekijään sovelletaan muun kuin edunsaajan asuinpaikkana olevan jäsenvaltion lainsäädäntöä. Tämä pätee näin ollen silloin, kun työntekijällä on tämän lainsäädännön mukainen oikeus eläkkeeseen.(47) Kantaja täyttää nämä edellytykset. Hän on Romaniasta muuttamisensa jälkeen työskennellyt ja asunut ainoastaan Itävallassa. Koska Saksan eläkelaitos tunnustaa hänelle FRG:n säännösten nojalla täyttyneet eläkemaksukaudet, oikeudellinen yhteys toiseen jäsenvaltioon on ollut olemassa sen jälkeen, kun Itävalta liittyi Euroopan unioniin.

ii)     Ajallinen soveltamisala

92.      Asetusta N:o 1408/71 sovelletaan Euroopan talousalueesta 2.5.1992 tehdyn sopimuksen (jäljempänä ETA-sopimus)(48) nojalla 1.1.1994 alkaen Itävallan tasavaltaan. Sitä on sovellettu Itävallan tasavaltaan Euroopan unionin jäsenvaltiona 1.1.1995 alkaen.(49) Tämä ei kuitenkaan estä sen soveltamista tätä ajankohtaa edeltäneisiin kantajan vakuutus- ja työskentelykausiin. Asetuksen N:o 1408/71 94 artiklan 2 kohdassa säädetään nimittäin, että kaikki vakuutus-, työskentely- tai asumiskaudet eli myös kaudet, jotka on täytetty jäsenvaltion lainsäädännön mukaan ennen tämän asetuksen voimaantuloa, otetaan huomioon. Lisäksi asetuksen 94 artiklan 3 kohdassa säädetään, että oikeus saavutetaan, vaikka se liittyy tapahtumaan, joka on sattunut ennen tämän asetuksen voimaantuloa.

93.      Asetuksen N:o 1408/71 94 artiklan 1 kohtaan sisältyvä taannehtivaa vaikutusta koskeva kielto, jonka mukaan tämän asetuksen mukaan ei saavuteta oikeuksia sen voimaantuloa kyseisessä jäsenvaltiossa edeltävältä ajalta, ei ole merkityksellinen nyt esillä olevassa asiassa, koska kantaja saattoi hakea eläkettä 63 ikävuoden täytyttyä vasta 1.8.1999 eli sen jälkeen, kun asetus oli tullut voimaan Itävallassa.

iii)  Asiallinen soveltamisala

94.      Nyt esillä olevan asian oikeudellista tilannetta on arvioitava eri tavalla kuin yhdistettyjen asioiden Habelt ja Möser perustana olevissa tilanteissa. FRG:hen perustuvat ulkomailla täyttyneet eläkekaudet eroavat SGB VI:een perustuvista valtakunnan alueella täyttyneistä maksukausista ensinnäkin siksi, että niiden tarkoituksena on ottaa huomioon maksukaudet, jotka ovat täyttyneet ulkomaisissa eli Saksan ulkopuolisissa järjestelmissä. Toisin sanoen ulkomaista eläkettä koskevissa tapauksissa valtion myöntämä etuus ei vastaa edunsaajan aikaisemmin suorittamaa maksua. Tämän lisäksi FRG:n mukainen edunsaajaryhmä on suurempi, koska se käsittää myös ne etniset saksalaiset, joiden asuinpaikka oli entisen Saksan valtakunnan alueen ulkopuolella.

95.      Tämän vuoksi FRG-etuuksia on niiden tavoitteenasettelun vuoksi arvioitava erillään, kun pohditaan niiden täsmällistä luokittelua asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan etuusryhmiin. Niihin sisältyviä poikkeussäännöksiä, jotka käsittävät myös sodan seurauksien korvausjärjestelmän, on tulkittava tässä yhteydessä suppeasti, jotta edistetään siirtotyöläisten vapaan liikkuvuuden mahdollisimman täysimääräistä toteutumista.(50)

–        Asianosaisten lausumat

96.      Saksan hallituksen ja vastaajan mukaan FRG:n säännösten tarkastelussa on otettava huomioon, että Itä-Euroopassa ja Keski-Aasiassa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan eläneiden ja elävien saksalaisten vähemmistöryhmien kohtalo on erityisen vaikea. Saksan hallitus ja vastaaja toteavat, että Saksa kantaa erityisen vastuun näiden ihmisten kohtalosta antaessaan heidän itse päättää, haluavatko he asua tulevaisuudessa kotiseudullaan vai muuttaa vastaanottosäännösten nojalla Saksaan, ja edistäessään sosiaalioikeuden kannalta vastuullisesti Saksaan muuttaneiden integroitumista yhteiskuntaan. Saksan hallitus ja vastaaja väittävät, että FRG on osa näitä integrointitoimia, joiden yhteydessä kyseessä olevia henkilöitä kohdellaan samoin kuin niitä, joiden työhistoria on syntynyt Saksassa. Näiden henkilöiden ulkomaalaiselle vakuutuslaitokselle suorittamat maksukaudet otetaan huomioon Saksan eläkeoikeudessa ja korvataan Saksan järjestelmän eläketason mukaisesti.

97.      Saksan hallitus ja vastaaja katsovat, että ulkomailla täyttyneet maksukaudet on otettava huomioon Saksan eläkejärjestelmässä, koska toimivaltainen ulkomaalainen vakuutuslaitos ei salli eläkkeiden maastavientiä tai nämä eläkkeet eivät riitä takaamaan edunsaajalle toimeentulon edellyttämää vähimmäistuloa Saksassa. Saksan hallituksen ja vastaajan mukaan FRG-kausiin perustuvilla etuuksilla on tältä osin tarkoitus varmistaa ylimääräinen, korvaava tai täydentävä suoja vanhuuden riskeiltä, jotka koskevat edunsaajan taloudellista ja sosiaalista asemaa Saksassa.

98.      Saksan hallitus toteaa, että FRG-kausiin perustuvien etuuksien myöntäminen Saksassa ei riipu siitä, onko edunsaaja maksanut Saksan eläkevakuutusjärjestelmään maksuja.

99.      Komissio sen sijaan katsoo, että kyseessä olevia etuuksia on pidettävä 4 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitettuina vanhuusetuuksina, jotka kuuluvat näin ollen sosiaaliturvaan. Komissio toteaa täydentävästi, ettei kyse ole maksuihin perustumattomista erityisetuuksista, vaikka FRG:n mukaiset etuudet eivät tosiasiassa perustu Saksan järjestelmään suoritettuihin maksuihin.

100. Komissio väittää lisäksi, ettei kylmän sodan päättymisen jälkeen enää pidä paikkaasa, että maastamuuttaja ei voi toteuttaa kotimaissaan saavuttamiaan vakuutukseen perustuvia oikeuksia siksi, että toimivaltainen vakuutuslaitos sijaitsee Saksan ulkopuolella. BVFG:ssä mainitut alueet kuuluvat nykyisin komission mukaan suurelta osin yhteisön lainsäädännön ja siten asetuksen N:o 1408/71 soveltamisalaan. Komissio esittää, ettei toteuttamismahdollisuuksien puuttumista koskeva väite näin ollen pidä paikkaansa näiden jäsenvaltioiden osalta.

–        Oikeudellinen arviointi

Sodan tai sen seurauksien uhrien etuudet

101. On yhdyttävä Saksan hallituksen näkemykseen, jonka mukaan FRG ja BVFG annettiin alun perin niiden etnisten saksalaisten integroimiseksi Saksan liittotasavallan yhteiskuntaan, jotka toisen maailmansodan tapahtumien seurauksena olivat menettäneet asuinpaikkansa ulkomailla vainoamisen ja erityisesti maastakarkotuksen vuoksi. Saksan hallitus perustelee näkemystään asiassa Tinelli annetulla tuomiolla, josta käy ilmi, että FRG:n tarkoituksena oli ”integroida yhteiskuntaan kansallissosialistiseen hallintoon ja toiseen maailmansotaan liittyvien tapahtumien jälkeen pakolaiset ja maasta pois ajetut, jotka olivat työllään osallistuneet Saksan liittotasavallan jälleenrakentamiseen”.(51)

102. Toisaalta on yhdyttävä myös komission ja ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen arvioon siitä, että tätä perustetta on nykyolot huomioon ottaen arvioitava toisin. Komissio ja ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsovat, ettei FRG:n kaltaisilla säännöksillä liene enää tällaista tarkoitusta etenkään niiden Saksan alueelle myöhään palanneiden (Spätaussiedler) osalta, jotka eivät ole osallistuneet Saksan liittotasavallan jälleenrakentamiseen, vaan tavoitteena on pikemminkin vakuutettujen, joiden maksukaudet ovat täyttyneet ulkomailla, sisällyttäminen Saksan lakisääteiseen eläkevakuutusjärjestelmään.(52)

103. Myöskään Saksan hallituksen nyt esillä olevassa asiassa esittämä väite, jonka mukaan FRG:n mukaiset etuudet ovat korvauksia siitä, että edunsaajien lähtömaassa hankkimia etuuksia ei voida saada, koska toimivaltainen vakuutuslaitos sijaitsee Saksan ulkopuolella, ei vaikuta ajanmukaiselta. Tämä perustelu, joka esitetään jo asioissa Fossi ja Tinelli annetuissa tuomioissa, ei ole, kuten komissio perustellusti toteaa, enää pätevä kylmän sodan päättymisen ja Euroopan unionin kahden viimeisimmän laajentumisen jälkeen. BVFG:ssä mainitut Itä-Euroopan alueet kuuluvat nykyisin suurelta osin yhteisön lainsäädännön ja siten asetuksen N:o 1408/71 soveltamisalaan. Asetuksen N:o 1408/71 nojalla kukin jäsenvaltio myöntää lainsäädäntönsä mukaisesti täyttyneiden vakuutuskausien perusteella niiden suhteellisen osuuden mukaisen eläkkeen, joka voidaan viedä toiseen jäsenvaltioon asetuksen 10 artiklan nojalla. Asetuksen 94 artiklan siirtymäsäännösten nojalla tämä pätee myös vakuutuskausiin ja tapahtumiin, jotka ovat täyttyneet tai sattuneet ennen maan liittymistä Euroopan unioniin. Viimeistään siitä lähtien, kun Romania liittyi Euroopan unioniin 1.1.2007, kantaja on voinut saada Romaniasta eläkettä Romaniassa täyttyneiden vakuutuskausien perusteella. Väite etuuden toteuttamismahdollisuuden puuttumisesta tämän jäsenvaltion osalta ei näin ollen pidä paikkaansa.

104. Tämän seurauksena FRG:n mukaisiin ulkomailla täyttyneisiin maksukausiin perustuvia etuuksia ei voida pitää asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuina sodan tai sen seurauksien uhrien etuusjärjestelmänä.

Maksuihin perustumattomat erityisetuudet

105. FRG:n mukaisiin ulkomaisiin maksukausiin perustuvat etuudet saattavat sen sijaan kuulua asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 2 a kohdassa tarkoitettuihin maksuihin perustumattomiin erityisetuuksiin. Tämä edellyttää, että kyseessä oleva etuus mainitaan liitteessä II a ja asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 2 a kohdan mukaiset maksuihin perustumattoman erityisetuuden aineelliset edellytykset täyttyvät.(53)

106. Tällaista luokittelua tukee ensinnäkin etuuden rahoittamistapa, koska FRG:n mukaisiin ulkomaisiin maksukausiin perustuvan etuuden myöntäminen ei edellytä, että etuudensaaja on suorittanut maksuja myös Saksan eläkevakuutusjärjestelmään. Nämä etuudet rahoitetaan julkisista varoista, minkä yhteydessä liittovaltio korvaa eläkevakuutuslaitoksille FRG:n mukaisista etuuksista aiheutuneet kustannukset SGB VI:n 291 b §:n(54) nojalla. Tosin näiden etuuksien selkeä rajaaminen suhteessa 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin sosiaaliturvaetuuksiin ei voi riippua ainoastaan tästä perusteesta, varsinkin kun 4 artiklan 2 kohdasta käy ilmi, että asetusta N:o 1408/71 sovelletaan sosiaaliturvajärjestelmiin riippumatta siitä, ovatko ne maksuihin perustuvia vai maksuihin perustumattomia.

107. Etuuden luokitteleminen asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 2 a kohdassa tarkoitetuksi maksuihin perustumattomaksi erityisetuudeksi riippuu myös siitä, onko etuus luonteeltaan erityinen. Sillä on lisäksi korvattava sosiaaliturvaetuus tai täydennettävä sellaista, ja sen on oltava taloudellisilla ja sosiaalisilla syillä perustellun sosiaalihuollon luonteinen. Lisäksi se on myönnettävä objektiivisin, laissa säädetyin perustein.(55) FRG:n mukaisiin ulkomailla täyttyneisiin maksukausiin perustuvat etuudet ovat luonteeltaan vanhuuseläkkeitä ja siten verrattavissa asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitettuun sosiaaliturvan erityisetuuteen. Tosin niillä pyritään muun muassa myös taloudellisesta näkökulmasta etuuksiin oikeutettujen yhteiskunnalliseen integroimiseen, mutta vastoin Saksan hallituksen näkemystä ne eivät kuitenkaan täytä sosiaalihuollon tunnusmerkkejä.(56) Tämä pätee esimerkiksi tarveharkintaa koskevaan edellytykseen, koska FRG:n mukaisiin ulkomaisiin maksukausiin perustuvat etuudet myönnetään riippumatta siitä, onko yksittäisten henkilöiden tai tiettyjen henkilöryhmien tarvetta mahdollisesti tutkittu. Lisäksi etuuksien myöntäminen perustuu yhteenlaskettuihin työskentelykausiin, jotka etuuteen oikeutettu on täyttänyt alkuperämaassaan, mikä tukee sitä, ettei etuus vastaa sosiaalihuoltoa.

108. FRG:n mukaisiin ulkomaisiin maksukausiin perustuvan etuuden luokittelua asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 2 a kohdassa tarkoitetuksi maksuihin perustumattomaksi erityisetuudeksi ei tue myöskään se, ettei etuutta ole mainittu liitteessä II a. Tällä tavoin sosiaalietuuden voidaan katsoa kuuluvan tähän luokkaan ainoastaan, jos sekä aineelliset edellytykset täyttyvät että etuus mainitaan liitteessä II a.(57)

109. Edellä esitetyn perusteella on pääteltävä, että FRG:n mukaisiin ulkomaisiin maksukausiin perustuvat etuudet ovat asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitettuja sosiaaliturvaetuuksia.

110. Tämän perusteella asetusta N:o 1408/71 voidaan lähtökohtaisesti soveltaa nyt esillä olevaan asiaan.

c)       Poikkeuksen olemassaolo

i)       Vuonna 1995 tehdyssä kahdenvälisessä sopimuksessa ja asetuksen N:o 1408/71 liitteessä III olevat siirtymäsäännökset

111. Asetuksen N:o 1408/71 voimaantulosta Itävallassa seurasi sen 6 artiklan a kohdan nojalla se, että asetuksella korvattiin kahdenvälinen sopimus vuodelta 1966. Tämä sopimus korvattiin ensiksi 4.10.1995 kahdenvälisellä sopimuksella, joka tuli voimaan 1.10.1998. Luottamuksensuojan vuoksi 2 artiklan b kohdan osalta otettiin käyttöön siirtymäsääntely.

112. Yhteisön oikeudessa siirtymäsääntely toteutettiin identtisellä sanamuodolla liitteessä III olevien A ja B osan 35 kohdan Saksa-Itävalta e alakohdassa (1.5.2004 tapahtuneen liittymisen jälkeen liitteessä III olevien A ja B osan 83 kohdan e alakohta). Liitteeseen III tehdyn merkinnän oikeudellisena perustana voidaan kuitenkin pitää ainoastaan 7 artiklan 2 kohdan c alakohtaa. Tämän säännöksen nojalla sen estämättä, mitä 6 artiklassa säädetään, sovelletaan edelleen liitteessä III lueteltujen sosiaaliturvasopimusten määräyksiä. Tästä seuraa, että 7 artiklan 2 kohdan c alakohtaa sovelletaan ainoastaan niihin sopimuksiin, jotka on tehty ennen asetuksen N:o 1408/71 voimaantuloa, kun taas 8 artiklan nojalla jäsenvaltiot voivat tehdä uusia sopimuksia asetuksen voimaantulon jälkeen.(58) Asetuksen 8 artikla ei päde tältä osin liitteessä III mainittuihin sopimuksiin. Koska Itävallan tasavallan ja Saksan liittotasavallan välinen sosiaaliturvasopimus allekirjoitettiin 4.10.1995 eli asetuksen N:o 1408/71 tultua voimaan Itävallassa, se, kuten komissio huomauttaa, saattoi olla ainoastaan uusi sopimus eikä siten lähtökohtaisesti sellainen sopimus, joka olisi pitänyt merkitä liitteeseen III. Tätä näkemystä tukee toisaalta se tosiseikka, että sopimuksen johdanto-osassa nimenomaisesti viitataan asetuksen N:o 1408/71 8 artiklaan ja mainitaan, että sopimuspuolten aikomuksena on ”tehdä uusi sosiaaliturvasopimus, joka korvaa 22.12.1966 tehdyn sopimuksen”.

113. Toisaalta sopimuksen 14 artiklan 2 kohdan b alakohta ja siten liitteeseen III tehty merkintä koskevat ainoastaan vuonna 1966 tehdyn sopimuksen määräyksiä, joiden sisältö pysyy keskeisiltä osin muuttumattomana ja joita varten on viime kädessä annettu säännökset etuuksien myöntämisen määräajoista tapauksissa, joissa edunsaajien asuinpaikka on Saksan liittotasavallan alueen ulkopuolella. Sopimuksen 14 artiklan 1 kohdassa määrätään nimenomaisesti, että tällä sopimuksella korvataan sen voimaantullessa Itävallan tasavallan ja Saksan liittotasavallan välillä 22.12.1966 tehty sosiaaliturvasopimus lukuun ottamatta 2 artiklassa mainittuja määräyksiä. Tältä osin voidaan katsoa, että vuonna 1995 tehdyn sopimuksen 14 artiklan 2 kohdan b alakohdalla jatketaan aiemman sääntelyn voimassaoloa tietyn ajan. Näin ollen liitteen III merkintä on asianmukainen.

ii)     Työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoittaminen

–        Sosiaalietuuden menettäminen

114. On tutkittava vielä kysymystä siitä, onko yhteisön aineellista oikeutta rikottu. Kantaja väittää, että hänen oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen on loukattu, koska hän on menettänyt etuuksia alueellisen rinnastamisen periaatteen rajoittamisen vuoksi.

115. Vuonna 1966 tehdyn sopimuksen 4 artiklan 1 kohdassa määrättiin Itävallan ja Saksan alueellisesta rinnastamisesta, josta ei säädetä asetuksessa N:o 1408/71. Asetuksen 10 artiklan mukaisesta alueellisesta rinnastamisesta huolimatta tämä nimittäin vielä kumotaan juuri nyt kyseessä olevan etuuden osalta liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohtaan tehdyllä merkinnällä. Koska vuonna 1966 tehdyn sopimuksen mukainen alueellinen rinnastaminen olisi johtanut eläkkeen maksamiseen FRG:n mukaisten ulkomaisten maksukausien perusteella Itävaltaan, kyseessä on sosiaalietuus, jollaisesta ei sellaisenaan säädetä asetuksessa.

116. Asetuksen liitettä VI koskevasta poikkeuksesta säädetään siirtymäsääntelyssä – jota sovelletaan 5.5.2005 asti – liitteessä III, mutta siinä ei kuitenkaan säädetä tapauksista, joissa eläkettä maksetaan ensimmäisen kerran vasta 1.1.1995 jälkeen. Kantajan tilanne on juuri tällainen, koska kantaja sai eläkettä vasta vuodesta 1999. Kantaja ei voi näin ollen vedota vuonna 1966 tehdyn sopimuksen mukaiseen alueelliseen rinnastamiseen, koska asetuksessa ei säädetä tällaisten etuuksien alueellisesta rinnastamisesta liitteeseen VI tehdyn merkinnän vuoksi ja koska asetuksen liitteessä III ei säädetä siirtymäsääntelystä kantajan kaltaisia tapauksia varten sekä koska kahdenvälisissä suhteissa uuden sopimuksen tultua voimaan lokakuussa 1998 poistetaan käytöstä alueellinen rinnastaminen uusissa tapauksissa sitä kautta, että tämä sopimus – samoin kuin asetuksen N:o 1408/71 liite III – edellyttää, että eläkettä maksetaan ensimmäisen kerran viimeistään vuonna 1994.

117. Kantaja voisi asetuksen N:o 1408/71 voimaantulosta huolimatta vedota vuonna 1966 tehdyn sosiaaliturvasopimuksen määräysten voimassa pysymiseen, mikäli liitteiden III ja VI merkinnät eivät ole yhteensopivia yhteisön oikeusjärjestyksen ylemmäntasoisten normien ja erityisesti työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevien normien kanssa.

–        Työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevan oikeuden loukkaaminen

118. Yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan perustamissopimuksen vapaata liikkuvuutta koskevia määräyksiä on tulkittava siten, että niillä estetään se, että työntekijät, jotka ovat käyttäneet oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, menettäisivät sosiaaliturvaetuja siksi, että kahden jäsenvaltion välisiä ja niiden kansalliseen oikeuteen sisällytettyjä sopimuksia ei voida soveltaa asetuksen voimaantulon vuoksi.(59) Tämä oikeuskäytäntö perustuu siihen näkökohtaan, jonka mukaan asianomaisella työntekijällä on perusteltu oikeus luottaa siihen, että häneen sovelletaan kahdenvälisen sopimuksen määräyksiä, vaikka hän käyttää oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen. Yhteisöjen tuomioistuin on vahvistanut asioissa Rönfeldt,(60) Thévenon,(61) Naranjo Aronja ym.(62) ja Grajera Rodriguez(63) antamissaan tuomioissa edellytykset, joiden mukaisesti vanhojen kahdenvälisten sopimusten määräyksiä sovelletaan yhä asetuksen N:o 1408/71 6 artiklaan sisältyvistä korvaamissäännöksistä huolimatta.

119. Yhteisöjen tuomioistuin täsmensi asiassa Thévenon 9.11.1995 antamassaan tuomiossa asiassa Rönfeldt annettuun tuomioon perustuvaa oikeuskäytäntöä siten, että luottamuksensuojan periaate ei päde työntekijöihin, jotka ovat täyttäneet vakuutuskausia asetuksen N:o 1408/71 voimaantuloon saakka ainoastaan yhdessä jäsenvaltiossa ja jotka ovat käyttäneet oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen vasta tämän asetuksen voimaantulon jälkeen.(64)

120. Asioissa Naranjo Arjona ym. ja Grajera Rodriguez oli selvää, että asianomaiset olivat työskennelleet Saksassa jo ennen kuin Espanja liittyi Euroopan unioniin 1.1.1986 ja asetus N:o 1408/71 tuli voimaan tässä jäsenvaltiossa korvaten näin ollen 6 artiklan nojalla lähtökohtaisesti Saksan ja Espanjan välisen sopimuksen. Yhteisöjen tuomioistuin toteaa, että tämä korvaaminen ei missään tapauksessa saa viedä asianomaisilta henkilöiltä sellaisia oikeuksia ja etuuksia, joita heillä on kyseisen sopimuksen perusteella.(65)

121. Tämän oikeuskäytännön perusteella voidaan päätellä, että yhteisön asetuksilla säädetään pakottavalla tavalla jäsenvaltioiden välisten sosiaaliturvasopimusten määräysten korvaamisesta(66) ja asetuksissa sallitaan niissä nimenomaisesti mainittujen tilanteiden lisäksi poikkeus ainoastaan sellaisessa tapauksessa, jossa säännösten soveltaminen johtaisi siihen, että aikaisemmin oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen käyttänyt työntekijä menettäisi asetuksen voimaantultua sosiaaliturvaetuuksia, jotka hänelle kuuluisivat kahden tai useamman jäsenvaltion väliseen sopimukseen perustuvan kansallisen lainsäädännön nojalla.

122. Tässä yhteydessä on tärkeää pitää mielessä, että nämä periaatteet on johdettu EY 39 ja EY 42 artiklan tulkinnasta, minkä vuoksi kyseessä olevan oikeuskäytännön tarkoituksena voi olla ainoastaan työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevan oikeuden varmistaminen.(67) Kyseessä olevien periaatteiden soveltaminen edellyttää näin ollen, että asianomainen henkilö käyttää tätä perusvapautta. Toisin kuin asioissa C‑396/05 ja C‑419/05, asian C‑450/03 kantaja on asunut ja työskennellyt ainoastaan Romaniassa ja Itävallassa eikä näin ollen ole konkreettisesti muuttanut EU:n jäsenvaltiosta toiseen. Vapaata liikkuvuutta koskevia yhteisön oikeussäännöksiä voidaan soveltaa yhteisön alueen ulkopuolella harjoitettavaan ammattitoimintaan, jos työsuhde säilyttää alueellisen sidoksen tai riittävän kiinteän liitynnän jäsenvaltion oikeuteen ja siten yhteisön oikeuden säännöksiin. Yhteisöjen tuomioistuin on asiassa Boukhalfa(68) antamassaan tuomiossa vahvistanut tällaisen kiinteän liitynnän muun muassa sellaisissa tapauksissa, joissa kolmannessa maassa työskentelevä työntekijä kuuluu jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmään. Nyt esillä olevassa asiassa kantaja tunnustettiin poisajetuksi BVFG:n mukaisesti, minkä perusteella hänellä oli lähtökohtainen oikeus vanhuuseläkkeeseen, jossa otetaan huomioon Romaniassa täyttyneet maksukaudet FRG:n mukaisesti.

123. Vapaata liikkuvuutta koskevien yhteisön oikeussäännösten soveltamisen edellytyksenä on etuuksien rajatylittävyys henkilöiden perusvapauden konkreettisen käyttämisen sijasta, sillä viimeksi mainittu edellytys johtaisi erilaisiin tuloksiin, joita ei voitaisi perustella. Yhteisöjen tuomioistuin on näin ollen todennut asiassa Rundgren(69) antamassaan tuomiossa, että asetusta N:o 1408/71 ja siten työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia määräyksiä on sovellettava henkilöön, joka asui tässä valtiossa mutta ei työskennellyt siellä ja sai eläkkeellä olevana virkamiehenä eläkettä toisesta jäsenvaltiosta. Nyt esillä olevassa asiassa etuus ylittää kahden jäsenvaltion rajat. Kantajalla, joka oli menneisyydessä työskennellyt Itävallassa, oli nimittäin uuden sopimuksen vuonna 1998 tapahtuneeseen voimaantuloon saakka oikeus Saksan lainsäädännön mukaiseen vanhuuseläkkeeseen, jonka edellytyksenä ei ollut asuinpaikkavaatimuksen noudattaminen.

124. Kantaja muutti vuonna 1970 Romaniasta Itävaltaan siinä uskossa, että sitten, kun hän saavuttaa eläkeiän vuonna 1999, hänelle maksetaan Romaniassa täyttyneiden maksukausien perusteella eläkettä Itävaltaan vuonna 1966 tehdyn sopimuksen perusteella. Asetuksen ja sen liitteeseen III sisältyvien säännösten käyttöönoton jälkeen kantaja menetti etuutensa.

125. Asiaan Rönfeld perustuvan oikeuskäytännön mukaan tällainen etuuden menetys loukkaa EY 18, EY 39 ja EY 42 artiklassa myönnettyjä oikeuksia, koska eläkkeensaaja menettää etuuksia, joihin hänellä oli oikeus kahdenvälisten sopimusten perusteella, sen vuoksi, että hän käytti oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen ennen kuin tämän sopimuksen voimassaolo päättyi ja ennen kuin asetus N:o 1408/71 tuli voimaan. Kantajalla oli vuonna 1966 tehdyn sopimuksen perusteella sellainen oikeudellinen asema, jonka perusteella hänen päätöksensä muuttaa Saksan sijasta Itävaltaan asumaan ja työskentelemään ei voinut vaikuttaa epäsuotuisasti hänelle ulkomailla täyttyneiden maksukausien perusteella myöhemmin maksettaviin eläke-etuuksiin.

126. Koska asetuksen N:o 1408/71 6 ja 7 artikla ovat ristiriidassa kahdenvälisen sopimuksen suotuisampien määräysten kanssa, on vastoin ylemmäntasoista yhteisön oikeutta, nimittäin EY 18, EY 39 ja EY 42 artiklaa, estää liitteessä III olevien A ja B osan 35 kohdan (joista on tullut 83 kohta) e alakohdan ja vuonna 1995 tehdyn kahdenvälisen sopimuksen 14 artiklan 2 kohdan b alakohdan perusteella kantajaa vetoamasta vuonna 1966 tehdyn kahdenvälisen sopimuksen suotuisampiin määräyksiin.

127. Edellä esitetyn perusteella liitteessä III olevien A ja B osan 35 kohdan Saksa-Itävalta e alakohtaan (joista on tullut 1.5.2004 tapahtuneen laajentumisen jälkeen A ja B osan 83 kohdan e alakohta) sisältyvät siirtymäsäännökset eivät ole yhteensopivia EY 18, EY 39 ja EY 42 artiklaan sisältyvien unionin kansalaisuutta ja työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevien yhteisön oikeuden määräysten kanssa.

2.       Kysymyksen toinen osa

128. Koska FRG:n mukaisiin ulkomaisiin maksukausiin perustuvat etuudet ovat asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan c kohdassa tarkoitettuja sosiaaliturvaetuuksia, niihin sovelletaan asetuksen 10 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua koordinointivelvollisuutta. Sen perusteella jäsenvaltioiden on poistettava kansallisesta oikeudestaan kaikki sellaiset ehdot, joissa etuuden myöntämisen edellytyksenä on asuminen etuuden myöntävässä jäsenvaltiossa.

129. Asioissa C‑396/05 ja C‑419/05 esitettyjen toteamusten mukaisesti myös nyt esillä olevassa asiassa on selvitettävä, onko asetuksen N:o 1408/71 liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohta yhteensopiva ylemmäntasoisen yhteisön oikeuden eli EY 42 artiklan kanssa, ja tässä yhteydessä on otettava huomioon työntekijöiden vapaan liikkuvuuden mahdollisimman tehokasta toteutumista koskeva yhteisön tavoite.

130. Toisin kuin liitteen III merkinnässä, jonka mukaan ulkomailla täyttyneisiin kausiin perustuvia etuuksia voidaan myöntää Itävallassa asuville edunsaajille siirtymäaikana, liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohdan merkinnän ja Saksan asiaa koskevan lainsäädännön (SGB VI:n 110 §:n 2 momentti, 113 §:n 1 momentti ja 272 §) mukaan eläke-etuuksia ei ylipäänsä voida maksaa Saksan liittotasavallan ulkopuolelle.

131. Tämä poikkeussääntely ei vaikuta pääasian kantajaan olennaisesti eri tavalla kuin asioiden C‑396/05 ja C‑419/05 kantajiin. Vanhuuseläkkeen pienentäminen tai epääminen kokonaan pelkästään sillä perusteella, että edunsaaja on muuttanut ulkomaille, merkitsee vanhuusetuuden vähentämistä ja saattaa siten estää henkilöä käyttämästä EY 39 ja EY 42 artiklan mukaista oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, minkä vuoksi sen on katsottava rajoittavan tätä perusvapautta.

132. Saksan hallitus perustelee kansallista lainsäädäntöä, jonka nojalla FRG:n mukaisiin ulkomaisiin maksukausiin perustuvia eläkkeitä ei makseta ulkomaille ja johon viitataan liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohdassa, lähinnä samoilla väitteillä, jotka se esitti perusteiksi SGB VI:n säännöksille, joita sovelletaan valtakunnan alueella täyttyneisiin eläkekausiin perustuviin etuuksiin. Saksan hallitus vetoaa ensinnäkin tarpeeseen integroida poisajetut Saksan liittotasavallan yhteiskuntaan ja toiseksi sen vaaran torjumiseen, että mahdollisten edunsaajien joukko kasvaisi hallitsemattoman suureksi.

133. Myös tältä osin on huomautettava, että jäsenvaltioiden on sosiaaliturvajärjestelmien sisällön muovaamista koskevaa toimivaltaa käyttäessään noudatettava perustamissopimuksen työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia määräyksiä ja jokaisen unionin kansalaisen oikeutta vapaasti liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella.(70) Saksan lainsäätäjän tavoitteena olevan saksansukuisten poisajettujen yhteiskuntaan integroimisen ei pidä tapahtua perusvapauksien kustannuksella. Näin on erityisesti silloin, kun asianomaiset ovat jäsenvaltioiden kansalaisia ja nauttivat siten EY 18 artiklan mukaisesta unionin kansalaisen erityissuojasta. Eurooppalaisen sosiaaliturvan – samoin kuin vapaan liikkuvuudenkin – pääperiaatteisiin kuuluu työntekijöiden ja siten myös unionin kansalaisten integroiminen jäsenvaltion sosiaali- ja yhteiskuntaelämään. Nyt kyseessä olevan kaltainen kansallinen lainsäädäntö, jolla vaikeutetaan joidenkin yhteiskuntaryhmien integroitumista toisten jäsenvaltioiden yhteiskuntaan, ei ole yhteensopiva EY 39 artiklan ja EY 18 artiklan 1 kohdan kanssa.

134. Siltä osin kuin Saksan hallitus viittaa myös oletettaviin ja vaikeasti hallittaviin taloudellisiin riskeihin, on huomautettava, ettei se ole tältä osin noudattanut todistusvelvollisuuttaan. Tämä väite on näin ollen hylättävä, koska sitä koskevat perustelut ovat puutteelliset.

V       Ratkaisuehdotus

135. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin

1)      vastaa Sozialgericht Berlinin asioissa C‑396/05 ja C‑419/05 esittämiin kysymyksiin seuraavasti:

Sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohdan kaltainen lainsäädäntö ei ole yhteensopiva EY 18 artiklan, EY 39 artiklan eikä EY 42 artiklan kanssa, koska niiden perusteella Saksan valtakunnan alueella täyttyneitä maksukausia ei oteta huomioon eläke-etuuden vahvistamisessa ja koska niihin sisältyvä asuinpaikkaedellytyksen poistamista koskeva poikkeus voi estää henkilöä käyttämästä oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen;

2)      vastaa Landessozialgericht Berlin-Brandenburgin asiassa C‑450/05 esittämään kysymykseen seuraavasti:

a)      Saksan ja Itävallan välisen 22.12.1966 tehdyn sosiaaliturvasopimuksen edelleensoveltamisen rajoittaminen asetuksen N:o 1408/71 liitteessä III olevien A ja B osan 35 kohdan (joista on tullut 83 kohta) Saksa-Itävalta e alakohdan tapauksissa, joissa

i)      etuus on jo maksettu tai nostettavissa 1.1.1994,

ii)      edunsaaja on asettunut vakinaisesti asumaan Itävaltaan ennen 1.1.1994, ja eläke- tai tapaturmavakuutukseen perustuvan eläkkeen maksaminen alkaa ennen 31.12.1994,

ei ole yhteensopivaa EY 18 artiklan, EY 39 artiklan ja EY 42 artiklan kanssa;

b)      vastaava rajoittaminen Saksan ja Itävallan välisen 4.10.1995 tehdyn sosiaaliturvasopimuksen 14 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla ei ole yhteensopivaa EY 18 artiklan, EY 39 artiklan ja EY 42 artiklan kanssa;

c)      asetuksen N:o 1408/71 liitteessä VI olevan D osan Saksa 1 kohta ei ole yhteensopiva EY 18 artiklan, EY 39 artiklan ja EY 42 artiklan kanssa, siltä osin kuin sen nojalla Saksan liittotasavalta voi kieltäytyä maksamasta Fremdrentengesetzin mukaisia etuuksia edunsaajille, jotka asuvat Saksan liittotasavallan alueen ulkopuolella.

1 – Alkuperäinen kieli: saksa.

2 – Sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annettu neuvoston asetus (ETY) N:o 1408/71, sellaisena kuin se on muutettuna ja ajan tasalle saatettuna 2.12.1996 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 118/97 (EYVL 1997, L 28, s. 1).

3 – Schuler, R. viittaa teoksessa Europäisches Sozialrecht (toim. Maximilian Fuchs, 4. painos) 10 artiklaa koskevassa 13 kohdassa siihen, että asetuksen N:o 1408/71 liitteeseen VI sisältyy poikkeuksia etuuksien vientiperiaatteesta.

4 – Asetuksen N:o 1408/71 10 artiklan 1 kohdassa kielletään oikeuksien rajoittaminen sen perusteella, että edunsaaja asuu muussa jäsenvaltiossa. Siinä luetellaan käytännössä kaikki sellaiseen kansalliseen lainsäädäntöön sisältyvät tämän oikeuden rajoittamismahdollisuudet, jossa säädetään jäsenvaltiossa asumista koskevasta vaatimuksesta. Vrt. asia C‑356/89, Newton, tuomio 20.6.1991 (Kok. 1991, s. I‑3017, 23 kohta); yhdistetyt asiat 379/85–381/85 ja 93/86, Giletti ym., tuomio 24.2.1987 (Kok. 1987, s. 955, 17 kohta) ja asia 92/81, Camera, tuomio 10.6.1982 (Kok. 1982, s. 2213, 16 kohta). Tästä jäsenvaltioiden lainsäädäntöön sisältyvän asuinpaikkaedellytyksen kumoamisesta seuraa jäsenvaltioiden alueellinen rinnastaminen etuuksien saamista koskevan oikeuden osalta. Myönteisesti ilmaistuna tämä merkitsee sitä, että jäsenvaltiot velvoitetaan tällä säännöksellä siirtämään toisiin jäsenvaltioihin kaikki 10 artiklan 1 kohdassa mainitut etuudet, jotka kuuluvat asetuksen N:o 1408/71 asialliseen soveltamisalaan. Monet oikeusoppineet katsovat, että näin on luovuttu perinteisestä sosiaalioikeuden alueellisuusperiaatteesta. Vrt. Schuler, R., edellä alaviitteessä 3 mainittu teos, 10 artiklaa koskeva 3 kohta; Louven, K. ja Louven, C., ”Das Territorialitätsprinzip im Internationalen Sozialrecht”, Neue Zeitschrift für Arbeitsrecht, 1991, nide 13, s. 497 ja Eichenhofer, E., ”Export von Sozialleistungen nach Gemeinschaftsrecht”, Die Sozialgerichtsbarkeit, 1999, s. 57.

5 – Jos vakuutuskausia ei lasketa yhteen eikä etuuksia voida viedä maasta, työntekijä, joka käyttää oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, menettää oikeuksia sosiaaliturvaan, jos ne perustuvat sen jäsenvaltion lainsäädäntöön, jossa hän on aikaisemmin työskennellyt. Yhteisöjen tuomioistuin on tämän vuoksi todennut asiassa 51/73, Smieja, 7.11.1973 antamassaan tuomiossa (Kok. 1973, s. 1213, 14–17 kohta) seuraavaa: 10 artiklan 1 kohdassa ”varmistetaan, että asianomaiset voivat saada rajoituksetta tiettyjä eläkkeitä ja vastaavia muita rahaetuuksia, joihin on saavutettu oikeus yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, vaikka etuuden saaja asuu toisen jäsenvaltion alueella kuin sen, jossa maksamisesta vastuussa oleva laitos sijaitsee. Tämän säännöksen tavoitteena on varmistaa asianomaisten oikeus saada tällaisia etuuksia myös silloin, kun he ovat muuttaneet asumaan toiseen jäsenvaltioon”. Yhteisöjen tuomioistuin on todennut asiassa 92/81, Caracciolo, 10.6.1980 antamassaan tuomiossa (Kok. 1980, s. 2213, 14 kohta), että rahaetuuksien rajoittamattoman viennin tavoitteena ”ei ole ainoastaan varmistaa se, että asianomaiset saavat myös toiseen jäsenvaltioon muutettuaan edelleen eläkkeitä ja kuolemantapauksen johdosta annettavia avustuksia, joihin on saavutettu oikeus yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, vaan myös se, ettei heiltä voida evätä oikeutta näihin etuuksiin pelkästään sen vuoksi, etteivät he asu sen valtion alueella, jossa maksamisesta vastuussa oleva laitos sijaitsee. Direktiivin 10 artiklan 1 kohtaa on näin ollen tulkittava siten, ettei alkuperävaltion vakuutuslaitos voi soveltaa kansallisen oikeuden mukaista alueperiaatetta työkyvyttömyysetuuksiin”. Borchardt toteaa teoksessa Handbuch des EU-Wirtschaftsrechts (toim. Dauses, M. A.), München, 2004, osa 1, D. II., 64 kohta, että työntekijöiden sosiaaliturvaa koskevat säännökset täydentävät täten tarpeellisella tavalla oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen. Ruland, F., ”Rentenversicherung”, Wechselwirkungen zwischen dem Europäischen Sozialrecht und dem Sozialrecht der Bundesrepublik Deutschland, Schriftenreihe für Internationales und Vergleichendes Sozialrecht (toim. Schulze, B. ja Zacher, H.), osa 12, Berlin, 1991, s. 75, pitää eurooppalaista sosiaaliturvalainsäädäntöä tämän vuoksi vapaan liikkuvuuden liitännäissääntelynä. Hän katsoo, että eurooppalaiseen sosiaaliturvalainsäädäntöön sisältyy ”liitosnormeja”, joita tarvitaan, jotta siirtotyöläisten eri jäsenvaltioissa kertynyt työhistoria voidaan nivoa yhteen sosiaaliseen historiaan.

6 – Eichenhofer, E., toteaa edellä alaviitteessä 4 mainitussa artikkelissaan, ettei asetuksen N:o 1408/71 10 artiklassa säädetä yleisestä velvollisuudesta sallia kaikkien etuuksien maastavienti, kuten EY 42 artiklassa oikeastaan ilmeisesti edellytetään.

7 – Yhteisöjen tuomioistuin on todennut asiassa C‑194/96, Kulzer, tuomio 5.3.1998 (Kok. 1998, s. I‑895, 24 kohta) ja asiassa 182/78, Pierik, tuomio 31.3.1979 (Kok. 1979, s. 1977, Kok. Ep. IV, s. 487, 4 kohta), että asetuksen N:o 1408/71 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla yleisesti sovellettavalla käsitteellä ”työntekijä” tarkoitetaan kaikkia henkilöitä, jotka on vakuutettu yhden tai useamman jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädännön mukaisesti, riippumatta siitä, ovatko he ansiotyössä. Näin ollen vaikka yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti maksettavia eläkkeitä saavat eläkeläiset eivät olisi ansiotyössä, heihin sovelletaan asetuksen ”työntekijöitä” koskevia säännöksiä, koska he kuuluvat sosiaaliturvajärjestelmään, ellei heitä varten ole laadittu erityissäännöksiä.

8 – Kuten yhteisöjen tuomioistuin on toistuvasti todennut, asetuksen N:o 1408/71 soveltamisalan ulkopuolelle jäävien etuuksien ja sen soveltamisalaan kuuluvien etuuksien välinen ero tehdään pääasiallisesti kunkin etuuden tunnusomaisten ominaisuuksien, erityisesti sen tarkoituksen ja myöntämisedellytysten, perusteella, eikä suinkaan sillä perusteella, katsotaanko etuus kansallisessa lainsäädännössä sosiaaliturvaetuudeksi vai ei. Yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa 171/82, Valentini, 5.7.1983 antamassaan tuomiossa (Kok. 1983, s. 2157, Kok. Ep. VII, s. 185, 13 kohta), että kyseessä ollut etuus eroaa asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetusta vanhuusetuudesta siinä suhteessa, että ensin mainitulla on työllisyyspolitiikkaan liittyvä tavoite, sillä se auttaa vapauttamaan lähellä eläkeikää olevien palkattujen työntekijöiden hallussa olevia työpaikkoja nuoremmille työttömille. Vrt. myös asia 249/83, Hoeckx, tuomio 27.3.1985 (Kok. 1985, s. 973, 11 kohta); asia 375/85, Campana, tuomio 4.6.1987 (Kok. 1987, s. 2387); asia C‑78/91, Hughes, tuomio 16.7.1992 (Kok. 1992, s. I‑4839, 14 kohta) ja yhdistetyt asiat C‑245/94 ja C‑312/94, Hoever ja Zachow, tuomio 10.10.1996 (Kok. 1996, s. I‑4895, 17 kohta).

9 – Fuchs, M., edellä alaviitteessä 3 mainittu teos, 4 artiklaa koskeva 13 ja 14 kohta. Edellä alaviitteessä 8 mainittu asia Valentini, tuomion 13 kohta.

10 – Asia 79/76, Fossi, tuomio 31.3.1977 (Kok. 1977, s. 667).

11 – Asia 144/78, Tinelli, tuomio 22.2.1979 (Kok. 1979, s. 757).

12 – Asia C‑20/96, Snares, tuomio 4.11.1997 (Kok. 1997, s. I‑6057, 33, 42 ja 43 kohta); asia C‑297/96, Partridge, tuomio 11.6.1998 (Kok. 1998, s. I‑3467, 34 kohta); asia C‑43/99, Leclere ja Deaconescu, tuomio 31.5.2001 (Kok. 2001, s. I‑4265, 32 kohta) ja asia C‑160/02, Skalka, tuomio 29.4.2004 (Kok. 2004, s. I‑5613, 25 kohta).

13 – Asia C‑215/99, Jauch, tuomio 8.3.2001 (Kok. 2001, s. I‑1901, 32 ja 33 kohta); edellä alaviitteessä 12 mainittu asia Skalka, tuomion 28 kohta ja asia C‑265/05, Pérez Naranjo, tuomio 16.1.2007 (Kok. 2007, 36 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa) koskivat (maksuihin perustumattoman) huoltoavustuksen maksamista ja (maksuihin perustumattoman) eläketasausmaksun tunnustamista Itävallassa sekä (ilman kansallisen tuomioistuimen lähempää tarkastelua lähtökohtaisesti maksuihin perustumattomaksi tunnustetun) solidaarisuusrahaston lisäavustuksen maksamista Ranskassa.

14 – Tässä säännöksessä säädetään liittovaltion osallistumisesta yleisen eläkevakuutusjärjestelmän menoihin. Liittotasavalta on ottanut sosiaalivaltion periaatteen täytäntöönpanemiseksi käyttöön pääosin pakollisiin maksuihin perustuvan eläkevakuutusjärjestelmän. Tämän vuoksi sen velvollisuutena on varmistaa, että järjestelmästä koituva taakka on kohtuullinen. Eläkevakuutuksia koskevan liittovaltion osuuden avulla on tarkoitus varmistaa eläkevakuutukseen perustuvat etuudet ja suojella vakuutusmaksujen maksajaa kohtuuttomalta taakalta. Sillä on näin ollen sekä varmistus- että suojelutehtävä (Diel, U., Sozialgesetzbuch VI (toim. Hauck, K. ja Noftz, W.), osa 2, Berlin, 2006, K 213 §:ää koskevat 8 ja 9 kohta, s. 4).

15 – Maksujärjestelmä on sosiaalivakuutusten, erityisesti vanhuusetuuksien, mutta myös sairaus- ja työttömyysvakuutusten, rahoitusmenetelmä. Järjestelmään suoritetut maksut käytetään välittömästi etuuksien rahoittamiseen, minkä vuoksi vakuutuslaitos voi vain vähäisessä määrin muodostaa rahastoja (esim. rahastoja lakisääteisen eläkevakuuttamisen tulevaisuutta varten). Maksaessaan vakuutusmaksuja asianomainen henkilö saa oikeuden etuuteen, joka myönnetään hänelle tarvittaessa (työttömyyden, sairauden tai iän perusteella). Menettely perustuu niin sanottuun ”sukupolvien väliseen sopimukseen”. Tällä käsitteellä kuvataan tilaa, jossa vakuutusmaksujen maksajat maksavat kulloisenkin eläkeläissukupolven elinkustannukset ja saavat tämän perusteella oikeuden saada – tai pikemminkin voivat oikeutetusti odottaa saavansa – tukea myöhemmin nykyisten lasten sukupolvelta (edellä alaviitteessä 14 mainittu Finke, H., Sozialgesetzbuch VI, osa 2, Berlin, 2006, K 153 §:ää koskeva 20 kohta, s. 7).

16 – Vrt. asia 10/78, Belbouab, tuomio 22.10.1978 (Kok. 1978, s. 1915, 5 kohta).

17 – Asia 24/75, Petroni, tuomio 21.10.1975 (Kok. 1975, s. 1149, Kok. Ep. II, s. 487, 13 kohta); asia 62/76, Strehl, tuomio 3.2.1977 (Kok. 1977, s. 211, Kok. Ep. III, s. 303); asia 69/79, Jordan-Vosters, tuomio 10.1.1980 (Kok. 1980, s. 75); asia 733/79, CCAF v. Laterza, tuomio 12.6.1980 (Kok. 1980, s. 1915); asia 254/84, De Jong, tuomio 23.2.1986 (Kok. 1986, s. 671, 15 kohta) ja asia 168/88, Dammer, tuomio 14.12.1989 (Kok. 1989, s. 4553, 21 kohta).

18 – Edellä alaviitteessä 13 mainittu asia Jauch, tuomion 20 kohta ja asia 284/84, Spruyt, tuomio 25.2.1986 (Kok. 1986, s. 685, 18 ja 19 kohta).

19 – Edellä alaviitteessä 13 mainittu asia Jauch, tuomion 21 kohta ja asia C‑286/03, Hosse, tuomio 21.2.2006 (Kok. 2006, s. I‑1771, 24 ja 25 kohta).

20 – Edellä alaviitteessä 10 mainittu asia Fossi, tuomion 667 kohta.

21 – Edellä alaviitteessä 11 mainittu asia Tinelli, tuomion 757 kohta.

22 – Asia 9/78, Gillard, tuomio 6.7.1978 (Kok. 1978, s. 1661).

23 – Asia C‑386/02, Baldinger, tuomio 16.9.2004 (Kok. 2004, s. I‑8411).

24 – Saksan toimihenkilöiden vakuutuslaitos perustettiin vuonna 1912 Berliiniin vastaamaan valtion myöntämistä pakollisista eläkevakuutuksista. Julkisoikeudellisena yhteisönä, jolla on viranomaisen ominaisuus, se kuului aluksi valtakunnankanslerin alaisuuteen, ja vuodesta 1919 se toimi Saksan valtakunnan työministeriön alaisena laitoksena. Vuonna 1934 Saksan toimihenkilöiden vakuutuslaitos siirrettiin Reichsversicherungsamtin (Saksan valtakunnan eläkevirasto) alaisuuteen, ja sen tuolloisia tehtäviä laajennettiin käsittämään työntekijöiden korvaavien sairausvakuutuskassojen valvonta. Julkisoikeudelliset yhteisöt ovat julkisoikeudellisia henkilöyhteenliittymiä, jotka hoitavat asioitaan itsenäisesti ja joiden on näin tarkoitus samalla keventää valtionhallinnon työtaakkaa. Niiden jäsenet eivät valikoidu asuinpaikan tai toimipaikan mukaan vaan erityisten ammatillisten, taloudellisten, sosiaalisten, kulttuurillisten tai muiden vastaavien näkökohtien perusteella. Tämän vuoksi niitä kutsutaan alueellisten yhteisöjen vastakohtina henkilöllisiksi yhteisöiksi (Personalkörperschaften). Sosiaalivakuutusten alalla tällaisia elimiä ovat yleiset alueelliset sairasvakuutuskassat ja niihin rinnastettavat korvaavat kassat, ammattiosuuskunnat, osavaltioiden vakuutuslaitokset ja liittotasavallan toimihenkilöiden vakuutuslaitos (Maurer, H., Allgemeines Verwaltungsrecht, 12. painos, München, 1999, 23 §:ää koskeva 30 kohta). Koja, F., Allgemeines Verwaltungsrecht, 3. painos, Wien, 1996, s. 322, huomauttaa, että sosiaalivakuutuslaitos sijaitsee henkilöllisen yhteisön ja etuyhteisön välimaastossa ja sillä on myös valtion laitoksen piirteitä. Valtion laitosten tapaan se on hallinnon palveluksessa olevien työntekijöiden ja aineellisten välineiden (rakennukset, laitteistot ja tekniset välineet) yhdistelmästä muodostuva itsenäinen hallintoyksikkö.

25 – Sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 (EUVL C 210, 5.9.2003, s. 1) 5 artiklan mukainen Saksan liittotasavallan tiedoksi antama Sozialgesetzbuchin I. 3. a kohdan mukainen julistus. Julistuksesta käy ilmi, että ”18.12.1989 annetun Sozialgesetzbuchin VI osaan” sisältyvät lakisääteistä eläkevakuuttamista koskevat säännökset kuuluvat asetuksen 4 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitettuihin lainsäädäntöön ja järjestelmiin.

26 – Asia 35/77, Beerens, tuomio 29.11.1977 (Kok. 1977, s. 2249, 9 ja 10 kohta).

27 – Brechmann, W., Kommentar zum EUV/EGV, 1. painos, 1999, 42 §, s. 647, 11 kohta, viittaa siihen, että julistuksen vuoksi lainsäädäntö ja järjestelmät kuuluvat pakottavasti kokonaisuudessaan asetuksen soveltamisalaan. Yhteisöjen tuomioistuin on lisäksi asiassa 104/76, Jansen, 5.5.1977 antamassaan tuomiossa (Kok. 1977, s. 829, 7 kohta); asiassa 70/80, Vigier, 27.1.1981 antamassaan tuomiossa (Kok. 1981, s. 229, 12 kohta ja sitä seuraavat kohdat) ja asiassa C‑327/92, Rheinhold ja Mahla, 18.5.1995 antamassaan tuomiossa (Kok. 1995, s. I‑1235, 15 kohta ja sitä seuraavat kohdat) todennut, että asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan soveltamisala rajataan niin, että yhteisön oikeuden sääntöjen voidaan katsoa soveltuvan sosiaaliturvajärjestelmiin kokonaisuudessaan.

28 – Vrt. edellä alaviitteessä 12 mainittu asia Partridge, tuomion 35 kohta; asia 228/88, Bronzino, tuomio 22.2.1990 (Kok. 1990, s. I‑531, Kok. Ep. X, s. 357, 11 kohta) ja asia C‑12/89, Gatto, tuomio 22.2.1990 (Kok. 1990, s. 557). Edellä alaviitteessä 3 mainittu Fuchs, M., Europäisches Sozialrecht, 5 §:ää koskeva 5 kohta ja Brall, N., Der Export von Leistungen der sozialen Sicherheit in der Europäischen Union, Baden-Baden, 2003, s. 153.

29 – Edellä alaviitteessä 12 mainittu asia Snares, tuomion 39 kohta.

30 – Edellä alaviitteessä 28 mainittu Brallin teos, N., Der Export von Leistungen der sozialen Sicherheit in der Europäischen Union, Baden-Baden, 2003, s. 28. Kahil, B., Europäisches Sozialrecht und Subsidiarität, Baden-Baden, 1996, s. 252, katsoo, että yhteisön lainsäätäjän koordinointitehtävä käy ilmi EY 42 artiklan sanamuodon ohella erityisesti sen teleologisesta tulkinnasta ja sen tarkoituksen mukaisesta yhteydestä EY 39 artiklaan.

31 – Langer, R., edellä alaviitteessä 3 mainittu Europäisches Sozialrecht, 39 §:ää koskeva 1 kohta.

32 – Ks. julkisasiamies Saggion 13.4.2000 esittämä ratkaisuehdotus asiassa C‑135/99, Elsen, tuomio 23.11.2000 (Kok. 2000, s. I-10409, ratkaisuehdotuksen 25 kohta). Asia C‑18/95, Terhoeve, tuomio 26.1.1999 (Kok. 1999, 36 kohta).

33 – Edellä alaviitteessä 32 mainittu asia Elsen, tuomion 33 kohta; vastaavasti asia C‑120/95, Decker, tuomio 28.4.1998 (Kok. 1998, s. I‑1831, 23 kohta); asia C‑158/96, Kohll, tuomio 28.4.1998 (Kok. 1998, s. I‑1931, 19 kohta); asia C‑85/96, Martínez Sala, tuomio 12.5.1998 (Kok. 1998, s. I‑2708, 33 kohta) ja asia C‑28/00, Kauer, tuomio 7.2.2002 (Kok. 2002, s. I‑1343, 45 kohta).

34 – Edellä alaviitteessä 12 mainittu asia Snares, tuomion 45 kohta.

35 – Julkisasiamies Kokott totesi asiassa C‑192/05, Tas-Hagen ja Tas, tuomio 26.10.2006 (ratkaisuehdotuksen 61 ja 62 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa) 30.3.2006 esittämässään ratkaisuehdotuksessa, että samaan tapaan kuin jäsenvaltio voi yleisesti määrittää itse ehdot sellaisten sosiaalietuuksien myöntämiselle, joita ei ole säännelty yhteisön oikeudessa, sillä on lisäksi laaja harkintavalta ja liikkumavara määritettäessä sitä integraatioastetta, joka asianosaisen on todistettava. Eräs peruste sidokselle sen jäsenvaltion yhteiskuntaan, joka myöntää etuuden, voi olla periaatteessa asianosaisen asuinpaikka. Hänen integraationsa kyseiseen yhteiskuntaan voidaan katsoa osoitetuksi sillä, että hän on oleskellut tietyn aikaa kyseisessä jäsenvaltiossa. Vrt. tästä asia C‑209/03, Bidar, tuomio 15.3.2005 (Kok. 2005, s. I‑2119, 57 kohta); vrt. myös asia C-224/98, D’Hoop, tuomio 11.7.2002 (Kok. 2002, s. I‑6191, 38 kohta); asia C-138/02, Collins, tuomio 23.3.2004 (Kok. 2004, s. I‑2703, 67 kohta) ja asia C-258/04, Ioannidis, tuomio 15.9.2005 (Kok. 2005, s. I‑8275, 30 kohta). Vrt. viimeksi julkisasiamies Kokottin 29.3.2007 esittämä ratkaisuehdotus asiassa C‑287/05, Hendrix (72 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

36 – Ks. viimeksi julkisasiamies Kokottin edellä alaviitteessä 35 mainitussa asiassa C-287/05, esittämä ratkaisuehdotus (72 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

37 – Vrt. edellä alaviitteessä 12 mainittu asia Leclere ja Deaconescu, tuomion 32 kohta; edellä alaviitteessä 12 mainittu asia Snares, tuomion 42 kohta ja asia 313/86, Lenoir, tuomio 27.9.1988 (Kok. 1988, s. 5391, Kok. Ep. IX, s. 703, 16 kohta), joissa yhteisöjen tuomioistuin korosti, että maksuihin perustumattomien erityisetuuksien osalta yhteisön lainsäätäjä voi vapaasti antaa EY 42 artiklan täytäntöön panemiseksi säännöksiä, jotka eivät ole sosiaalietuuksien vientiperiaatteen mukaisia. Kuten yhteisöjen tuomioistuin on todennut, yhteisön lainsäätäjä voi erityisesti asettaa tiukasti sosiaaliseen ympäristöön sidoksissa olevan etuuden edellytykseksi siinä jäsenvaltiossa asumisen, jossa maksamisesta vastuussa oleva laitos sijaitsee. Asetuksen N:o 1408/71 10 a artiklan nojalla 4 artiklan 2 a kohdassa määritellyt sekamuotoiset etuudet voidaan ottaa mukaan koordinointimenettelyyn ilman, että niihin sovelletaan tämän seurauksena välittömästi vientiperiaatetta. Nämä etuudet myönnetään ainoastaan sen jäsenvaltion alueella, jossa edunsaajat asuvat, ja sen omalla kustannuksella. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan nämä etuudet muistuttavat joiltain ominaisuuksiltaan sosiaalihuoltoa sikäli, että tarve on olennainen myöntämisperuste eikä etuuden saaminen perustu työskentely- tai maksukausien yhteenlaskemiseen, kun taas toisilta ominaisuuksiltaan ne muistuttavat sosiaaliturvaetuuksia sikäli, että tällaisten etuuksien antamistavassa ei käytetä tarveharkintaa ja etuudensaajilla on laissa määritetty asema, ja nämä etuudet kuuluvat samanaikaisesti sekä sosiaaliturvan että sosiaalihuollon alaan (ks. edellä alaviitteessä 3 mainittu Schuler, R., 10 a artiklaa koskevat 1 ja 2 kohta ja Van Raepenbusch, S., La sécurité sociale des travailleurs européens – Principes directeurs et grands arrêts de la Cour de justice des Communautés européennes, Bruxelles, 2001, s. 28 ja sitä seuraavat sivut).

38 – Edellä alaviitteessä 27 mainittu Brall, N., s. 30 ja sitä seuraavat sivut.

39 – Edellä alaviitteessä 33 mainittu asia Martínez Sala.

40 – Edellä alaviitteessä 32 mainittu asia Elsen, tuomion 35 kohta.

41 – Edellä alaviitteessä 5 mainittu Borchardt, 81 ja 82 kohta.

42 – Saksan ja Itävallan välillä 22.12.1966 tehdyn sosiaaliturvasopimuksen 4 artiklan 1 kohdassa määrättiin, että ellei tässä sopimuksessa toisin määrätä, sopimusvaltion lainsäädäntöä, jonka nojalla oikeus etuuksiin, etuuksien saaminen tairahamääräisten etuuksien maksaminen riippuu asuinpaikasta kyseisen valtion alueella, ei sovelleta 3 artiklassa mainittuihin henkilöihin, jotka asuvat toisen sopimusvaltion alueella. Sopimuksen 3 artiklan a kohdassa määrättiin, että sopimusvaltion lainsäädäntöä sovellettaessa tämän valtion kansalaiset ovat samassa asemassa toisen sopimusvaltion kansalaisten kanssa. Sopimuksen 4 artiklan 1 kohtaa ja 3 artiklan 1 kohtaa on näin ollen pidettävä asuinpaikkaedellytyksen kumoamisena kummankin sopimusvaltion kansalaisten hyväksi. Tosiasiassa näissä määräyksissä Saksan ja Itävallan alueita pidetään etuuksien sosiaaliturvaoikeudellista suorittamista koskevan tavoitteen yhteydessä yhtenäisenä alueena (alueellinen rinnastaminen).

43 – Saksan ja Itävallan välisen sosiaaliturvasopimuksen (Saksan BGBl. 1998 II, s. 313 / Itävallan BGBl. III, nro 138/1998) 14 artiklan 2 kohdan b alakohdassa määrätään seuraavaa: ”2. Seuraavia määräyksiä sovelletaan yhä: – – b) edellä 1 kohdassa mainitun sopimuksen 4 artiklan 1 kohta Saksan lainsäädännön osalta, jonka mukaan tapaturmat (ja ammattitaudit), jotka tapahtuvat Saksan liittotasavallan alueen ulkopuolella, ja kaudet, jotka ovat täyttyneet kyseisen alueen ulkopuolella, eivät johda etuuksien maksamiseen tai johtavat etuuksien maksamiseen vain tietyin edellytyksin, kun niihin oikeutetut asuvat Saksan liittotasavallan alueen ulkopuolella tapauksissa, joissa: i) etuus on jo maksettu tai nostettavissa ajankohtana, jolloin asetus on tullut voimaan molempien sopimusvaltioiden osalta, ii) edunsaaja on asettunut vakinaisesti asumaan Itävallan tasavaltaan ennen ajankohtaa, jolloin asetus on tullut voimaan molempien sopimusvaltioiden osalta, ja eläke- tai tapaturmavakuutukseen perustuvan eläkkeen maksaminen alkaa vuoden kuluessa siitä, kun asetus on tullut voimaan molempien sopimusvaltioiden osalta: tämä koskee myös jonkin muun, alkuperäisen eläkkeen korvaavan eläkkeen kertymiskausia, leskeneläke mukaan luettuna, kun kertymiskaudet seuraavat toisiaan yhtäjaksoisesti.”

44 – Yhteisöjen tuomioistuin mainitsee asiassa C‑227/89, Rönfeldt, 7.2.1991 antamassaan tuomiossa (Kok. 1991, s. I‑323, Kok. Ep. XI, s. I-19, 29 kohta) ”kahden tai useamman jäsenvaltion väliset sopimukset, jotka on liitetty osaksi kansallista oikeutta”. Költzsch, M., ”Eine Entscheidung des EuGH und ihre Folgen für das internationale Sozialrecht – Zum Rönfeldt-Urteil des EuGH”, Die Sozialgerichtsbarkeit, 1992, s. 593, päättelee tämän asiaan Rönfeldt sisältyvän kyseisen toteamuksen perusteella, että yhteisöjen tuomioistuin lukee sosiaaliturvasopimukset kyseessä olevien valtioiden kansalliseen oikeuteen. Tämä olisi niin ikään hyväksyttävää Saksassa vallitsevan käsityksen mukaan, koska Saksan perustuslaki perustuu dualistiseen teoriaan kansainvälisen ja kansallisen oikeuden välisestä suhteesta.

45 – Eichenhoffer, E., edellä alaviitteessä 3 mainittu Europäisches Sozialrecht,  2 §:ää koskeva 6 kohta, toteaa, että asetuksen N:o 1408/71 soveltaminen edellyttää myös rajat ylittävää tilannetta. Tämä vaatimus käy ilmi 2 artiklan 2 kohdan sanamuodosta, jonka mukaan tätä vaatimusta sovelletaan henkilöihin, ”jotka ovat tai ovat olleet yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön alaisia”. Tätä vaatimusta on tulkittava siten, että sosiaaliturvaetuuksien yhteensovittamisesta annettuja säännöksiä voidaan soveltaa ainoastaan rajatylittävissä tilanteissa.

46 – Asia C‑95/99, Khalil, tuomio 11.10.2001 (Kok. 2001, s. I‑7413, 68 ja 69 kohta).

47 – Yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa C‑389/99, Rundgren, 10.5.2001 antamassaan tuomiossa (Kok. 2001, s. I-3731, 35 kohta), että asetusta N:o 1408/71 sovelletaan henkilöön, joka asui jäsenvaltiossa mutta ei työskennellyt siellä ja sai eläkkeellä olevana virkamiehenä eläkettä toisesta jäsenvaltiosta.

48 – EYVL 1994, L 1, s. 3

49 – Ks. edellä alaviitteessä 33 mainittu asia Kauer, tuomion 3 kohta.

50 – Edellä alaviitteessä 18 mainittu asia Spruyt, tuomion 18 ja 19 kohta; edellä alaviitteessä 13 mainittu asia Jauch, tuomion 21 kohta ja edellä alaviitteessä 19 mainittu asia Hosse, tuomion 24 ja 25 kohta.

51 – Edellä alaviitteessä 11 mainittu asia Tinelli, tuomion 7 kohta.

52 – Ulkomaisia eläkekausia koskevaa Saksan lainsäädäntöä sovelletaan eläke- ja tapaturmavakuutuksiin. Sen nykyinen oikeusperusta on FRG. FRG:llä korvattiin Fremdrenten- und Auslandsrentengesetz (jäljempänä FAG). Eichenhoffer, E., Handbuch des Sozialversicherungsrechts (toim. Schulin, B.), osa 3, München, 1999, 76 §:ää koskeva 51 kohta, viittaa siihen, että kun FAG:llä pyrittiin korvaamaan poisajetuille heidän lähtövaltiossa menettämänsä sosiaalivakuutusoikeudelliset etuudet saksalaisilla maksukausilla ja odotusajoilla, FRG:ssä korostui Saksan lainsäätäjän tarkoituksen mukaisesti poisajettujen integroiminen: tarkoituksena ei ollut ensisijaisesti korvata heille – riippumatta heidän kotimaansa sosiaalipoliittisesta ja muusta tilanteesta, johon heidän sosiaalivakuutusoikeudellinen asemansa perustui – aiheutuneet haitat, vaan asettaaa heidät Saksassa sosiaalivakuutusoikeudellisesti samaan asemaan, jossa he olisivat, jos heidän vakuutushistoriansa olisi syntynyt Saksassa eikä alueella, jolta heidät ajettiin pois. Tästä syystä maksukaudet, jotka edunsaajat ovat täyttäneet alueilla, joilta heidät on ajettu pois, on otettava FRG:n 15 §:n nojalla huomioon lakisääteisen eläkevakuutuksen maksukausina. Kirjoittaja päättelee tästä, että FRG perustuu tosin edelleen korvausajatukseen, jota kuitenkin täydentää integroitumisajatus, joka on lain keskeinen tavoite.

53 – Edellä alaviitteessä 13 mainittu asia Jauch, tuomion 32 ja 33 kohta.

54 – SGB VI:n 291 b §:ssä (sellaisten etuuksien korvaaminen, joiden maksut eivät kata) säädetään seuraavaa: ”Liittovaltio korvaa eläkevakuutuslaitoksille ulkomaisia eläkekausia koskevan lainsäädännön mukaisista työntekijöiden ja toimihenkilöiden etuuksista aiheutuneet kustannukset.” Säännös koskee ulkomaisia eläkekausia koskevan lainsäädännön mukaisia etuuksia ja siten tietyssä määrin etuuksia, jotka eivät ole tietyiltä osin maksuilla katettavia etuuksia – tai ovat muita kuin vakuutusetuuksia – jotka kuormittavat eläkevakuutusjärjestelmää (ks. tästä Finke, H., SGB VI – Gesetzliche Rentenversicherung einschließlich Übergangsrecht für das Beitrittsgebiet, 3. nide, nro 4/06, 291 b §:ää koskeva 1 kohta).

55 – Edellä alaviitteessä 12 mainittu asia Snares, tuomion 33, 42 ja 43 kohta; edellä alaviitteessä 12 mainittu asia Partridge, tuomion 34 kohta; edellä alaviitteessä 12 mainittu asia Leclere ja Deaconescu, tuomion 32 kohta ja edellä alaviitteessä 12 mainittu asia Skalka, tuomion 25 kohta.

56 – Sosiaalihuollolle on tyypillistä yhteisöjen tuomioistuimen mukaan lainsäädännön mukaisen etuuden myöntäminen riippumatta ammatin harjoittamisen kausien, vakuutuskausien tai maksukausien täyttymisestä. Vrt. edellä alaviitteessä 4 mainittu asia Newton, tuomion 13 kohta.

57 – Julkisasiamies Kokott viittaa edellä alaviitteessä 19 mainitussa asiassa Hosse 20.10.2005 esittämänsä ratkaisuehdotuksen 19 kohdassa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön ja toteaa, että säännöksiä, joissa säädetään poikkeuksista sosiaaliturvaetuuksien maastaviennin periaatteeseen, on tulkittava suppeasti. Tätä tulkintasääntöä voidaan soveltaa sitä paremmalla syyllä silloin, kun asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 2 b kohdan kaltainen poikkeussäännös johtaa jopa siihen, ettei tuota asetusta voida ollenkaan soveltaa. Näin ollen sen lisäksi, että etuus mainitaan asetuksen liitteessä II olevassa III osassa, seuraavien aineellisten edellytysten on täytyttävä kumulatiivisesti, jotta etuus ei kuulu 4 artiklan 2 b kohdan mukaisesti asetuksen soveltamisalaan: etuus perustuu säännöksiin, joiden voimassaolo rajoittuu jäsenvaltion tiettyyn osaan, etuus myönnetään maksuihin perustumattomana, ja sillä on erityisetuuden luonne. Vrt. edellä alaviitteessä 13 mainittu asia Jauch, tuomion 21 kohta ja edellä alaviitteessä 19 mainittu asia Hosse, tuomion 25 kohta. Edellä alaviitteessä 9 mainittu Fuchs, M., 4 §:ää koskeva 27 kohta, viittaa siihen, että kyseessä oleville henkilöille myönnetään 2 a kohdassa tarkoitettuja maksuihin perustumattomia rahallisia erityisetuuksia yksinomaan sen jäsenvaltion alueella ja kyseisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti, jonka alueella he asuvat, edellyttäen että nämä etuudet on mainittu liitteessä II a.

58 – Asetuksen N:o 1408/71 6, 7 ja 8 artiklasta sekä yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä käy ilmi, että 8 artikla koskee ainoastaan sopimuksia, joita jäsenvaltiot tekevät toistensa kanssa asetuksen voimaantulon jälkeen. Vrt. tästä asia C‑305/92, Hoorn, tuomio 28.4.1994 (Kok. 1994, s. I‑1525, 19 kohta) ja asia C‑23/92, Grana-Novoa, tuomio 2.8.1993 (Kok. 1993, s. I‑4505, Kok. Ep. ΧΙV, s. Ι–363, 22 kohta).

59 – Vrt. edellä alaviitteessä 43 mainittu asia Rönfeldt, tuomion 23 kohta. Tässä tuomiossa täsmennetään aiempaa oikeuskäytäntöä (erityisesti edellä alaviitteessä 17 mainittu asia Petroni, tuomion 13 kohta; edellä alaviitteessä 17 mainittu asia De Jong, tuomion 15 kohta ja edellä alaviitteessä 17 mainittu asia Dammer, tuomion 21 kohta), jonka mukaan ETY:n perustamissopimuksen 48–51 artiklassa tarkoitettua päämäärää ei saavutettaisi, jos työntekijät käytettyään oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen menettäisivät yhden jäsenvaltion lainsäädännössä heille jo taatun sosiaaliturvan etuudet. Asiassa 807/79, Gravina, 9.7.1980 antamansa tuomion (Kok. 1980, s. 2205, 7 kohta) pohjalta yhteisöjen tuomioistuin teki tällä perusteella sellaisen johtopäätöksen, ettei yhteisön säännöstön soveltaminen saa johtaa yhden jäsenvaltion lainsäädännön mukaan jo myönnettyjen etuuksien pienenemiseen. Kessler, F., ”Pensions d’invalidité de droit communautaire et conventions bilatérales de sécurité sociales – des précisions”, Revue de droit sanitaire social, tammi-helmikuu 1996, s. 148, katsoo, että yhteisöjen tuomioistuin soveltaa tässä eräänlaista ”suotuisuusperiaatetta” tapauksessa, jossa asetuksen N:o 1408/71 säännös ja kahdenvälisen sosiaaliturvasopimuksen määräys ovat ristiriitaiset.

60 – Edellä alaviitteessä 44 mainittu asia Rönfeldt.

61 – Asia C‑475/93, Thévenon, tuomio 9.11.1995 (Kok. 1995, s. I‑3813, 26 kohta).

62 – Yhdistetyt asiat C‑31/96, C‑32/96 ja C‑33/96, Naranjo Arjona ym., tuomio 9.10.1997 (Kok. 1997, s. I-5501, 27 kohta).

63 – Asia C‑153/97, Grajera Rodriguez, tuomio 17.12.1998 (Kok. 1998, s. I-8645).

64 – Mainittu alaviitteessä 61, tuomion 26 kohta.

65 – Edellä alaviitteessä 62 mainitut yhdistetyt asiat Naranjo Arjona ym., tuomion 29 kohta ja edellä alaviitteessä 63 mainittu asia Grajera Rodriguez, tuomion 29 kohta.

66 – Asia 82/72, Walder, tuomio 7.6.1973 (Kok. 1973, s. 599, 6 ja 7 kohta) ja edellä alaviitteessä 61 mainittu asia Thévenon, tuomion 15 kohta.

67 – Tämän oikeuskäytännön tarkoituksena ei sen sijaan voi olla varmistaa, että työntekijät saavat kaikki mahdolliset sosiaaliturvasopimusten ja kansallisen lainsäädännön etuudet. Van Raepenbusch, S., ”Les rapports entre le règlement (C.E.E.) N° 1408/71 et les conventions internationales dans le domaine de la sécurité sociales des travailleurs circulant à l´intérieur de la Communauté”, Cahiers de droit européen, 1991, s. 466, tukee esimerkiksi näkemystä siitä, että vaikka on hyväksytty, ettei neuvosto voi EY 42 artiklan nojalla lainsäätäjänä peruuttaa työntekijöille luvattuja etuuksia, EY 42 artiklan ensisijaisena tavoitteena on korvata perinteiset järjestelmät kansallisten sosiaaliturvajärjestelmien koordinointimenetelmällä ja varmistaa siten työntekijöiden vapaa liikkuvuus yhteisössä. Ottevaere, A., ”Le règlement 1408/71 et les conventions de sécurité sociale: suite et fin des incertitudes – l’arrêt Thévenon”, Revue belge de sécurité sociale, 1996, s. 849, panee merkille vaaran, joka liittyy siihen, että työntekijä valitsee asetuksen N:o 1408/71 ja kahdenvälisten sosiaaliturvasopimusten soveltamisen välillä saadakseen toivotut etuudet. Ottevaere suhtautuu näin ollen myönteisesti siihen, että asiaan Rönfeldt perustuvaa oikeuskäytäntöä on täsmennetty asiassa Thévenon annetussa tuomiossa.

68 – Asia C‑214/94, tuomio 30.4.1996 (Kok. 1996, s. 1-2253, 15 kohta). Tämän asian kantajana oli Belgian kansalainen, joka työskenteli palkallisena toimenhaltijana Saksan Algeriassa sijaitsevan suurlähetystön passiosastolla ja joka asui Algeriassa jo ennen työsopimuksen tekemistä. Kantaja vaati yhdenvertaista kohtelua Saksan paikallisten toimenhaltijoiden kanssa. Saksan liittotasavalta kieltäytyi tästä sillä perusteella, ettei asiaan voida soveltaa yhteisön oikeutta, koska kyseinen alue ei kuulu sen soveltamisalaan. Yhteisöjen tuomioistuin muistutti, että oikeuskäytännön mukaan yhteisön oikeuden säännöksiä voidaan soveltaa yhteisön alueen ulkopuolella harjoitettavaan ammattitoimintaan, jos työsuhde säilyttää riittävän kiinteän liitynnän yhteisön alueeseen. Tämän periaatteen on katsottava koskevan myös sellaisia tapauksia, joissa työsuhde liittyy riittävällä tavalla jäsenvaltion oikeuteen ja näin ollen asiaa koskeviin yhteisön oikeuden säännöksiin. Yhteisöjen tuomioistuin totesi tämän perusteella, että pääasian kantajan tapauksen kaltaisissa tapauksissa yhteisön oikeutta, ja siten edellä mainituissa yhteisön oikeuden määräyksissä ja säännöksissä ilmaistua kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän kieltoa, sovelletaan työsuhteen kaikkiin niihin kysymyksiin, joita säännellään jonkin jäsenvaltion oikeudessa.

69 – Edellä alaviitteessä 47 mainittu asia Rundgren, tuomion 35 kohta. Tämän asian kantajana oli eläkkeellä oleva Ruotsin kansalainen, joka sai julkishallinnon palvelussuhteeseensa perustuvaa eläkettä Ruotsista ja joka muutti Suomeen ennen kuin asetus N:o 1408/71 tuli voimaan Suomessa. Yhteisöjen tuomioistuin totesi, että Rundgren kuuluu asetuksen N:o 1408/71 ajalliseen, henkilölliseen ja aineelliseen soveltamisalaan siitä huolimatta, että hän oli jo lopettanut työskentelyn ja muuttanut Ruotsista Suomeen ennen kuin asetus tuli voimaan Suomessa. Tässä yhteydessä oli selvästikin ratkaisevaa se, että asianomainen sai julkiseen palvelussuhteeseen perustuvaa eläkettä toisesta jäsenvaltiosta. Tämän perusteella yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että asiaan sovelletaan asetusta N:o 1408/71.

70 – Edellä alaviitteessä 32 mainittu asia Elsen, tuomion 33 kohta; vastaavasti edellä alaviitteessä 33 mainittu asia Decker, tuomion 23 kohta; edellä alaviitteessä 33 mainittu asia Kohll, tuomion 19 kohta; edellä alaviitteessä 33 mainittu asia Martínez Sala, tuomion 33 kohta ja edellä alaviitteessä 32 mainittu asia Kauer, tuomion 45 kohta.

Full & Egal Universal Law Academy