EUR-Lex -  62007CC0489 - FI

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

VERICA TRSTENJAK

18 päivänä helmikuuta 2009 1(1)

Asia C‑489/07

Pia Messner

vastaan

Firma Stefan Krüger

(Amtsgericht Lahrin (Saksa) esittämä ennakkoratkaisupyyntö)

Kuluttajansuoja etäsopimuksissa – Direktiivi 97/7/EY – 6 artiklan mukainen peruuttamisoikeus – Johdanto-osan 14 perustelukappale – Korvaus toimitetun tavaran käytöstä, kun kauppa on peruutettu säädetyssä määräajassa – ”Seuraamusten” ja ”kulujen” käsitteet

Sisällys

Johdanto

I  Asiaa koskevat oikeussäännöt

A  Yhteisön lainsäädäntö

B  Kansallinen lainsäädäntö

II  Pääasian tosiseikat ja ennakkoratkaisukysymykset

III  Menettely yhteisöjen tuomioistuimessa

IV  Asianosaisten ja muiden osapuolten keskeiset lausumat

V  Oikeudellinen arviointi

A  Alustavat huomautukset

B  Käyttökorvauksen luonnetta ja tehtävää koskevat toteamukset

C  Ennakkoratkaisukysymyksen arviointivaiheet

D  Sisältyykö käyttökorvaus seuraamuksen käsitteeseen, ja onko se siten ristiriidassa direktiivin 97/7 kanssa?

E  Sisältyykö käyttökorvaus kulujen käsitteeseen, ja onko se siksi ristiriidassa direktiivin 97/7 kanssa?

1. Kulujen käsite direktiivissä 97/7 – sanamuodon ja virkkeen systematiikan mukainen tulkinta

2. Direktiivin 97/7 mukainen kulujen käsite – teleologinen ja systemaattinen lähestymistapa

3. Direktiivin 97/7 perustana olevan riskinjaon tarkempi analyysi tukee tähänastista tulkintaa

4. Tiedottamisvelvollisuuden laiminlyönti ja sen seuraukset

5. Saavatko väärinkäytökset yksittäistapauksissa johtaa kaikkien kuluttajien kannalta epäsuotuisaan sääntelyyn?

6. Rajaaminen asioissa Schulte ja Crailsheimer Volksbank annettuihin tuomioihin perustuvan oikeuskäytännön mukaisesti

7. Päätelmä

F  Siltä varalta, ettei käyttökorvauksen katsota sisältyvän direktiivin 97/7 mukaisiin seuraamuksen ja kulujen käsitteisiin: kuuluuko käyttökorvaus jäsenvaltioiden sääntelytoimivaltaan?

VI  Ratkaisuehdotus

I       Johdanto

1.        Nyt esillä oleva ennakkoratkaisupyyntö koskee kuluttajansuojasta etäsopimuksissa 20.5.1997 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY(2) (jäljempänä direktiivi 97/7) 6 artiklan 2 kohdan, luettuna yhdessä 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan toisen virkkeen kanssa, tulkintaa.

2.        Pääasian kohteena on etäsopimuksen purkaminen. Pääasian asianosaiset ovat eri mieltä siitä, onko vastaajalla oikeus vähentää palautettavasta myyntihinnasta korvaus tavaran käytöstä.

3.        Etäsopimuksille on ominaista se, ettei niistä käydä myyntineuvotteluja liikkeessä. Myyjä – josta käytetään tässä yhteydessä jäljempänä nimitystä elinkeinonharjoittaja – ja kuluttaja eivät ole samaan aikaan paikalla sopimusta alulle pantaessa tai sopimusta tehtäessä.(3) Sopimus tehdään elinkeinonharjoittajan etämyyntiä varten järjestämän myynti- tai palvelutarjontamenetelmän avulla.(4) Tässä yhteydessä käytetään yksinomaan etäviestintävälinettä, ja direktiivissä 97/7 viestintävälineitä tulkitaan laajasti saman direktiivin liitteen I mukaisesti. Niitä ovat ensinnäkin perinteiset etäviestintävälineet, kuten kirjeet, painotuotteet, luettelot ja puhelinkeskustelut. Etäviestintävälineitä ovat myös edistykselliseen kehitykseen perustuvat uudet tekniikat, jotka mahdollistavat kaupanteon ja kaupankäynnin internetin ja muiden viestintävälineiden kautta ja joita ovat esimerkiksi videotekstilaite, näköpuhelin, sähköposti ja teleostoslähetykset. Uusien tekniikoiden kehittyessä myös kuluttajansuojan vaatimuksia on mukautettava, mutta tässä yhteydessä on kiinnitettävä huomiota myös elinkeinonharjoittajan etuihin. Nyt esillä olevan asian tarkastelun yhteydessä on näin ollen otettava huomioon, että tulevaisuudessa kaupanteko ja kaupankäynti tapahtuvat todennäköisesti nykyistä laajemmin internetin ja vastaavien uudenaikaisten viestintävälineiden avulla.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Yhteisön lainsäädäntö

4.        Direktiivin 97/7 johdanto-osan 14 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”kuluttajalla ei ole mahdollisuutta konkreettisesti nähdä tuotetta tai tutustua palvelun ominaisuuksiin ennen sopimuksen tekoa; on syytä säätää oikeus peruuttaa sopimus, jollei tästä direktiivistä muuta johdu; jotta tämä oikeus ei olisi pelkästään muodollinen, peruuttamisoikeuden käytöstä kuluttajalle mahdollisesti aiheutuvat kulut on rajoitettava tavaroiden välittömiin palautuskustannuksiin; peruuttamisoikeus ei rajoita kansallisen lainsäädännön mukaisia kuluttajan oikeuksia erityisesti siltä osin kuin on kyse vioittuneen tavaran tai palvelun tai sellaisen tavaran tai palvelun vastaanottamisesta, joka ei vastaa sitä tarjottaessa annettua kuvausta; jäsenvaltioiden asiana on päättää muista peruuttamisoikeuden käyttämiseen liittyvistä ehdoista ja järjestelyistä”.

5.        Direktiivin 97/7 5 artiklassa säädetään tiedottamisvelvollisuudesta, joka elinkeinonharjoittajan on täytettävä kuluttajaa kohtaan.

6.        Direktiivin 97/7 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Peruuttamisoikeus

1. Etäsopimuksissa kuluttajalle on annettava vähintään seitsemän arkipäivän aika, jonka kuluessa hän saa peruuttaa sopimuksen seuraamuksitta ja syytä ilmoittamatta. Ainoat kulut, jotka voivat tulla kuluttajan maksettavaksi peruuttamisoikeuden käyttämisestä ovat tavaran palauttamisesta aiheutuvat välittömät kulut.

Tätä oikeutta käytettäessä määräaika alkaa:

– tavaroiden osalta päivästä, jolloin kuluttaja on ne vastaanottanut, jos 5 artiklassa tarkoitetut velvoitteet on täytetty,

– –

Jos elinkeinonharjoittaja ei ole täyttänyt 5 artiklassa tarkoitettuja velvoitteita, määräaika on kolme kuukautta. Tämä määräaika alkaa:

– tavaroiden osalta päivästä, jolloin kuluttaja on ne vastaanottanut,

– –

Jos 5 artiklassa tarkoitetut tiedot annetaan kolmen kuukauden kuluessa, kuluttajalla on tietojen antohetkestä alkaen ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettu seitsemän arkipäivän määräaika.

2. Jos kuluttaja on käyttänyt peruuttamisoikeuttaan tämän artiklan mukaisesti, elinkeinonharjoittajan on palautettava kuluttajan suorittamat maksut lyhentämättöminä. Ainoat kulut, jotka voivat tulla kuluttajan maksettavaksi peruuttamisoikeuden käyttämisestä ovat tavaran palauttamisesta aiheutuvat välittömät kustannukset. Maksut on palautettava mahdollisimman pian ja joka tapauksessa 30 päivän kuluessa.

3. – –”

B       Kansallinen lainsäädäntö

7.        Direktiivi 97/7 saatetaan osaksi Saksan lainsäädäntöä erityisesti Saksan siviililain (Bürgerliches Gesetzbuch, jäljempänä BGB) 312 b §:llä ja sitä seuraavilla pykälillä(5) sekä BGB:hen perustuvasta tiedottamis- ja näyttövelvollisuudesta annetun asetuksen (jäljempänä BGB-InfoV) säännöksillä.(6)

8.        BGB:n 312 d §:n otsikkona on ”Peruuttamis- ja palautusoikeus etäsopimuksissa”, ja siinä säädetään seuraavaa:

”1. Kuluttajalla on etäsopimuksissa 355 §:n mukainen peruuttamisoikeus. Peruuttamisoikeuden sijasta kuluttajalle voidaan tavaroiden toimitussopimuksissa myöntää 356 §:n mukainen palautusoikeus.

2. Peruuttamisen määräaika ei ala 355 §:n 2 momentin ensimmäisestä virkkeestä poiketen ennen 312 c §:n 2 momentin mukaisen tiedottamisvelvollisuuden täyttymistä tai tavaroiden toimituksessa ennen niiden saapumista vastaanottajalle tai samanlaisten tavaroiden moniosaisissa toimituksissa ennen ensimmäisen osatoimituksen saapumista tai palvelujen tarjoamisessa ennen sopimuksen tekoa.”

9.        BGB:n 355 §:n otsikkona on ”Peruuttamisoikeus kuluttajasopimuksissa”, ja siinä säädetään seuraavaa:

”1. Mikäli laissa myönnetään kuluttajalle tämän säännöksen mukainen peruuttamisoikeus, sopimuksentekoon kohdistuva tahdonilmaisu ei enää sido kuluttajaa, jos hän on peruuttanut kaupan määräajassa. Peruuttamista varten ei tarvitse esittää perusteluja, ja peruuttamisesta on ilmoitettava kirjallisesti tai palauttamalla tavara yritykselle kahden viikon kuluessa; määräaikaa noudatetaan, kun palautus tapahtuu asetetussa määräajassa, ja lähetys tässä määräajassa riittää.

2. Määräaika alkaa kulua siitä hetkestä, jona kuluttajalle tiedotetaan tämän peruuttamisoikeudesta kirjallisesti tiedonannolla, jossa ilmoitetaan selkeästi hänen oikeutensa käytetyn viestintävälineen vaatimusten mukaisesti ja jossa annetaan myös sen henkilön nimi ja osoite, jolle peruuttamisilmoitus on tehtävä, sekä mainitaan määräajan alkamisajankohta ja 1 momentin toisen virkkeen säännökset. Mikäli tiedonanto annetaan sopimuksenteon jälkeen, määräaika on 1 momentin toisesta virkkeestä poiketen yksi kuukausi. Jos sopimus tehdään kirjallisesti, määräaika ei ala kulua ennen kuin kuluttajan saataville on annettu myös sopimusasiakirja, kuluttajan kirjallinen tilaus tai sopimusasiakirjan tai tilauksen jäljennös. Mikäli määräajan kulumisen alkamisajankohta on riidanalainen, todistustaakka on yrityksellä.

3. Peruuttamisoikeus raukeaa viimeistään kuuden kuukauden kuluttua sopimuksen teosta. Tavaroiden toimituksen yhteydessä määräaika ei ala kulua ennen kuin tavarat ovat saapuneet vastaanottajalle. Ensimmäisestä virkkeestä poiketen peruuttamisoikeus ei raukea, jos kuluttajalle ei ole tiedotettu asianmukaisesti tämän peruuttamisoikeudesta, ja rahoituspalveluja koskevissa etäsopimuksissa se ei raukea myöskään siinä tapauksessa, että yrittäjä ei ole täyttänyt asianmukaisesti 312 c §:n 2 momentin 1 kohdan mukaista ilmoitusvelvollisuutta.”

10.      BGB:n 357 §:n otsikkona on ”Peruuttamisen ja palauttamisen oikeudelliset seuraukset”, ja siinä säädetään seuraavaa:

”1. Ellei toisin säädetä, peruuttamis- ja palautusoikeuteen sovelletaan vastaavasti lakisääteisen sopimuksen irtisanomista koskevia säännöksiä. BGB:n 286 §:n 3 momenttia sovelletaan tämän säännöksen mukaiseen maksujen palauttamista koskevaan velvollisuuteen; tässä säännöksessä vahvistettu määräaika alkaa kulua kuluttajan tekemästä peruuttamis- tai palauttamisilmoituksesta. Tässä yhteydessä määräaika alkaa kulua korvausvelvollisuuden osalta kuluttajan ilmoituksen jättämisestä, yrityksen korvausvelvollisuuden osalta ilmoituksen saapumisesta.

– –

3. Kuluttajan on 346 §:n 2 momentin ensimmäisen virkkeen 3 kohdasta poiketen suoritettava tavaran ohjeidenmukaisesta käyttöönotosta johtuvasta huonontumisesta vastaava korvaus, kun hänelle on kirjallisesti annettu tiedoksi tämä oikeudellinen seuraus ja mahdollisuus sen välttämiseen. Tätä ei sovelleta, kun kuluminen johtuu yksinomaan tavaran tarkastamisesta. Lisäksi 346 §:n 3 momentin ensimmäisen virkkeen 3 kohtaa ei sovelleta, kun kuluttajalle on ilmoitettu asianmukaisesti tämän peruuttamisoikeudesta tai kun kuluttaja on muutoin saanut tiedon tästä oikeudesta.

4. Osapuolilla ei ole muita oikeuksia.”

11.      BGB-InfoV:n 14 §:n 1 ja 3 momenttiin sisältyy säännöksiä peruuttamista ja palauttamista koskevan tiedottamisen tavasta ja mallin käytöstä.

12.      BGB-InfoV:n 14 §:n 1 ja 3 momentin liitteessä 2 esitetään seuraavanlainen tiedonantomalli:

”Peruuttamisoikeus

Voitte peruuttaa sopimuksen kahden viikon kuluessa syytä ilmoittamatta kirjallisesti (esim. kirjeitse, faksitse, sähköpostitse) tai – mikäli tavara toimitetaan teille ennen määräajan kulumista – palauttamalla tavaran. Määräaika alkaa aikaisintaan tämän tiedotteen vastaanottamisesta. Peruuttamismääräaikaa katsotaan noudatetun, kun peruuttamisilmoitus tai tavara on lähetetty määräajassa.

– –

Peruuttamisen seuraukset

Kun peruutus on tehokas, jo saadut suoritukset ja mahdollinen – – hyöty (kuten korot) on palautettava. Mikäli vastaanotettua tavaraa ei voida palauttaa lainkaan tai se voidaan palauttaa vain osittain tai huonontuneessa kunnossa, on mahdollisesti maksettava vastaava korvaus. Tämä ei päde tavaroita palautettaessa silloin, kun tavaran huonontuminen johtuu ainoastaan sen tarkastamisesta – mikä olisi ollut mahdollista esimerkiksi liikkeessä.

Velvollisuus suorittaa korvaus tavaran ohjeidenmukaisesta käyttöönotosta johtuvasta huonontumisesta on mahdollisuus välttää, mikäli ette ota tavaraa käyttöön omaisuutenanne ettekä millään tavoin heikennä tavaran arvoa.

Postitse lähetettävät tavarat voidaan palauttaa meidän kustannuksellamme ja riskillämme. Tavarat, joita ei voida lähettää postitse, noudetaan kotoanne.”

III  Pääasian tosiseikat ja ennakkoratkaisukysymys

13.      Pääasian kantaja on kuluttaja. Pääasian vastaaja on yritys, joka harjoittaa internetpostimyyntiä.

14.      Kantaja osti 2.12.2005 vastaajalta käytetyn kannettavan tietokoneen 278 euron hintaan vastaajan internetissä ilmoittaman tarjouksen perusteella.

15.      Vastaaja ilmoitti kaupanteon ajankohtana yleiset sopimusehdot internetissä. Niissä todettiin muun muassa seuraavaa: ”Tehty sopimus ei enää sido teitä, jos lähetätte toimitetun tavaran omalla kustannuksellanne ja omalla vastuullanne takaisin 14 päivän kuluessa siitä, kun olette vastaanottanut tavaran. Määräaikaa katsotaan noudatetun, kun tavara palautetaan asetetussa määräajassa ja kun siitä ilmoitetaan meille kirjallisesti etukäteen. Emme hyväksy palautuksia, joista ei ole ilmoitettu etukäteen. – – Haluamme lisäksi painottaa, että teidän on suoritettava meiltä tilaamanne tavaran ohjeidenmukaisesta käyttöönotosta johtuvasta huonontumisesta vastaava korvaus, minkä vuoksi suositamme, että harkitsette tarkkaan, otatteko tilaamanne tavaran käyttöön, jollette ole varma, haluatteko pitää sen. Ymmärtänette, että käytetty tavara voidaan myydä muille asiakkaille ainoastaan alennettuun hintaan. Säännönmukaisesti tässä yhteydessä sovelletaan tavaran arvon 15 prosentin alennusta. Velvollisuutta korvata tavaran käyttö ei sovelleta, kun tavara on alkuperäisessä pakkauksessaan eikä sitä ole otettu käyttöön. Teillä on kuitenkin oikeus tarkastaa hankkimanne tavara.”

16.      Tietokoneen näyttöön tuli vika elokuussa 2006. Kantaja ilmoitti vastaajalle 4.8.2006 näytön viasta. Vastaaja kieltäytyi korjaamasta vikaa maksutta.

17.      Kantaja ilmoitti 7.11.2006 kauppasopimuksen peruuttamisesta ja tarjosi kannettavaa tietokonetta vastaajalle kauppahinnan takaisinmaksua vastaan.

18.      Kantaja vaatii, että vastaaja maksaa hänelle 278 euroa korkoineen ja muut kuin oikeudenkäyntiin liittyvät kulut ja että tuomioistuin toteaa vastaajan syyllistyneen maksamisen viivästykseen.

19.      Vastaaja on vastannut kannevaatimukseen, että kantajan on joka tapauksessa maksettava korvaus kannettavan tietokoneen käytöstä noin 8 kuukauden ajalta. Vastaavan kannettavan tietokoneen vuokra on markkinoiden keskiarvon mukaan 118,80 euroa kolmelta kuukaudelta, joten kantajan käyttöajalta maksettava korvaus olisi 316,80 euroa, mikä voidaan esittää kantajan maksuvaatimusta vastaan.

20.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että kantaja ilmoitti peruuttamisesta määräajassa, koska kantajalle ei ollut tehokkaasti ilmoitettu tämän peruuttamisoikeudesta.

21.      Kansallinen tuomioistuin toteaa lisäksi, että kansallisen lainsäädännön mukainen peruuttamisen määräaika alkaa vasta vastaajan tiedottamisvelvollisuuden täyttymisen jälkeen. Kansallisen tuomioistuimen mukaan vastaaja ei ole tiedottanut peruutus- ja palautusoikeudesta BGB:n 312 c §:n 2 momentin ja BGB-InfoV:n 14 §:n 1 ja 3 momentin liitteen 2 mukaisesti, minkä vuoksi tehokasta ilmoitusta ei ole tehty. Kansallinen tuomioistuin tuo tässä yhteydessä esiin useita tiedottamiseen liittyviä näkökohtia.(7)

22.      Kaupan peruuttamisesta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että kansallisen lainsäädännön nojalla tapauksissa, joissa kauppa peruutetaan BGB:n 312 d §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen nojalla, luettuna yhdessä 355 §:n, 357 §:n 1 momentin ja 346 §:n 1 momentin kanssa, kuluttajan on palautettava saadut suoritukset. BGB:n 346 §:n 1 momentissa säädetään lisäksi, että saatu hyöty on palautettava. Siltä osin kuin palauttaminen on suljettu pois saavutetun hyödyn luonteen vuoksi, velallisen on maksettava BGB:n 346 §:n 2 momentin ensimmäisen virkkeen 1 kohtaan perustuva käyttökorvaus. Hyödyllä tarkoitetaan BGB:n 100 §:n nojalla tavarasta saatavaa tuottoa sekä etuja, joita saadaan tavaran käyttämisestä.

23.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, että päätös kantajan esittämästä vaatimuksesta, joka koskee tämän suorittaman 278 euron summan takaisinmaksua, riippuu siitä, onko vastaajalla oikeus vähentää palautettavasta myyntihinnasta kantajan kulutustavarasta saamaa hyötyä vastaava käyttökorvaus. Kansallisen tuomioistuimen käsityksen mukaan tämän päätöksen kannalta ei ole merkitystä sillä, että kannettavassa tietokoneessa oli vika elokuusta 2006 alkaen. Tämän tapahtuman perusteella voidaan laskea ainoastaan käyttömahdollisuuden kesto. Kansallisen tuomioistuimen mukaan on lähtökohtaisesti katsottava, että kantaja on käyttänyt tietokonetta ainoastaan ohjeidenmukaisesti.(8)

24.      Amtsgericht Lahr (Saksa) on päättänyt 26.10.2007 esittää tässä tilanteessa yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko kuluttajansuojasta etäsopimuksissa 20.5.1997 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY 6 artiklan 2 kohdan, luettuna yhdessä direktiivin 6 artiklan 1 kohdan toisen virkkeen kanssa, säännöksiä tulkittava siten, että niiden vastaisena on pidettävä kansallista lainsäädäntöä, jonka mukaan myyjä voi vaatia, kun kuluttaja on peruuttanut kaupan säädetyssä määräajassa, korvausta toimitetun kulutustavaran käytöstä?”

IV     Menettely yhteisöjen tuomioistuimessa

25.      Ennakkoratkaisupyyntöpäätös saapui yhteisöjen tuomioistuimen kirjaamoon 5.11.2007.

26.      Belgian, Saksan, Espanjan, Itävallan ja Portugalin hallitukset sekä komissio ovat esittäneet kirjallisia huomauksia yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 23 artiklassa mainitussa määräajassa.

27.      Kirjallisen menettelyn päätyttyä järjestettiin 11.12.2008 suullinen käsittely, johon osallistuivat ja jossa esittivät huomautuksia Saksan ja Espanjan hallitukset sekä komissio.

V       Asianosaisten ja muiden osapuolten keskeiset lausumat

28.      Yhteisöjen tuomioistuimessa esitetyt lausumat voidaan jakaa kahteen väiteryhmään, joiden sisällä näkemyksissä on osittain vivahde-eroja. Saksan ja Itävallan hallitukset sekä komissio kannattavat sitä, että ennakkoratkaisukysymykseen vastataan kieltävästi, kun taas Belgian, Espanjan ja Portugalin hallitukset esittävät päinvastaista vastausta.

29.      Vastausehdotusten hajonnassa heijastuu se, että ennakkoratkaisukysymyksiin vastaamisessa on huomattavasti tulkinnanvaraa.(9)

30.      Saksan ja Itävallan hallitukset katsovat, että direktiivi 97/7 sallii kansallisen sääntelyn, joka koskee tosiasialliseen hyötyyn perustuvaa käyttökorvausta. Direktiivissä jätetään niiden mukaan avoimeksi se, onko kuluttaja velvollinen korvaamaan saamansa hyödyn vai ei, ja jos on, niin missä määrin. Saadusta hyödystä maksettava korvaus ei ole Saksan ja Itävallan hallitusten mukaan direktiivin 97/7 johdanto-osan 14 perustelukappaleessa tai 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan toisessa virkkeessä ja 2 kohdassa tarkoitettu ”kulu” eikä saman direktiivin 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan ensimmäisessä virkkeessä tarkoitettu ”seuraamus”. Ne katsovat, että direktiivissä tarkoitettu seuraamus on maksu, joka määrätään ainoastaan peruuttamisen vuoksi, ilman että sillä on käytännön yhteyttä yrityksen omaisuudelle aiheutuneeseen haittaan. Velvollisuus korvata kuluttajan käytöstä saama etu ei Saksan ja Itävallan hallitusten mukaan ole seuraamus kaupan peruuttamisesta. Ne katsovat, että peruuttamisoikeuden käytöstä aiheutuvat ”kulut” viittaavat ainoastaan rahasummiin, jotka perustuvat peruuttamisesta seuraavien toimenpiteiden toteuttamiseen. Peruuttamisoikeuden käytön yhteydessä kuluttaja toteuttaa toimenpiteen – palauttaa tavaran – ja elinkeinonharjoittaja toteuttaa myös toimenpiteen – palauttaa mahdollisesti jo maksetun kauppasumman. Saksan ja Itävallan hallitukset katsovat, ettei ”kulujen” laajempaa tulkintaa, jonka mukaan kuluttajaan kohdistuvat perusteettoman edun saamiseen perustuvat vaatimukset olisivat pois suljettuja, voida johtaa direktiivin sanamuodosta, eikä sellainen käy ilmi myöskään direktiivin systematiikan ja tarkoituksenmukaisesta tulkinnasta. Saksan ja Itävallan hallitusten mukaan direktiivillä 97/7 on kaksi keskeistä päälinjaa: sisämarkkinoiden toteuttaminen ja kuluttajansuoja. Kansallinen lainsäädäntö, jossa säädetään molemminpuolisesta vaatimuksesta korvata tosiasiallisesti saatu hyöty kaupan peruuttamistapauksessa, ei Saksan ja Itävallan hallitusten mukaan heikennä näitä periaatteita.

31.      Saksan ja Itävallan hallitukset katsovat näin ollen, ettei direktiivi 97/7 estä tällaisen käyttökorvauksen perimistä, vaan asia jätetään jäsenvaltioiden harkintavaltaan. Tämä seuraa niiden mukaan direktiivin johdanto-osan 14 perustelukappaleen viimeisestä virkkeestä, jossa säädetään, että jäsenvaltioiden asiana on päättää muista peruuttamisoikeuden käyttämiseen liittyvistä ehdoista ja järjestelyistä. Mikäli kuluttaja on ennen kaupan peruuttamisilmoituksen tekoa paitsi kokeillut myös käyttänyt aktiivisesti kaupan kohdetta ja siten hyötynyt siitä, olisi Saksan ja Itävallan hallitusten mukaan epäasianmukaista evätä elinkeinonharjoittajalta mahdollisuus vaatia kuluttajalta tästä korvaus.

32.      Itävallan hallitus toteaa lisäksi, että kansallista lainsäädäntöä, jonka nojalla elinkeinonharjoittaja voi vaatia sopimuksen peruuttamistapauksessa kuluttajalta korvauksen tavaran käytöstä, on pidettävä direktiivin mukaisena. Itävallan hallitus huomauttaa kuitenkin, ettei käyttökorvauksen määrääminen ole direktiivin 97/7 6 artiklaan sisältyvän peruuttamisoikeuden tarkoituksen mukaista, jos kuluttaja velvoitetaan maksamaan tällainen korvaus siinäkin tapauksessa, että tämä ainoastaan hyväksyy tavaran tai käyttää tavaraa ohjeiden mukaisesti ainoastaan lyhytaikaisesti tarkastaakseen sen. Itävallan hallitus pitää tällaisia taloudellisia seurauksia, joita kuluttajille säännönmukaisesti koituisi purkuoikeuden käyttämisen yhteydessä, direktiivin vastaisina seuraamuksina, jotka vaikeuttavat kuluttajan mahdollisuutta käyttää peruuttamisoikeutta tai tekevät sen käyttämisen mahdottomaksi. Itävallan hallituksen mukaan direktiivin 97/7 lähtökohtaisena tavoitteena on kuitenkin välttää se, että tavaran etämyynnistä ostava kuluttaja joutuu sellaista kuluttajaa heikompaan asemaan, joka tekee kauppasopimuksen molempien osapuolten ollessa fyysisesti läsnä ja joka voi tällöin yleensä tarkastaa kaupan kohteen korvauksetta (esimerkiksi sovittamalla). Itävallan hallitus katsoo näin ollen, että etämyynnissä tavara on voitava tarkastaa sen vastaanottamisen yhteydessä, mikä tapahtuu kuitenkin vasta sopimuksen tekemisen jälkeen. Annettaessa kuluttajalle rajaton mahdollisuus käyttää sopimuksen purkuoikeutta pyritään Itävallan hallituksen mukaan asettamaan asianomainen kuluttaja vastaavaan asemaan kuin kuluttaja, joka on tarkastanut kaupan kohteen ennen sopimuksen myöhempää tekemistä.

33.      Saksan hallitus toteaa lisäksi, että tarkastelun kohteena olevalla Saksan lainsäädännöllä täydennetään direktiivin 97/7 sääntelyä ja direktiivissä säädettyä suoritussuhteen purkua. Saksan lainsäädännön nojalla kummankin osapuolen on korvattava käytöstä saamansa hyödyt. Mikäli kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan, elinkeinonharjoittajan on BGB:n 357 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen nojalla, luettuna yhdessä 346 §:n 1 momentin kanssa, palautettava saamansa maksu ja tämän rahan käytöstä saamansa etu. Saksan hallitus selvittää, että edulla tarkoitetaan tässä sekä pääomaeriä, kuten korkoa, että lainan maksamisen ansiosta säästettyjä varoja, kuten luottokuluja. Jos elinkeinonharjoittaja ei ole järkevän taloudenhoidon periaatteiden mukaisesti sijoittanut varoja tai käyttänyt niitä lainanlyhennykseen, vaikka se olisi ollut mahdollista, se on BGB:n 357 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen nojalla, luettuna yhdessä 347 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen kanssa, velvollinen maksamaan kuluttajalle käyttökorvauksen. Saksan hallitus huomauttaa, että kuluttaja puolestaan on BGB:n 357 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen nojalla, luettuna yhdessä 346 §:n 1 ja 2 momentin kanssa, velvollinen korvaamaan käytöstä mahdollisesti saamansa hyödyn. Hyödyllä tarkoitetaan BGB:n 100 §:n mukaan etua, joka on syntynyt tavaran käytöstä. Saksan hallitus toteaa, että Bundesgerichtshofin oikeuskäytännön mukaan käyttökorvaus määritellään suhteuttamalla toisiinsa tosiasiallinen ja (vielä) mahdollinen käyttöaika, joka on kerrottava kyseessä olevalla hinnalla. Saksan hallituksen mukaan tämän laskentamenetelmän perusteella kuluttajan suorittama käyttökorvaus ei voi milloinkaan olla suurempi kuin myyntihinta. Yleisesti ottaen käyttökorvaus ei Saksan hallituksen mukaan voi olla kovin suuri. Saksan hallitus katsoo, ettei elinkeinonharjoittajan nyt esillä olevassa asiassa esittämä vaatimus ole suuruudeltaan vakuuttava. Saksan hallitus haluaa lisäksi huomauttaa, ettei kuluttaja törmää käyttökorvauksen osalta näyttöongelmiin, koska Saksan lainsäädännön mukaan elinkeinonharjoittajalla on todistustaakka, kun se väittää, että kuluttaja on saanut tavaran käytöstä tosiasiallista taloudellista hyötyä, ja elinkeinonharjoittajan todistustaakka koskee myös tähän hyötyyn mahdollisesti perustuvan vaatimuksen suuruutta.

34.      Komissio katsoo Saksan ja Itävallan hallitusten tapaan, ettei ”kulujen” käsitettä voida soveltaa nyt esillä olevaan Saksan lainsäädännön mukaiseen korvaukseen, joka perustuu saatuun hyötyyn. Komissio huomauttaa, että yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhteisön oikeus ei kuitenkaan estä kansallisia tuomioistuimia valvomasta sitä, ettei yhteisön oikeusjärjestyksessä taattujen oikeuksien suojaaminen johtaisi siihen, että oikeudenhaltijat saavat perusteetonta etua.(10) Komissio huomauttaa, ettei kyse ole kuitenkaan siitä, että asiaan sovellettavaa jäsenvaltion lainsäädäntöä voitaisiin yhteisön oikeudesta riippumatta soveltaa yhteisön oikeuteen perustuviin tilanteisiin. Yhteisöjen tuomioistuin pikemminkin edellyttää vakiintuneessa oikeuskäytännössään, että sovellettaessa jäsenvaltion lainsäädäntöä yhteisön oikeuteen perustuviin tilanteisiin on otettava huomioon vastaavuusperiaate ja tehokkuusperiaate.(11) Vastaavuusperiaatteen noudattaminen edellyttää tässä yhteydessä sitä, että riidanalaista muotoilua sovelletaan samalla tavoin kanteisiin, jotka perustuvat yhteisön lainsäädännön rikkomiseen, kuin kanteisiin, jotka perustuvat jäsenvaltion lainsäädännön rikkomiseen, mikäli kyseessä ovat samantyyppiset maksut tai suoritukset. Komission mukaan nyt esillä olevaan asiaan ei tältä osin liity yhteisön oikeutta koskevaa ongelmaa. Komissio toteaa kuitenkin, että muilta osin on arvioitava oikeudellista perustaa, jonka perusteella elinkeinonharjoittaja voi etämyynnissä vaatia käyttökorvausta, joka lasketaan abstraktien kriteerien perusteella ja jolla voi näin ollen olla ehkäisevä vaikutus siksi, että se tekee peruuttamisoikeuden käyttämisestä taloudellisesti vähemmän houkuttelevaa ja siten käytännössä mahdotonta. Komission mukaan käyttökorvauksen lähtökohdaksi on otettava ostetun tavaran tosiasiallinen arvo ja oletettu elinikä, jotta käyttökorvaus voidaan määrittää suhteessa alkuperäiseen hintaan ja käytön kestoon.

35.      Belgian, Espanjan ja Portugalin hallitukset katsovat, että kansallinen lainsäädäntö, jossa säädetään tosiasiallisesta hyödystä maksettavasta korvauksesta, on ristiraadassa direktiivin 97/7 kanssa.

36.      Belgian, Espanjan ja Portugalin hallitusten mukaan direktiivistä 97/7 käy ilmi, ettei kuluttajaa voida velvoittaa maksamaan muita kuluja kuin tavaran palauttamisesta aiheutuvia välittömiä kuluja. Ne huomauttavat, ettei direktiivin johdanto-osan 14 perustelukappaleesta käy ilmi muuta eikä siinä anneta vapauksia muiden kulujen perimiselle. Direktiivin 97/7 6 artiklan 2 kohdan tavoitteena ei Belgian, Espanjan ja Portugalin hallituksen mukaan ole korvata tavaroita niiden ”alkuperäisen tilan” perusteella, mikä sisältää ainoastaan vastaanotetun tavaran tai suorituksen palauttamisen suoritettujen maksujen palauttamista vastaan. Ne pitävät erityisen merkityksellisenä sitä, että ennakkoratkaisukysymykseen vastataan direktiivin kuluttajansuojaa koskevan tavoitteen valossa. Belgian, Espanjan ja Portugalin hallitusten mukaan kuluttajat ovat jokaisessa kulutustapahtumassa haavoittuvampi osapuoli. Tämä pätee Belgian, Espanjan ja Portugalin hallitusten mukaan erityisesti etämyyntisopimusten tekemiseen. Nämä hallitukset katsovat, että tällä alalla kuluttajansuojaa koskevien vaatimusten on oltava erityisen korkeat, jotta voidaan estää se, että etäviestintävälineiden käyttö johtaa kuluttajansuojan heikentymiseen. Belgian, Espanjan ja Portugalin hallitukset katsovat, että keskeistä sääntelyssä on kuluttajalle myönnetty peruuttamisoikeus. Tämän oikeuden tehokkuus edellyttää direktiivin johdanto-osan 14 perustelukappaleen nojalla sitä, ettei tätä oikeutta käyttävälle kuluttajalle saa asettaa velvoitteita, jotka menevät pelkkää tavaran palauttamista pidemmälle. Belgian, Espanjan ja Portugalin hallitukset huomauttavat, että mikäli myyjällä olisi mahdollisuus vaatia tavarasta saatuun hyötyyn perustuva korvaus – joka olisi ensinnäkin vaikea määrittää –, heikennettäisiin harkinta-aikaa ja kaupan peruuttamista koskevaa oikeutta tai se saattaisi muuttua vain muodolliseksi oikeudeksi, sillä kuluttajaa estettäisiin käyttämästä tätä oikeutta. Belgian, Espanjan ja Portugalin hallitusten mukaan on lainsäätäjän tahdon vastaista sallia se, että lakisääteisen tiedottamisvelvollisuutensa laiminlyönyt myyjä voi vaatia käyttökorvausta. Belgian, Espanjan ja Portugalin hallitukset viittaavat esimerkinomaisesti Espanjan lainsäädäntöön, jossa suljetaan nimenomaisesti pois oikeus periä tällaista käyttökorvausta, jolla on myös seuraamuksellinen luonne.

VI     Oikeudellinen arviointi

A       Alustavat huomautukset

37.      Nyt esillä olevan ennakkoratkaisupyynnön keskeisenä oikeudellisena ongelmana on kysymys siitä, onko kansallinen säännös, jonka nojalla kuluttajan on etämyyntisopimuksen peruuttamisen yhteydessä maksettava kyseessä olevasta tavarasta saamaansa hyötyyn perustuva korvaus, sopusoinnussa direktiivin 97/7 mukaisen peruuttamisoikeuden kanssa.

38.      Johdannoksi haluan ensinnäkin todeta, ettei käyttökorvausta tarkastella nyt ensimmäistä kertaa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Tältä osin on mainittava asiassa Quelle 17.4.2008 annettu tuomio,(12) jossa tarkasteltiin kysymystä siitä, onko myyjällä oikeus vaatia kuluttajalta virheellisestä kulutustavarasta saatuun hyötyyn perustuva korvaus tätä tavaraa vaihdettaessa. Tuolloin kyseessä olleen asian lainsäädännöllisenä kehyksenä oli yhteisön oikeudessa kulutustavaroiden kauppaa ja niihin liittyviä takuita koskevista tietyistä seikoista 25.5.1999 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 1999/44/EY.(13) Yhteisöjen tuomioistuin katsoi asiassa Quelle antamassaan tuomiossa – 15.11.2007 esitetyn ratkaisuehdotuksen(14) mukaisesti –, että direktiivin 1999/44 3 artiklaa on tulkittava siten, että se on esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan myyjä voi silloin, kun hän on myynyt kulutustavaran, jossa on virhe, vaatia kuluttajalta korvausta virheellisestä tavarasta saadusta hyödystä aina siihen saakka, kunnes tavara on vaihdettu uuteen.(15)

39.      Yhteisöjen tuomioistuin käsitteli tietyllä tavoin samankaltaista problematiikkaa pääoman luovutusta koskevissa asioissa Schulte(16) ja Crailsheimer Volksbank,(17) joissa oli kyse muun muassa siitä, onko se yhteisön oikeuden nojalla kotimyynnissä sovellettavan peruuttamisoikeuden kanssa yhteensopivaa, että kuluttajalla on kansallisen lainsäädännön nojalla reaaliluottosopimusten peruuttamistapauksessa paitsi velvollisuus maksaa takaisin tämän sopimuksen perusteella saadut rahamäärät myös velvollisuus maksaa lainanantajalle markkinakorkojen suuruinen korko. Tämän asian yhteisön oikeuden mukaisen kehyksen muodosti muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta 20.12.1985 annettu neuvoston direktiivi 85/577/ETY.(18) Yhteisöjen tuomioistuin katsoi asioissa Schulte ja Crailsheimer Volksbank antamissaan tuomioissa, että velvollisuus maksaa markkinakorkojen suuruinen korko on sopusoinnussa direktiivin kanssa.(19)

40.      Nyt esillä olevassa asiassa merkityksellisestä direktiivistä 97/7 ei ole vielä oikeuskäytäntöä, jossa käsiteltäisiin saatuun hyötyyn perustuvaa mahdollista korvausta. Jäljempänä selvitetään, ovatko edellä 37 ja 39 kohdassa mainitut oikeuskäytäntötapaukset merkityksellisiä nyt käsillä olevan problematiikan kannalta ja jos ovat, missä määrin.

41.      Toisena alustavana huomautuksena todettakoon lyhyesti muista mahdollisista tilanteista, ettei direktiivissä 97/7 tehdä eroa uusien ja käytettyjen tavaroiden välille. Niihin molempiin sovelletaan peruuttamisoikeutta.

42.      Kolmas alustava huomautukseni koskee pääasian kahta erityispiirrettä. Haluan ensinnäkin korostaa, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämä kysymys perustuu tapaukseen, jossa toimitetun tavaran virheellä, joka ilmaantui noin seitsemän kuukauden kuluttua ostosta, on tosiasiallinen merkitys. Kansallinen tuomioistuin korostaa kuitenkin nimenomaisesti, ettei virheen olemassaolo ole sen käsityksen mukaan ratkaisevaa päätöksenteossa; sillä voi olla merkitystä ainoastaan määritettäessä käyttömahdollisuuden kestoa. Tämän perusteella tarkasteltavanamme oleva oikeudellinen kysymys eroaa merkittävästi edellä mainitussa asiassa Quelle(20) tarkastellusta kysymyksestä, joka koski toisen direktiivin(21) yhteydessä niin ikään toimitetusta ja myöhemmin palautetusta tavarasta saatuun hyötyyn perustuvan korvauksen ongelmaa. Kyseisessä asiassa käyttökorvausta tutkittiin nimittäin täysin erilaisessa asiayhteydessä kyse oli virheellisen kulutustavaran toimituksesta ja sen vaihtamisesta uuteen kulutustavaraan.

43.      Toiseksi haluan korostaa, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämien tosiseikkoja koskevien toteamusten mukaan nyt esillä olevassa asiassa kaupan peruuttaminen tapahtui huomattavan pitkän ajan kuluttua ostopäivästä, nimittäin noin yksitoista kuukautta sen jälkeen. Ennakkoratkaisupyynnöstä käy ilmi, että kansallisen tuomioistuimen mukaan peruutus on tästä huolimatta tehty oikea-aikaisesti peruuttamismääräajan kuluessa, koska kuluttajalle ei ole tehokkaasti tiedotettu tämän peruuttamisoikeudesta kansallisen lainsäädännön mukaisessa määräajassa.(22) Tätä taustaa vasten nyt esillä oleva ennakkoratkaisupyyntö ei nimenomaisesti sisällä kysymystä, joka koskisi kuluttajan tekemän peruuttamisen oikea-aikaisuutta. Tämän vuoksi jäljempänä seuraavassa oikeudellisessa arvioinnissa keskitytään ainoastaan problematiikkaan, joka koskee vaatimusta saada käyttökorvaus etäsopimuksen peruuttamistapauksessa.

44.      Vaikka ennakkoratkaisumenettelyssä lähtökohtaisesti tulkitaan kulloinkin kyseessä olevia yhteisön oikeuden säännöksiä tarkasteltavan tapauksen tosiseikkojen valossa, haluan huomauttaa, että tässä yhteydessä on tärkeää tarkastella muutakin kuin vain nyt esillä olevan kaltaista, lähinnä ”epätyypillistä tosiseikastoa”. On tarkasteltava myös esimerkkitapausta, jollaiseen tällainen problematiikka tavanomaisesti liittyy. Annettavan ratkaisun on nimittäin oltava perusteltu myös tällaisessa tapauksessa.

B       Käyttökorvauksen luonnetta ja tehtävää koskevat toteamukset

45.      Ennakkoratkaisukysymyksessä esiin tuodun ongelman rajaamiseksi tarkastelen käyttökorvauksen luonnetta ja tehtävää. Millaisissa tilanteissa tällaista käyttökorvausta sovellettaisiin, mikäli se olisi yhteensopiva direktiivin 97/7 kanssa? Haluan tässä yhteydessä ensinnäkin erottaa toisistaan ”kokeilun” ja ”käytön”. Sen jälkeen selvitän tarkemmin, mitä käyttö voi käytännössä tarkoittaa.

46.      Aluksi käsittelen ”käytön” ja ”kokeilun” eroja. Kokeilu käsittää silmäilyn, sovituksen ja myös testaamisen. Monien tavaroiden, kuten vaatteiden ja teknisten laitteiden, ostopäätökseen vaikuttaa näin ollen myös niiden käyttöominaisuuksien arviointi. Etämyynnin rakenteellisena erityispiirteenä on, ettei käytettävissä ole näytettä tai koekappaletta, vaan kaupan kohteella on myös niiden tehtävä.(23) Esimerkiksi vaatteiden ja kenkien sovitus ei perustu pelkkään silmäilyyn vaan myös niiden pukemiseen ja pitämiseen koeluontoisesti päällä tai jalassa. Ostettaessa henkilöauto etämyynnistä koeajoa ei voida katsoa vielä ostajan käytöksi, sillä sitä ei pidetä sellaisena myöskään silloin, kun auto ostetaan paikan päältä liikkeestä.(24) Henkilöautoesimerkki on erityisen tehokas, koska uusien autojen koeajon, jota varten tarvitaan mahdollisesti jo ensirekisteröinti, katsotaan säännönmukaisesti johtavan siihen, että auton arvo heikkenee oikeuskirjallisuuden arvion mukaan noin 20 prosenttia, minkä jälkeen ajoneuvoa pidetään käytettynä.(25)

47.      Kokeilusta ja tarkastamisesta tavaraan mahdollisesti jääviä jälkiä ei voida lähtökohtaisesti(26) verrata käytöstä jääviin jälkiin. Nämä jäljet voivat syntyä kokeiltaessa tuotetta etämyynnin ulkopuolella liikkeessä, eivätkä ne johda säännönmukaisesti velvollisuuteen korvata käyttö, mikäli tuote ei vahingoitu. Kussakin yksittäistapauksessa se, onko tuotteen arvo muuttunut kokeilun tai käytön vuoksi ja voidaanko tuote ylipäänsä myydä palautuksen jälkeen uudelleen (ja mihin hintaan), riippuu kyseisen tavaran erityispiirteestä tai luonteesta.(27) Tähän sisältyvä arvon alenemisen riski on liikkeessä tapahtuvassa myynnissä lähtökohtaisesti myyjällä, joka pitää usein tätä varten esillä näytettä tai koekappaletta. Toinen etämyyntitilanteeseen liittyvä rakenteellinen ero on se, ettei tämä riski synny kaupantekotilanteessa vaan vasta tavaran myynnin ja toimituksen jälkeen.

48.      Direktiivin 97/7 mukaisen peruuttamisoikeuden päätavoitteena on antaa kuluttajalle mahdollisuus tarkastaa etämyynnissä ostettu tavara kuluitta.(28) Tämä tavoite käy selvästi ilmi nyt esillä olevasta kansallisesta lainsäädännöstä eli BGB:n 357 §:n 3 momentin toisesta virkkeestä.(29)

49.      Käytännössä olisi joka tapauksessa usein hyvin vaikeaa erottaa toisistaan kokeilua ja käyttöä.(30) Oletettavasti tämä raja ei voi useinkaan olla kovin selkeästi vedettävissä, minkä vuoksi yksittäistapausta ratkaistaessa on määriteltävä niin sanottu harmaa alue.(31) Epäselvää on, kumpi osapuoli – elinkeinonharjoittaja vai kuluttaja – kantaa etämyynnin erityistilanteessa direktiivin 97/7 nojalla tähän harmaaseen alueeseen sisältyvän riskin. Mikäli käyttökorvaus on lähtökohtaisesti yhteensopiva direktiivin 97/7 kanssa, on ennakoitavissa, että osapuolten välille voi usein tulla kiistaa siitä, onko käyttöä ylipäänsä tapahtunut.(32) Perusongelmana on tällöin oletettavasti näyttö- ja todistusvelvollisuus, joiden yhteydessä todistustaakka on erityisen raskas edellä mainitulla harmaalla alueella riippumatta siitä, kummalla osapuolella tämä taakka on.(33)

50.      Ennakkoratkaisukysymyksen taustalla oleva tilanne eroaa kuitenkin selvästi tästä tavanomaiseen tapaukseen liittyvästä problematiikasta. Ennakkoratkaisukysymys näyttää koskevan erityisesti tapauksia, joissa kuluttaja on paitsi tehnyt kotonaan sen, mitä etämyynnissä ei ole mahdollista tehdä ennakolta, koska kuluttaja ei käy liikkeessä – eli silmäillyt, sovittanut ja testannut tavaraa –, myös käyttänyt tavaraa eli ”ottanut sen käyttöön”. Tosiseikkojen luonnehdinnasta voidaan päätellä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen katsovan, ettei kuluttaja ole ainoastaan kokeillut kannettavaa tietokonetta vaan on myös ottanut sen käyttöön ja käyttänyt sitä. Kansallinen tuomioistuin ottaa esimerkiksi nimenomaiseksi lähtökohdakseen sen, että kantaja on ottanut tietokoneen (ainoastaan) ohjeidenmukaisesti käyttöönsä. Muuhun viittaa ainoastaan kansallisen tuomioistuimen yhdessä ennakkoratkaisupyynnön kohdassa käyttämä ilmaisu ”käyttömahdollisuuden kesto”, joka ei mielestäni ole verrattavissa tosiasialliseen käyttöön.

51.      Pääasian tosiseikat eivät mielestäni muodosta tavanomaista riitatilannetta, joka koskee direktiivin 97/7 mukaista käyttökorvausta. Päinvastoin näyttää siltä, että pääasian tilanne on pikemminkin epätavanomainen ja johtuu ennen kaikkea tämän direktiivin täytäntöön panevan kansallisen lainsäädännön, joka menee direktiivin vähimmäisvaatimuksiin perustuvia tapausesimerkkejä pidemmälle ja jossa säädetään ajallisesti hyvin pitkästä tai rajattomasta peruuttamisoikeudesta, erityispiirteistä. On selvää, että ajallisesti pitempään määräaikaan liittyy huomattava käyttömahdollisuus.(34)

52.      Pelkästään ”kokeilun” ja ”käytön” erottaminen ei kuitenkaan vielä riitä. Myös ”käytön” käsitettä on tarpeen tutkia. Onko kyseessä tosiasiallinen käyttö (tunneissa tai päivissä), vai riittääkö pelkästään käyttömahdollisuus (tavaran vastaanottamisen ja palauttamisen välinen aika)? Voiko pelkästään tavaran hallussapito peruuttamisen määräaikana olla käyttöä, josta on maksettava korvaus(35) (mikä johtaa käytännössä jälkikäteen perittävään lainausmaksuun)? Onko näin ollen kaikki tosiasiallinen käyttö korvattava (mikä johtaa niin ikään jälkikäteen perittävään lainausmaksuun), vai onko korvattava ainoastaan käyttö, josta on jäänyt kulumisjälkiä? Karkeasti ajatellen ”käyttökorvaus” voi mielestäni tulla kyseeseen kahden lähtökohtaisesti erilaisen mutta tiiviisti toisiinsa liittyvän varoja koskevan tilanteen tasaamiseksi. Ensinnäkin se voi olla vastike edusta, jota kuluttaja on saanut käytön kautta (käyttöarvoon perustuva korvaus). Toiseksi käyttökorvauksen tarkoituksena voi olla korvata käytöstä aiheutuneet vahingot (kulumiseen perustuva korvaus).

53.      Koska kyse on ”käyttökorvauksesta”, on vielä selvitettävä, millainen keskinäinen suhde näillä kahdella käsitteellä on. Saksan lainsäädännön kaltainen sääntely näyttää edellyttävän kaikesta käytöstä ja myös käyttömahdollisuudesta seuraavaa arvon menetystä. Oikeudenkäyntiasiakirjoista käy lisäksi ilmi, että kansallisen oikeuskäytännön mukaan suoritettavaa käyttökorvausta ei yksittäistapauksessa määritellä käytön (esimerkiksi päivien tai tuntien) perusteella vaan sen perusteella, mikä on tavaran mahdollinen käyttöaika suhteessa todelliseen käyttöaikaan(36) (tällä tarkoitetaan ilmeisesti todellisen käyttömahdollisuuden kestoa). Menetelmänä on näin ollen aika-arvo-suhdetta koskeviin tekijöihin perustuva kertaluonteinen lasku.

54.      Olen taipuvainen epäilemään, että mikäli ”käyttökorvausta” koskevassa tarkastelussa ei eroteta ”käyttöarvoon perustuvaa korvausta” ”kulumiseen perustuvasta korvauksesta”, systematiikassa voi syntyä merkittäviä ymmärtämisongelmia.

55.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin näyttää perustavan näkemyksensä edellä(37) mainittuun käyttöarvoon perustuvaan korvaukseen, sillä se pitää kyseessä olevaa hyötyä BGB:n 100 §:n nojalla tavarasta saatavana tuottona sekä etuina, jotka perustuvat tavaran käyttöön.(38) Kansallisen tuomioistuimen esittämällä kysymyksellä tiedustellaan näin ollen, onko kantajan maksettava tietokoneen kuukausia kestäneestä käytöstä tietynlaista ”lainausmaksua”, joka perustuu siihen, että tavara on ollut kantajan käytettävissä ajanjaksona, jona elinkeinonharjoittaja ei ole voinut sitä käyttää.

56.      Mikäli toimitetun tavaran käyttökorvausta koskevaa kansallista lainsäädäntöä pidetään yhteensopivana direktiivin 97/7 kanssa, nyt esillä olevan kaltaiseen kysymykseen on väistämättä vastattava ennemmin tai myöhemmin myös yhteisön oikeuden näkökulmasta.

57.      Haluan lopuksi vielä viitata siihen, että täysin riippumatta tähän asti siis selvittämättömästä yhteisön oikeuden mukaisesta rajauksesta, joka koskee käyttökorvauksen käytännön tulkintaa, ajatuksellisesti tulkinnassa on otettava huomioon myös vahingonkorvauksen ongelma. Vahingonkorvaus voi nimittäin tulla kyseeseen aina silloin, kun käyttö on johtanut mahdollisen (aika-)arvonmenetyksen ohella vahingon syntymiseen. Vaikka nyt esillä olevassa asiassa ei olekaan kyse vahingonkorvaustilanteesta, myöhemmin on kuitenkin systemaattisista syistä tutkittava lyhyesti kysymystä siitä, miten tällaista problematiikkaa olisi käsiteltävä.(39)

C       Ennakkoratkaisukysymyksen arviointivaiheet

58.      Ennakkoratkaisukysymys koskee direktiivin 97/7 6 artiklan 1 ja 2 kohtaa.(40) Direktiivin 97/7 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan ensimmäisen virkkeen nojalla etäsopimuksen peruuttaminen määräajassa ei saa johtaa seuraamuksiin. Direktiivin 97/7 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan toisessa virkkeessä säädetään, että ainoat kulut, jotka voivat tulla kuluttajan maksettavaksi peruuttamisoikeuden käyttämisestä, ovat tavaran palauttamisesta aiheutuvat välittömät kulut. Direktiivin 97/7 6 artiklan 2 kohdassa säädetään, että jos kuluttaja on käyttänyt peruuttamisoikeuttaan, elinkeinonharjoittajan(41) on palautettava kuluttajan suorittamat maksut lyhentämättöminä. Toistettakoon vielä, että ainoat kulut, jotka voivat tulla kuluttajan maksettavaksi peruuttamisoikeuden käyttämisestä, ovat tavaran palauttamisesta aiheutuvat välittömät kulut. Direktiivin 97/7 6 artiklan sanamuotoon ei sisälly erityistä viittausta käyttökorvaukseen.(42)

59.      Jotta nyt esillä olevaan ennakkoratkaisukysymykseen voidaan vastata, on ensinnäkin selvitettävä, onko toimitetusta kulutustavarasta saatuun hyötyyn perustuva korvaus direktiivin 6 artiklassa mainittu ”seuraamus” tai ”kulu” ja ristiriidassa direktiivin 97/7 kanssa jo siksi, ettei se ole tavaran palauttamisesta aiheutuva välitön kulu. Kummankaan näiden käsitteiden sisällön tai soveltamisalan osalta ei viitata jäsenvaltioiden lainsäädäntöön.

60.      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sekä yhteisön oikeuden yhdenmukainen soveltaminen että yhdenvertaisuusperiaate edellyttävät kuitenkin sitä, että sellaisen yhteisön oikeuden säännöksen sanamuotoa, joka ei sisällä nimenomaista viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen säännöksen sisällön ja ulottuvuuden määrittämiseksi, on tavallisesti tulkittava koko yhteisössä itsenäisesti ja yhdenmukaisesti ja että tässä tulkinnassa on otettava huomioon säännöksen asiayhteys ja kyseisellä lainsäädännöllä tavoiteltu päämäärä.(43)

61.      Nyt esillä olevassa asiassa tarkasteltavat käsitteet on tämän perusteella luokiteltava yhteisön oikeuden käsitteiksi, joita on tulkittava itsenäisesti.

62.      Siinä tapauksessa, ettei käyttökorvaus kuulu seuraamuksen eikä kulun käsitteen soveltamisalaan, on asianmukaista tutkia, onko jäsenvaltioilla direktiivin 97/7 johdanto-osan 14 perustelukappaleen viimeisen virkkeen nojalla oikeus antaa itsenäisesti nyt esillä olevan kaltaista käyttökorvaussääntelyä.

D       Sisältyykö käyttökorvaus seuraamuksen käsitteeseen, ja onko se siten ristiriidassa direktiivin 97/7 kanssa?

63.      Seuraamuksen käsitettä, jota on tulkittava itsenäisesti,(44) ei ole määritelty direktiivissä 97/7. Suppean tulkinnan mukaan seuraamuksena on mielestäni pidettävä maksuja, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin toimia seuraamuksena. Tällaisia ovat muun muassa sakot ja sopimussakot.(45) Mikään ei tue olettamaa siitä, että käyttökorvaus olisi suppean tulkinnan perusteella seuraamus. Käsite viittaa käytöstä maksettavaan korvaukseen, minkä vuoksi sen päämäärä on eri kuin seuraamuksen päämäärä.

64.      Kannatan nyt esillä olevassa asiassa hieman laajempaa seuraamuksen käsitteen tulkintaa, jonka mukaisesti käsite kattaisi myös maksut, erityisesti peruutusmaksut. Myös kertaluonteinen käyttö- tai vahingonkorvaus, joka ei perustu konkreettiseen vahinkoon tai käyttöön vaan josta määrätään yleisesti, voisi tässä tapauksessa kuulua seuraamuksen käsitteen soveltamisalaan.(46) Vaikka tällaisella maksulla on muu päämäärä kuin seuraamuksen langettaminen, sitä ei sen määrittämisen yhteydessä kohdisteta konkreettisesti tämän päämäärän mukaisesti, minkä vuoksi se voi luonteeltaan olla pikemminkin seuraamus. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tosiasialliseen käyttöön perustuvan ja sen mukaisesti määritettävän käyttökorvauksen ei pidä katsoa sisältyvän seuraamuksen käsitteeseen.

65.      Pääasiassa vaaditun kaltainen käyttökorvaus voi sisältyä seuraamuksen käsitteeseen ainoastaan siinä tapauksessa, että tätä käsitettä tulkitaan hyvin laajasti ja että sitä pidetään kaikkien tosiasiallisesti maksettavaksi tulevien kulujen yläkäsitteenä (tässä yhteydessä selvitetään myöhemmin,(47) voiko käyttökorvaus ylipäänsä sisältyä kulujen käsitteeseen), jonka maksamista kuluttaja voi pitää seuraamuksena ja joka saattaa tämän vuoksi johtaa siihen, ettei kuluttaja käytä peruuttamisoikeuttaan. Tällaisessa laajassa tulkinnassa kulujen käsite sulautuisi lähes kokonaisuudessaan seuraamuksen käsitteeseen. Direktiivin sanamuoto ei kuitenkaan tue tätä tulkintaa.

66.      Käyttökorvausta ei mielestäni näin ollen voida pitää seuraamuksena.

E       Sisältyykö käyttökorvaus kulujen käsitteeseen, ja onko se siksi ristiriidassa direktiivin 97/7 kanssa?

67.      On selvitettävä, sisältyykö käyttökorvaus sekä direktiivin 97/7 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan toisessa virkkeessä että 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun kulujen käsitteeseen, jota on tulkittava itsenäisesti.(48)

1.       Kulujen käsite direktiivissä 97/7 – sanamuodon ja virkkeen systematiikan mukainen tulkinta

68.      Direktiiviin ei sisälly eksplisiittistä kulujen määritelmää,(49) eikä näytä ilmeiseltä, että yhteisön oikeuteen sisältyisi yleinen tai ainakin tähän asiaan sovellettavissa oleva kulujen määritelmä.(50) Direktiivin 97/7 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan toisesta virkkeestä ja 6 artiklan 2 kohdasta käy kuitenkin selvästi ilmi, että kulujen käsitteellä viitataan kuluihin, ”jotka voivat tulla kuluttajan maksettavaksi peruuttamisoikeuden käyttämisestä”. Ainoat tällaiset palautuksen tekevälle kuluttajalle maksettavaksi tulevat kulut voivat olla direktiivin nojalla ”tavaran palauttamisesta aiheutuvat välittömät kulut”.(51) Tämä muotoilu ja viittaus, jonka mukaan ”ainoat kulut, jotka voivat tulla kuluttajan maksettavaksi”, osoittavat, että direktiivissä oletetaan, että on myös muita kustannuksia kuin nämä ”tavaran palauttamisesta aiheutuvat välittömät kulut” ja ettei näitä kuluja voida kuitenkaan määrätä kuluttajan maksettavaksi.

69.      Näitä muita kuluja eivät direktiivitekstin mukaisesti ole ainoastaan sopimuskulut, jotka ovat syntyneet sopimuksen teon yhteydessä, vaan myös ”kuluttajan maksettavaksi peruuttamisoikeuden käyttämisestä aiheutuvat kulut”. Koska direktiivin 6 artiklan 1 ja 2 kohdan tekstissä viitataan ”tavaran palauttamisesta aiheutuviin välittömiin kustannuksiin”, voidaan päätellä, että niiden ohella on olemassa myös ”välillisiä kuluja”, mikä niin ikään puoltaa direktiivissä 97/7 käytetyn kulujen käsitteen laajaa tulkintaa. Tätä tulkintaa tukee myös se, että 6 artiklan 1 ja 2 kohdan perusteella kyseessä olevat kulut ovat ”aiheutuneet” peruuttamisoikeuden käyttämisestä. Direktiivin sanamuoto ei millään tavoin viittaa siihen, ettei myös toimitetun tavaran käyttömaksu voisi sisältyä direktiivissä 97/7 tarkoitettuun kulujen käsitteeseen.(52)

70.      Välipäätelmänä todettakoon, että direktiivin 97/7 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan toisen virkkeen ja 6 artiklan 2 kohdan sanamuodon ja virkkeen systematiikan tulkinta sen kysymyksen valossa, kattaako tässä direktiivissä tarkoitettu kulujen käsite käyttökorvauksen, ei anna yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen. Tässä vaiheessa voidaan kuitenkin jo todeta systemaattisten näkökohtien puoltavan sitä, että kulujen käsitettä olisi tulkittava laajasti.

2.       Direktiivin 97/7 mukainen kulujen käsite – teleologinen ja systemaattinen lähestymistapa

71.      Teleologinen lähestymistapa tukee mielestäni kulujen käsitteen laajaa tulkintaa, joka käsittää myös nyt esillä olevan käyttökorvauksen. Direktiivin 97/7 sääntelytavoitteesta käy ilmi, kuten jäljempänä osoitetaan, ettei tällaisesta käyttökorvauksesta säädetä direktiivin nykyisessä toisinnossa.(53)

72.      Direktiivin 97/7 6 artiklan tarkoitus antaa kuluttajalle peruuttamisoikeus etämyynnissä(54) viittaa siihen, että kulujen käsitteelle on annettava laaja merkitys, joka sisältää käyttökorvauksen. Tätä tukee erityisesti direktiivin 97/7 johdanto-osan 14 perustelukappale. Siinä korostetaan, että kuluttajan peruuttamisoikeuden tehokkuus riippuu erityisesti siitä, mitä taloudellisia seurauksia sen käyttöön liittyy. Direktiivin 97/7 johdanto-osan 14 perustelukappaleessa todetaan tarkalleen seuraavaa: ”jotta tämä oikeus ei olisi pelkästään muodollinen, peruuttamisoikeuden käytöstä kuluttajalle mahdollisesti aiheutuvat kulut on rajoitettava tavaroiden välittömiin palautuskustannuksiin”.

73.      Tässä lauseen kokonaisyhteydessä käytettyä kulujen käsitettä ei ole tulkittu suppeasti, vaan sitä on pidettävä laajasti tulkittavana käsitteenä. Ei nimittäin olisi mielekästä todeta ensin taloudellisen seurauksen ja peruuttamisoikeuden tehokkuuden välistä yhteyttä ja sitten kuitenkin säätää tiukasti rajatuista taloudellisista seurauksista.

74.      Saksan lainsäädännön mukainen käyttökorvaus muodostaa taloudellisen seurauksen, joka voi heikentää peruuttamisoikeuden tehtävää ja tehokkuutta.(55) Kuten oikeudenkäyntiasiakirjoista käy ilmi, korvauksen määrittämisessä otetaan huomioon erityisesti peruuttamisen määräaikaa vastaavan käyttö(mahdollisuus)ajanjakson hyvittäminen.(56) Velvollisuus maksaa käyttökorvaus on näin ollen kaupan peruuttamisen hinta.(57) Tämän perusteella käyttökorvauksen periminen kuluttajalta peruuttamisoikeuden käytön yhteydessä on vastoin direktiivin 97/7 6 artiklan 1 kohtaa.

75.      Kuten olen jo toisaalla korostanut,(58) kussakin tapauksessa on pohdittava, millainen käytännön vaikutus on velvollisuudella maksaa käyttökorvaus.(59)

76.      Mielestäni vahvat perusteet tukevat olettamaa siitä, että yhteisön lainsäätäjän direktiivillä 97/7 tavoittelemaa tavoitetta heikennettäisiin tai se tehtäisiin kokonaan tyhjäksi, mikäli kuluttajan olisi kaupan peruuttaessaan maksettava elinkeinonharjoittajalle korvaus tavaran käytöstä.

77.      Erityisesti rakenteellinen uhka mahdollisesta (oikeus)riidasta, joka koskisi sitä, onko kuluttaja tarkastanut tavaran ainoastaan varmistaakseen sen soveltuvuuden käyttötarkoitukseen vai onko kuluttaja myös saanut tavarasta hyötyä (jos on, mitä),(60) saattaa estää kuluttajaa käyttämästä oikeuttaan. Yhtäältä tämä saattaa käytännössä estää varovaista kuluttajaa jo tutkimasta tosiasiallisesti tavaraa ennen sen palauttamista, esimerkiksi poistamasta tavaraa suojaavaa muovikelmua. Vahingoittumaton muovikelmu on nimittäin selkeä osoitus tavaran käyttämättömyydestä, mutta se estää myös tavaran silmäilyn ja tutkimisen. Toisaalta tällainen uhka saattaa estää kuluttajaa peruuttamasta sopimusta, kun hän toteaa, ettei tavara vastaa hänen odotuksiaan tai ettei se sovellu hänen tarpeisiinsa. Näissä tilanteissa kuluttajan oikeus tutkia tavara sopimuksenteon jälkeen olisi vastoin direktiivin 97/7 johdanto-osan 14 perustelukappaletta pelkkä muodollinen oikeus. Tämä olisi ristiriidassa direktiivin 97/7 tarkoituksen kanssa.

78.      Lopuksi on syytä mainita, että niin kirjallisissa huomautuksissa kuin suullisessa käsittelyssäkin esiin tuotu molemminpuolinen korvausvelvollisuus(61) saattaa kuulostaa teoriassa tasapuoliselta, mutta käytännössä se olisi kuluttajan kannalta melko hyödytön – ellei kyseessä ole hyvin korkea myyntihinta, jolle on peruuttamisen määräaikana kertynyt merkittävä summa korkoa.

79.      Edellä esitetyn perusteella katson, että direktiivin 97/7 tulkinnassa käyttökorvauksen voidaan katsoa sisältyvän kulujen käsitteeseen. Mikäli sekä direktiivin 97/7 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan toisessa virkkeessä että 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu kulujen käsite sisältää käyttökorvauksen, tällaista korvausta ei voida vaatia kuluttajalta, koska se ei ole tavaran palauttamisesta aiheutuva välitön kulu.

3.       Direktiivin 97/7 perustana olevan riskinjaon tarkempi analyysi tukee tähänastista tulkintaa

80.      Edellä esitetyn perusteella riski jakautuisi sopimuksen peruuttamisen tapauksessa kuluttajan eduksi, jolle peruuttaminen ei saa aiheuttaa oikeudenkäynteihin liittyviä epävarmuustekijöitä(62) eikä taloudellisia seurauksia.

81.      Tällainen käsitys direktiivin 97/7 mukaisesta riskinjaosta elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä on yhteensopiva etämyynnin edistämistä koskevan direktiivin tavoitteen(63) kanssa, kun otetaan huomioon kuluttajansuojan lisäämistä koskeva tavoite, joka mainitaan useissa direktiivin perustelukappaleissa. Tässä yhteydessä on syytä mainita erityisesti ne perustelukappaleet, joissa käsitellään sisämarkkinoiden tavoitteita,(64) uusia viestintätekniikoita(65) ja kuluttajansuojaa(66). Kuluttajan valmiuksia osallistua etämyynnissä tapahtuvaan kaupantekoon edistetään direktiivillä siten, että etämyyntimarkkinoiden erityisongelmia ratkaistaan kuluttajan hyväksi.(67)

82.      Kulujen käsitteen tulkinta edellä mainitulla tavalla vaikuttaa elinkeinonharjoittajan etuihin, sillä tämä ei voi vaatia korvausta kulutustavaransa käytöstä kaupan teon ja peruuttamisen väliseltä ajalta. Näin on etenkin tapauksissa, joissa tavaralla – siitäkin huolimatta, että se palautetaan lyhimmässä mahdollisessa seitsemän arkipäivän määräajassa(68) – ei ole enää arvoa elinkeinonharjoittajalle. Tämän vuoksi direktiivin antaja on säätänyt direktiivin 97/7 6 artiklan 3 kohdassa, ettei kuluttajalla ole lainkaan peruuttamisoikeutta tietyissä tapauksissa, kuten kuluttajan erityistoivomusten mukaan räätälöidyissä tuotteissa tai pilaantuvissa tavaroissa.(69) Tämän kaltaisten tavaroiden osalta kuluttajan peruuttamisoikeus, jonka yhteydessä ei sovellettaisi käyttökorvausta – kun kulujen käsitettä tulkitaan ehdotetulla tavalla – vahingoittaisi merkittävästi elinkeinonharjoittajan etua. Tämä saattaisi estää elinkeinonharjoittajaa ylipäänsä harjoittamasta etämyyntiä. Tällainen ei ole direktiivin antajan aikomuksena, sillä tavoitteena on edistää – erityisesti myös kuluttajan(70) etujen mukaista – etämyyntiä.

83.      Elinkeinonharjoittaja voi suojautua riskiltä, joka sillä voi yksittäistapauksessa tosiasiallisesti olla kaupan peruuttamisen jälkeen ja tavaran sellaisen käytön vuoksi, josta se ei voi vaatia käyttökorvausta, tasaamalla hintojaan siten, että niissä otetaan huomioon palautusten prosentuaalinen osuus.(71)

84.      Lisäksi direktiiviin 97/7 sisältyy elinkeinonharjoittajan etuja suojeleva mekanismi, jossa pyritään määräaikaan perustuvalla ajanjaksolla luontaisesti välttämään tavaran arvon alentuminen. Direktiivin 97/7 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakhdan ensimmäisen virkkeen nojalla määräajan kesto on nimittäin ”vähintään seitsemän arkipäivän aika”. Tämän melko lyhyen peruuttamista koskevan määräajan, joka on pantu täytäntöön jäsenvaltioissa kauttaaltaan niin ikään melko lyhyenä (yleisesti seitsemän arkipäivää tai 14 kalenteripäivää(72)), jälkeen elinkeinonharjoittajaan ei lähtökohtaisesti enää kohdistu riskiä. Tällä tavoin direktiivissä vahvistetaan selvä ajanjakso, jona elinkeinonharjoittaja kantaa riskin kaupan peruuttamisen mahdollisista taloudellisista vaikutuksista.

85.      Sivumennen on syytä vielä mainita, että tästä jonkin verran poikkeavaa sääntelyä on esitetty sekä komission ajankohtaisessa direktiiviehdotuksessa(73) että asiakirjaehdotuksessa Draft Common Frame of Reference (ehdotus yhteiseksi viitekehykseksi, jäljempänä DCFR),(74) joka koskee eurooppalaisen yksityisoikeuden yhdenmukaista sääntelyä.(75) Komission ehdotuksen sanamuoto on seuraava: ”Kuluttaja on vastuussa vain sellaisesta tavaroiden arvon alenemisesta, joka johtuu muusta kuin tavaroiden luonteen ja toimivuuden toteamiseksi tarvittavasta käsittelystä.”(76) Tällä tarkoitetaan sisällöllisesti hieman eri asiaa kuin Saksan lainsäädäntöön merkityksellisenä ajankohtana sisältyneellä aikaan suhteutetulla arvon alentumisen korvauksella.(77) DCFR:n sopimuksia käsittelevässä kappaleessa puhutaan myös peruuttamisoikeudesta (II.-5:101–II.-5:202 artikla). DCFR:n II.-5:201 artiklan 1 kohdassa, luettuna yhdessä 3 kohdan kanssa, kuluttajalle vahvistetaan etämyynnissä peruuttamisoikeus, jonka perusmääräaika on koko yhteisössä 14 päivää.(78) Tähän liittyen DCFR:n II.-5:105 artiklan 3 kohta koskee käyttökorvaukseen liittyviä seikkoja. DCFR:n II.-5:105 artiklan 3 kohdan nojalla tavaran tarkastamista ja kokeilusta ei voida periä korvausta, mutta DCFR:n II.-5:105 artiklan 4 kohdan nojalla kuluttajalla on nimenomainen velvollisuus korvata tavanomaisesta käytöstä johtuva arvon alentuminen,(79) minkä yhteydessä näyttö- ja todistustaakka on myyvällä yrityksellä.(80) Myös niin sanotut yhteisön sopimusoikeuden periaatteet (Principles of the Existing EC Contract Law)(81) sisältävät vastaavanlaisia sääntöjä.(82) Näistä asiakirjoista ja lainsäädäntöehdotuksista on syytä panna merkille, ettei niissä esitetty käyttökorvaus perustu direktiivin 97/7 mukaiseen kulujen pois sulkemiseen. Vaikka nämä ehdotukset johtavatkin mielestäni tarkastamisen/kokeilun ja käytön väliseen rajaamisongelmaan, joka on haitaksi oikeusvarmuudelle ja joka saattaa viime kädessä tehdä kaupanteon etämyynnissä kuluttajalle vähemmän houkuttelevaksi, ne eivät pelkkinä ehdotuksina ole kuitenkaan hyödyllisiä voimassa olevan direktiivin tulkinnan kannalta.

4.       Tiedottamisvelvollisuuden laiminlyönti ja sen seuraukset

86.      Riskin ajallinen kesto on pidempi ainoastaan siinä tapauksessa, ettei elinkeinonharjoittaja täytä direktiivin 97/7 5 artiklan mukaisia velvollisuuksiaan. Tästä käy ilmi direktiivin antajan arvio, jonka mukaan tällaisissa tilanteissa kuluttajan etua on tarpeen suojella enemmän kuin elinkeinonharjoittajan etua. Direktiivissä kuitenkin rajoitetaan riskin ajallisen keston pidentymistä, jonka elinkeinonharjoittaja voi estää omien etujensa mukaisesti ainoastaan noudattamalla direktiivin 97/7 5 artiklaa. Direktiivin 97/7 6 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan nojalla rajana on tässä yhteydessä kolme kuukautta.(83)

87.      Kolmen kuukauden määräajan avulla direktiivissä 97/7 asetetaan nimenomainen määräaika, jonka kuluttua peruuttamisoikeutta ei voida enää käyttää, vaikka sitä koskevaa tiedottamisvelvollisuutta olisi laiminlyöty.(84) Tätä kolmen kuukauden määräaikaa(85) ei ole esitetty vähimmäisaikana vaan täsmällisesti määrättynä määräaikana. Merkille pantavaa on, että direktiivin 97/7 14 artiklassa säädetään kuitenkin vähimmäislausekkeesta. Sen nojalla jäsenvaltiot voivat antaa tai pitää voimassa direktiivin 97/7 kattamista kysymyksistä EY:n perustamissopimuksen kanssa yhteensopivia tehokkaampia säännöksiä. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että kuluttajien suojelun korkeampi taso varmistetaan.(86) Vaikka jäsenvaltio olisi säätänyt kolmen kuukauden määräajan osalta direktiivistä poiketen, sillä ei voi olla vaikutusta direktiivin tulkintaan. Sama pätee myös nyt esillä olevan kaltaiseen Saksan lainsäädäntöön, jossa oikeudenkäyntiasiakirjojen mukaan luovutaan ainoastaan peruuttamisoikeuden ajallisesta rajoittamisesta siinä tapauksessa, ettei oikeudesta ole tiedotettu asianmukaisesti.

5.       Saavatko väärinkäytökset yksittäistapauksissa johtaa kaikkien kuluttajien kannalta epäsuotuisaan sääntelyyn?

88.      Komission esittämien lausumien(87) mukaan perusteettoman perääntymisen raja voi ylittyä monissa tapauksissa, esimerkiksi jos tavara tilataan etämyynnistä tiettyä tilaisuutta varten ja palautetaan peruuttamisoikeutta käyttäen sen jälkeen, kun sitä on käytetty tässä tilaisuudessa.(88) Tämän perusteella ei kuitenkaan voida antaa kaikkia kuluttajia koskevaa yleistä kululainsäädäntöä.

89.      Kuten edellä on jo todettu, direktiivin nojalla kansallisessa lainsäädännössä ei voida säätää muista kuluttajille kohdistuvista kuluista kuin direktiivissä nimenomaisesti mainituista tavaran palauttamisesta aiheutuvista kuluista. Tältä osin direktiivin 97/7 sääntelyä on pidettävä tyhjentävänä.

90.      Lisäksi on huomautettava, ettei yksittäisten väärinkäytöstapausten pelon pidä johtaa yleisesti siihen, että yhteisön oikeudessa myönnettyjen oikeuksien suojaa heikennettäisiin. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä(89) nimittäin todetaan, ettei väärinkäytösten estämiseksi annetulla kansallisella säännöksellä saa vaarantaa yhteisön oikeussääntöjen tehokasta vaikutusta ja yhtenäistä soveltamista. Erityisesti ei tule vaarantaa tavoitteita, joihin yhteisön oikeussäännöillä, esimerkiksi tietyllä direktiivillä, pyritään.(90)

91.      Tässä yhteydessä on syytä pitää mielessä, että todellisissa väärinkäytöstapauksissa (ja tapauksissa, joissa on syntynyt vahinkoa(91)) sovelletaan näyttövelvollisuutta, kuten jo vastaavuusperiaate edellyttää. Elinkeinonharjoittaja voi kaikesta huolimatta puolustautua tällaisissa tapauksissa, ilman että sen on vedottava sääntelyyn, jossa kaikki kuluttajat asetetaan epäedulliseen asemaan. Tosiasialliset väärinkäytöstapaukset eivät mielestäni sisälly direktiivissä 97/7 tarkoitettuun kulujen käsitteeseen, minkä vuoksi ne voidaan ratkaista yleisten siviilioikeudellisten säännösten, erityisesti kansallisen perääntymisoikeuden, mukaisesti. Myös tapaukset, joissa on syntynyt tosiasiallista vahinkoa, voidaan ratkaista tällaisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti.

92.      Epäselvää on kuitenkin se, mitä tämä merkitsee niissä tapauksissa, joissa elinkeinonharjoittaja ei ole tiedottanut kuluttajalle tämän peruuttamisoikeudesta tai ei ole tiedottanut siitä asianmukaisesti. Tällaisissa tapauksissa sopimus saatetaan peruuttaa vasta tavaran käytön jälkeen eli vasta sitten, kun elinkeinonharjoittaja on tiedottanut peruuttamisoikeudesta. Kuluttaja ei voi tiedon puutteen vuoksi rajata käyttöä pelkkään kokeiluun. Onko kuluttajan käytännössä ”maksettava” tällaisessa tilanteessa hänen suojelemisekseen pidennetystä peruuttamisoikeudesta, sikäli kuin hänen on maksettava säännönmukaisesti korvaus toimitetun kulutustavaran käytöstä?

93.      Tältä osin on pidettävä mielessä, että nyt esillä olevan kaltaisissa tapauksissa, joissa elinkeinonharjoittajan on todettu rikkoneen tiedottamisvelvollisuuttaan,(92) perääntymisoikeuden käytön pitäisi olla mahdotonta. Direktiivin antajan arvion,(93) johon viitattiin edellä ja jolla rajattiin elinkeinonharjoittajan riskin ajallinen kesto, tapaan pidän poissuljettuna sitä, että tällaisista tilanteista aiheutuisi taloudellisia seurauksia kuluttajille. Olisi nimittäin ristiriidassa direktiivin kuluttajansuojaa koskevan tavoitteen kanssa, että tapauksissa, joissa elinkeinonharjoittaja on jättänyt noudattamatta velvollisuuksiaan, kuluttaja joutuisi viime kädessä maksamaan kuluttajansuojan ajallisesta jatkamisesta käyttömaksun muodossa. Tämä johtaa eräänlaiseen painostukseen olla peruuttamatta sopimusta.(94) Tämä olisi vastoin direktiivin 97/7 perustavanlaatuisia tavoitteita, jotka koskevat kuluttajansuojaa ja etämyynnin edistämistä. Tässä yhteydessä on todettava lisäksi, että esimerkiksi liiallisen(95) käytön tapauksia on arvioitava eri lailla tilanteissa, joissa tiedottamisvelvollisuutta on rikottu, kuin tilanteissa, joissa elinkeinonharjoittaja on asianmukaisesti täyttänyt tiedottamisvelvollisuutensa.

94.      Sivumennen on huomautettava, että jo mainitussa DCFR:ssä(96) sovelletaan vastaavanlaista tiedottamisvelvollisuutta koskevaa lähestymistapaa. Kuten edellä on jo todettu, tarkastukseen ja kokeiluun perustuva käyttökorvaus on nimenomaisesti pois suljettu, mutta kuluttaja on velvollinen korvaamaan tavanomaisen käytön.(97) Tämä pätee kuitenkin mielenkiintoisella tavalla ainoastaan, kun peruuttaminen tehdään tavanomaisessa peruuttamisen määräajassa, joka on säännönmukaisesti 14 päivää. Sen sijaan tapauksissa, joissa kuluttajalle ei ole tiedotettu tämän peruuttamisoikeudesta tai siitä ei ole tiedotettu asianmukaisesti, käyttökorvausta ei II.-5:105 artiklan 4 kohdan nojalla nimenomaisesti makseta. Tähän sisältyvä arvio osoittaa, että kuluttaja tarvitsee tiedon puutteen vuoksi erityistä suojelua tapauksissa, joissa tiedottamisvelvollisuutta on rikottu.

95.      Lisäksi täydentävästi on huomautettava, että oikeuskäytännöstä käy jo ilmi, että jos kuluttajalla ei ole tietoa peruuttamisoikeuden olemassaolosta, hänen on mahdotonta käyttää kyseistä oikeutta.(98) Näin on myös silloin, kun kuluttaja periaatteessa tietää oikeutensa, mutta tiedottamisvelvollisuutta ei ole täysimääräisesti täytetty. Epätäydelliset tai harhaanjohtavat tiedot voivat helposti johtaa siihen, ettei kuluttaja käytä oikeuttaan arvioidessaan sen väärin.

96.      Toisaalla peruuttamisoikeuden käyttäminen ilman käyttökorvauksen maksamista rajoittuu tilanteeseen, jossa vahingoittunut tavara palautetaan. Tässä tilanteessa sovelletaan kyseessä olevan jäsenvaltion yleisiä vahingonkorvaussäännöksiä. Suojelemisen kannalta direktiivin mukaisesti voidaan mielestäni antaa kuluttajalle yleinen viittaus huolenpitovelvollisuuden varmistamiseen.

6.       Rajaaminen asioissa Schulte ja Crailsheimer Volksbank annettuihin tuomioihin perustuvan oikeuskäytännön mukaisesti

97.      Lopuksi on huomautettava, ettei tässä yhteydessä omaksuttu tulkinta, joka koskee direktiivin 97/7 mukaisen peruuttamisoikeuden seurauksia etämyynnissä, ole ristiriidassa asioissa Schulte ja Crailsheimer Volksbank(99) annettujen tuomioiden kanssa. Näissä asioissa direktiivin 85/577 soveltamisalaan kuuluneessa reaaliluottosopimusten peruuttamistapauksessa kuluttajan velvollisuutta maksaa takaisin tämän sopimuksen perusteella saadut rahamäärät sekä markkinakorkojen suuruinen korko, mitä voitaisiin laajasti tulkittuna pitää eräänlaisena käyttökorvauksena, pidettiin direktiivin mukaisena.(100) Kyseessä oli tuolloin luottosopimuksen erityistapaus sekä erilainen oikeussääntöjä koskeva asiayhteys(101) ja eri direktiivit,(102) joiden yksityiskohtaiset säännökset olivat erilaisia;(103) erityisesti on pantava merkille, että kyseisissä direktiiveissä peruuttamisen oikeudelliset seuraukset oli muotoiltu eri tavalla. Direktiivin 97/7 mukaisista peruuttamisen oikeudellisista seurauksista säädetään yksityiskohtaisesti sen 6 artiklan 1 ja 2 kohdassa. Kuten edellä on jo todettu, tässä yhteydessä kielletään seuraamukset ja rajataan hyvin tiukasti kuluttajan maksettavaksi tulevat kulut. Tällaisia säännöksiä ei sisälly direktiiviin 85/577. Sen 5 artiklan 2 kohdassa, jossa säädetään peruuttamisoikeuden käytön seurauksista,(104) todetaan hyvin yleisesti, että ”peruuttamissopimuksen antaminen vapauttaa kuluttajan kaikista peruutetun sopimuksen mukaisista velvoitteista”. Näin ollen on todettava, ettei asioissa Schulte ja Crailsheimer Volksbank tulkittuihin direktiivin säännöksiin sisältynyt vastaavia kulujen riskinjakoa koskevia kohtia kuin nyt esillä olevassa asiassa merkitykselliseen direktiiviin.

98.      Tämän vuoksi direktiiviä 97/7 on tulkittava siten, ettei sen soveltamisalaan kuulu asioissa Schulte ja Crailsheimer Volksbank annettuihin tuomioihin perustuvan oikeuskäytännön mukainen alkuperäisen tilan palauttaminen.

7.       Päätelmä

99.      Edellä esitetyn perusteella katson näin ollen, että sellaista kansallista lainsäädäntöä, jonka nojalla myyjä voi yleisesti vaatia korvausta toimitetun kulutustavaran käytöstä kuluttajan peruutettua kaupan säädetyssä määräajassa, on pidettävä direktiivin 97/7 6 artiklan 1 ja 2 kohdan, luettuna yhdessä johdanto-osan 14 perustelukappaleen kanssa, vastaisena.

F       Siltä varalta, ettei käyttökorvauksen katsota sisältyvän direktiivin 97/7 mukaisiin seuraamuksen ja kulujen käsitteisiin: kuuluuko käyttökorvaus jäsenvaltioiden sääntelytoimivaltaan?

100. Esitän lisähuomautuksia ainoastaan siltä varalta, ettei yhteisöjen tuomioistuin hyväksy edellä mainittua ratkaisua ja että se katsoo, ettei nyt esillä oleva käyttökorvaus sisälly direktiivin 97/7 mukaiseen kulujen käsitteeseen.

101. Direktiivin 97/7 johdanto-osan 14 perustelukappaleen viimeinen virke kuuluu seuraavasti: ”jäsenvaltioiden asiana on päättää muista peruuttamisoikeuden käyttämiseen liittyvistä ehdoista ja järjestelyistä”. Voidaanko tämän perusteella päätellä, että nyt käsillä olevan kaltainen käyttökorvausta koskeva jäsenvaltion sääntely kuuluu jäsenvaltioiden harkintavaltaan?

102. Kuten edellä on jo todettu,(105) Saksan hallitus vetoaa tähän johdanto-osan 14 perustelukappaleen virkkeeseen ja väittää, ettei direktiivi 97/7 ole esteenä kyseessä olevalle Saksan lainsäädännölle. Myös Itävallan hallitus esittää vastaavat lausumat ja puolustaa siten samankaltaista Itävallan lainsäädäntöä.(106) Molemmat hallitukset katsovat, ettei direktiivissä 97/7 kielletä käyttökorvausta vaan jätetään siitä säätäminen jäsenvaltioiden harkintaan.

103. Myös komissio esittää samansuuntaisen lausuman, kuten edellä on jo todettu.(107) Komissio katsoo, ettei kyseessä olevaan kansalliseen lainsäädäntöön voida soveltaa kulujen käsitettä. Komission mukaan maksu on korvaus siitä, että kuluttaja on käyttänyt etämyynnistä saamaansa tavaraa tietyn ajan. Kuten muilla yhteisön oikeuden aloilla aiemmin on jo hyväksytty,(108) myös etämyynnin alalla jäsenvaltiot voivat komission mukaan huolehtia siitä, ettei yhteisön oikeudessa myönnettyjen oikeuksien suojelu johda oikeudenomistajien perusteettomaan etuun; ilman oikeudellista perustaa suoritettujen maksujen takaisinperintää koskevien sääntöjen asettaminen kuuluu periaatteessa jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksen lainsäädäntövaltaan.

104. Mielestäni nämä väitteet jäsenvaltioiden harkintavallasta käyttökorvausta koskevan kansallisen lainsäädännön osalta eivät kestä lähempää tarkastelua.

105. Tästä on ensinnäkin huomautettava, kuten edellä on jo todettu, ettei yksittäisten väärinkäytöstapausten pelon pidä johtaa yleisesti siihen, että yhteisön oikeudessa myönnettyjen oikeuksien suojaa heikennetään.(109) Jo tästä syystä nyt kyseessä olevan kaltaisen lainsäädännön ei pitäisi kuulua jäsenvaltioiden harkintavaltaan.

106. Toiseksi on huomautettava, että nyt esillä olevassa asiassa merkityksellisellä direktiivillä 97/7 on tarkoitus, kuten sen johdanto-osan perustelukappaleista käy ilmi, edistää sisämarkkinoiden toteuttamisen yhteydessä etämyyntiä ja ottaa tässä huomioon optimaalisen kuluttajansuojan tavoite.(110) Näin tavoiteltuja päämääriä ei saa tehdä tyhjiksi. Kuten edellä on käynyt selväksi,(111) peruuttamisoikeutta koskevat direktiivin säännökset sisältävät järkevän riskinjakoa koskevan sääntelyn, jonka perustana on erityisesti se, että peruuttamisoikeuden käytöstä kuluttajalle aiheutuvia taloudellisia seurauksia on rajoitettava. Vaikka käyttökorvaus ei – vastoin käsitystäni – sisältyisikään kulujen käsitteeseen, jäsenvaltiot eivät ole vapaita antamaan mielivaltaista lainsäädäntöä. Ne eivät varsinkaan voisi viitata pelkästään johdanto-osan 14 perustelukappaleen viimeiseen virkkeeseen ja jättää tässä yhteydessä huomiotta esimerkiksi saman perustelukappaleen muut virkkeet.

107. Tämän vuoksi kolmanneksi on viitattava siihen, ettei kuluttajalla ole etämyynnissä mahdollisuutta konkreettisesti nähdä tuotetta tai tutustua palvelun ominaisuuksiin (johdanto-osan 14 perustelukappaleen ensimmäinen virke). Toimitettavien tavaroiden osalta peruuttamismahdollisuudella korvataan kuluttajille haitta, joka syntyy siitä, ettei kuluttaja voi etämyynnissä nähdä tavaraa esillä liiketilassa ja tarvittaessa sovittaa ja testata sitä. Tähän perustuva peruuttamisoikeus olisi sisällyksetön ja ainoastaan muodollinen, mikäli direktiivissä 97/7 säädetyltä melko lyhyeltä kuluttajan kokeiluajalta, joka on viikosta kahteen viikkoon,(112) voitaisiin vaatia käyttökorvaus. Vaarana olisi, että kuluttajan väitettäisiin kokeilun lisäksi myös käyttäneen tavaraa pelkästään siksi, että tämä on avannut alkuperäisen pakkauksen (suorittaessaan säännönmukaisesti välttämättömänä pidettävän sovituksen ja kokeilun).(113) Näistä syistä on mielestäni direktiivin mukaista, ettei käyttökorvausta vaadita säännönmukaiselta peruuttamisajalta. Koska kolmen kuukauden määräajan ei pidä johtaa kuluttajan heikompaan asemaan, vaan ainoastaan korvata puute, jonka elinkeinonharjoittaja on aiheuttanut jättämällä noudattamatta direktiivin 97/7 5 artiklasta seuraavaa tiedottamisvelvollisuuttaan, ei ole perusteltua säätää poikkeavasti tällä pidemmällä ajanjaksolla mahdollisesti tapahtuneen käytön osalta.

108. Lisäksi neljänneksi haluan viitata siihen, että direktiivin 97/7 johdanto-osan 14 perustelukappaleessa nimenomaisesti korostetaan, ettei kuluttajan peruuttamissoikeuden etämyynnissä pidä olla pelkästään muodollinen. Useat käytännön ongelmat, joita käyttökorvausta koskevasta lainsäädännöstä aiheutuisi, olisivat kuitenkin omiaan tekemään peruuttamisoikeudesta periaatteellisen ilman mainittavaa käytäntöä. Aiemmin mainittujen(114) näyttöongelmien(115) ohella on mainittava, ettei kuluttaja säännönmukaisesti voi sopimusta tehdessään tietää, minkäsuuruisia käyttökorvauksia häneltä voidaan mahdollisesti vaatia. Tähän liittyvä riski saattaa johtaa siihen, ettei kuluttaja käytä peruuttamisoikeuttaan pelkästään välttääkseen riitatilanteen aiheuttamat vaikeudet ja haitat sekä rahan, ajan ja voimien menetyksen. Tämä riski on myös omiaan tekemään etämyynnistä kuluttajan kannalta vähemmän houkuttelevaa, mikä olisi vastoin direktiiviä 97/7. Etämyynnin etuja on nimittäin kuluttajan kannalta suuremman valinnanmahdollisuuden lisäksi ajan ja matkan säästyminen.

109. Nyt esillä olevan tilanteen rajaamiseksi erilleen asioiden Schulte ja Crailsheimer Volksbank taustalla olleista tilanteista viittaan edellä mainittuihin toteamuksiin.(116)

110. Edellä esitetyn perusteella katson, että direktiivin 97/7 johdanto-osan 14 perustelukappaleen viimeisen virkkeen nojalla jäsenvaltioilla ei ole valtaa antaa myöskään pääasiassa arvostellun kaltaista kansallista lainsäädäntöä, jonka mukaan myyjä voi vaatia korvausta toimitetun kulutustavaran käytöstä kuluttajan peruutettua kaupan säädetyssä määräajassa.

VII  Ratkaisuehdotus

111. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin vastaa Amtsgericht Lahrin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Kuluttajansuojasta etäsopimuksista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY 6 artiklan 1 ja 2 kohtaa on tulkittava siten, että sellaista kansallista lainsäädäntöä, jonka mukaan myyjä voi yleisesti vaatia korvausta toimitetun kulutustavaran käytöstä kuluttajan peruutettua kaupan säädetyssä määräajassa, on pidettävä niiden vastaisena.

1 – Alkuperäinen kieli: saksa.

2 – EYVL L 144, s. 19.

3 – Ks. direktiivin 97/7 2 artiklan 4 kohta.

4 – Ks. direktiivin 97/7 2 artiklan 1 kohta.

5 – Direktiivi 97/7 saatettiin osaksi Saksan lainsäädäntöä aluksi etäsopimuslailla (Fernabsatzgesetz; BGBl. I, s. 897), joka tuli voimaan 30.6.2000 ja joka sisällytettiin velvoiteoikeuslainsäädännön uudistamisen yhteydessä 1.1.2002 (BGBl. 2001 I, s. 3138) BGB:hen. Saksan tilanteen kehityksestä ennen etäsopimuslain ja velvoiteoikeuslain (Schuldrechtsmodernisierungsgesetz) voimaantuloa ja sen jälkeen ks. Hellwege, P., Die Rückabwicklung gegenseitiger Verträge als einheitliches Problem, 2004, s. 60 ja sitä seuraavat sivut. Saksan tilanteesta ennen etäsopimuslakia ks. mm. Rott, P., ”The distance selling directive and German Law”, teoksessa Stauder ja Stauder (toim.), La protection des consommateurs acheteurs à distance, Zürich, 1999, s. 127 ja sitä seuraavat sivut.

6 – BGB:hen perustuvaa tiedottamisvelvollisuutta koskeva asetus, sellaisena kuin se on annettu tiedoksi 5.8.2002 (BGBl. I, s. 3002) ja viimeksi muutettuna 4.3.2008 annetulla asetuksella (BGBl. I, s. 292).

7 – Vastaaja ei ole mm. maininnut, että peruuttamisen määräaika alkaa vasta sitten, kun peruuttamisoikeudesta on ilmoitettu, ja että BGB:n 357 §:n 3 momentin nojalla käytöstä ei makseta korvausta, jos tavaran huonontuminen johtuu ainoastaan sen tarkastamisesta.

8 – BGB:n 357 §:n 3 momentin nojalla kuluttajan on suoritettava tavaran ohjeidenmukaisesta käyttöönotosta johtuvasta huonontumisesta vastaava korvaus vain silloin, kun hänelle on kirjallisesti annettu tiedoksi tämä oikeudellinen seuraus ja mahdollisuus sen välttämiseen. Nyt esillä olevassa asiassa vastaaja on tiedottanut peruuttamisen seurauksista ainoastaan tehottomasti, minkä vuoksi se ei voi vaatia tällaista korvausta. Jos kantaja pystyy osoittamaan, että kannettavan tietokoneen vika johtuu puutteesta, joka oli olemassa jo silloin, kun kauppatavara luovutettiin, se voi BGB:n 434 §:n, 437 §:n 2 tai 3 momentin, 440 §:n ja 281 §:n nojalla, luettuna yhdessä BGB:n 346 §:n kanssa, vaatia maksamansa kauppahinnan takaisin. Myös tässä tapauksessa vastaajalla on mahdollisuus vaatia kantajalta korvausta tämän saamasta hyödystä.

9 – Tällaisen päätelmän näyttää esittävän myös Micklitz, H.-W., ”La directive vente à distance 97/7/EC”, edellä alaviitteessä 5 mainitussa teoksessa Stauder ja Stauder (toim.), La protection des consommateurs acheteurs à distance, s. 23 ja sitä seuraavat sivut, s. 37.

10 – Ks. tästä toteamuksesta tarkemmin jäljempänä 103 kohta.

11 – Ks. mm. asia 33/76, Rewe-Zentralfinanz ja Rewe-Zentral, tuomio 16.12.1976 (Kok., s. 1989, Kok. Ep. III, s. 271, 5 kohta); asia 68/79, Just, tuomio 27.2.1980 (Kok., s. 501, Kok. Ep. V, s. 31, 25 kohta); yhdistetyt asiat C‑6/90 ja C‑9/90, Francovich ym., tuomio 19.11.1991 (Kok., s. I‑5357, Kok. Ep. XI, s. I-467, 43 kohta); asia C‑261/95, Palmisani, tuomio 10.7.1997 (Kok., s. I‑4025, 27 kohta) ja asia C‑34/02, Pasquini, tuomio 19.6.2003 (Kok., s. I‑6515, 56 kohta).

12 – Asia C‑404/06, Quelle, tuomio 17.4.2008 (Kok., s. I‑0000).

13 – EYVL L 171, s. 12.

14 – 15.11.2007 esittämäni ratkaisuehdotus edellä alaviitteessä 12 mainitussa asiassa Quelle, ratkaisuehdotuksen 67 kohta.

15 – Ks. edellä alaviitteessä 12 mainittu asia Quelle, tuomion 43 kohta ja tuomiolauselma. Tästä mm. Ofner, H., ”Kein Nutzungsentgelt für den Verkäufer bei Austausch der nicht vertragsmäßigen Sache”, Zeitschrift für Europarecht, Internationales Privatrecht und Rechtsvergleichung, 2008, s. 57 ja sitä seuraavat sivut ja Pardo Leal, M., ”Derecho del vendedor a exigir al consumidor una indemnización por el uso de un bien en caso de sustitución de bienes que no son conformes (Sentencia ’Quelle AG’ de 17 de abril de 2008, asunto C-404/06)”, Revista electrónica de Derecho del Consumo y de la Alimentación, 2008, nro 18, s. 29–33.

16 – Asia C‑350/03, Schulte, tuomio 25.10.2005 (Kok., s. I‑9215).

17 – Asia C‑229/04, Crailsheimer Volksbank, tuomio 25.10.2005 (Kok., s. I‑9273).

18 – EYVL L 372, s. 31.

19 – Ks. edellä alaviitteessä 16 mainittu asia Schulte, tuomion 92 ja 93 kohta sekä tuomiolauselman 3 kohta ja alaviitteessä 17 mainittu asia Crailsheimer Volksbank, tuomion 48 ja 49 kohta ja tuomiolauselman 2 kohta. Julkisasiamies Léger tarkasteli markkinakoron mukaista korkoa koskevaa kysymystä edellä alaviitteessä 17 mainitussa asiassa Crailsheimer Volksbank 2.6.2005 esittämässään ratkaisuehdotuksessa. Julkisasiamies katsoi ratkaisuehdotuksen 71 ja 72 kohdassa, että kansallinen säännös, jolla säädetään lakisääteisen koron maksamisesta luottosopimuksen peruuttamistapauksessa, ei lähtökohtaisesti ole ristiriidassa direktiivin 85/577 kanssa. Jos peruuttamisen vaikutuksena on nimittäin sopimuksen kumoaminen takautuvasti, näyttää normaalilta, että asiat palautetaan tilaan, jossa ne olivat ennen sopimuksen tekemistä. Koska oletetaan, ettei lainanottaja ole milloinkaan hyötynyt luotosta, on loogista, että hän maksaa takaisin sopimuksen nojalla saamansa summat sekä myös koron eli ne tuotot, jotka kyseisistä summista olisi pitänyt saada, jos ne olisivat pysyneet lainanantajan määräämisvallassa. Julkisasiamies esitti ratkaisuehdotuksen 75 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa kyseistä asiaa koskevan päätelmän, jonka mukaan pankki ei kuitenkaan voi vaatia viivästyskorkojen maksamista, jollei se ole noudattanut sille asetettuja velvollisuuksia.

20 – Ks. edellä alaviite 12.

21 – Ks. edellä 38 kohdassa mainittu direktiivi 1999/44.

22 – Erilaisten määräaikojen merkityksestä ks. jäljempänä 87 kohta.

23 – Näin perustellusti Schinkels, B., ”Fernabsatzverträge (§§ 312 b bis 312 d, § 241a, 355 ff. BGB)”, teoksessa Gebauer ja Wiedemann (toim.), Zivilrecht unter europäischem Einfluss, 2005, s. 209 ja sitä seuraavat sivut, 66 kohta.

24 – Ks. tästä ja toisesta esimerkistä edellä alaviitteessä 23 mainittu Schinkels, B., 67 kohta.

25 – Ks. Arnold, A. ja Dötsch, W., ”Verschärfte Verbraucherhaftung beim Widerruf?”, Neue Juristische Wochenschrift, 2003, s. 187–189, s. 187 ja edellä alaviitteessä 23 mainittu Schinkels, B., 67 kohta sekä Brönneke, T., ”Abwicklungsprobleme beim Widerruf von Fernabsatzgeschäften”, Multimedia und Recht, 2004, s. 127–133, s. 132. Arnold ja Dötsch sekä Brönneke esittävät, että vaikuttimena nyt esillä olevalle BGB:n 357 §:n 3 momentin ensimmäiseen ja toiseen virkkeeseen perustuvalle kansalliselle sääntelylle oli ajoneuvojen internetmyynti. Brönneke viittaa samalla siihen, että arvonmenetys ei liity näissä tapauksissa millään tavoin käytöstä johtuvaan kulumiseen, vaan uuden auton statukseen ja mahdollisesti kauppiaiden tiettyihin alennuskäytäntöihin, joilla kierretään voimassa olevia suositushintoja.

26 – Sanalla ”lähtökohtaisesti” haluan viitata käytännössä vaihteleviin ”ohjeidenmukaisen” ja ”huolellisen” käytön käsitteisiin, joita ei nyt esillä olevan asian tosiseikkojen vuoksi tarkastella lähemmin tässä yhteydessä.

27 – Näin ollen rajaus saattaa olla erityisen vaikeaa teknisten laitteiden osalta, koska niissä saattaa olla myös pitkäaikaisen käytön jälkeen kulumista, joka ei välttämättä ole nähtävissä. Toisaalta joidenkin tavaroiden koeluontoinenkin käyttö johtaa jo osittaiseen kulumiseen, kuten mustepatruunoiden kohdalla; ks. Maderbacher, G. ja Otto, G., ”Fernabsatz: Vertragsrücktritt nur gegen Entgelt?”, Ecolex, 2006, s. 117–119, s. 118.

28 – Tämä käy yksiselitteisesti ilmi direktiivin johdanto-osan 14 perustelukappaleesta, jossa todetaan, ettei kuluttajalla ole mahdollisuutta konkreettisesti nähdä tuotetta tai tutustua palvelun ominaisuuksiin ennen sopimuksen tekoa, minkä vuoksi on syytä säätää oikeus peruuttaa sopimus. Ks. myös Mankowski, P., Beseitigungsrechte, Tübingen, 2003, s. 898.

29 – Edellä 10 kohta.

30 – Ottaen huomioon yksittäistapaukseen liittyvien etujen arvioinnin; ks. tästä Willhelm, R. G., Verbraucherschutz bei internationalen Fernabsatzverträgen, Hamburg, 2007, s. 137.

31 – Tästä käsitteestä myös edellä alaviitteessä 23 mainittu Schinkels, B., 67 kohta.

32 – Tähän viittaa myös Neumann, N., Bedenkzeit vor und nach Vertragsabschluss, 2005, s. 393.

33 – Merkille pantavaa on, että oikeudenkäyntiasiakirjojen mukaan nyt tarkasteltavana olevan Saksan lainsäädännön nojalla todistustaakka on elinkeinonharjoittajalla (edellä 33 kohta). Oikeuskirjallisuuden perusteella tämä tulkinta ei kuitenkaan vaikuta yksiselitteiseltä, ks. edellä alaviitteessä 32 mainittu Neumann, N., s. 393.

34 – Tässä yhteydessä ei pidä jättää huomiotta sitä, että tavarasta ja tilanteesta riippumatta kuluttaja voi hyötyä tavarasta myös lyhyen määräajan aikana. Tunnettuja esimerkkejä tästä ovat mm. juhla-asut, kalusteet ja astiat, jotka hankitaan tiettyä tilaisuutta varten ja palautetaan sen jälkeen. Tällaista on mielestäni pidettävä väärinkäyttönä.

35 – Tämä suljetaan pois esimerkiksi artikkelissa Rott, P., ”Widerruf und Rückabwicklung nach der Umsetzung der Fernabsatzrichtlinie und dem Entwurf eines Schuldrechtsmodernisierungsgesetzes”, Verbraucher und Recht, 2001, s. 78 ja sitä seuraavat sivut, s. 80 ja edellä alaviitteessä 30 mainitussa teoksessa Willhelm, R. G., s. 138.

36 – Ks. edellä 33 kohta.

37 – Ks. edellä 52 kohta.

38 – Ks. edellä 22 kohta. Ks. myös Saksan hallituksen lausuma, ratkaisuehdotuksen 33 kohta.

39 – Jäljempänä 91 ja 96 kohta.

40 – Sivumennen mainittakoon, että näiden yhteisön oikeuden tulkintakysymysten ohella ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kannattaa ottaa kansallisen oikeuden tulkinnassa huomioon myös laajempi näkökulma: kansalaisille yhteisön oikeudessa myönnettyjen oikeuksien täytäntöönpanoa jäsenvaltion lainsäädännössä ei pidä muotoilla kansalaisten kannalta vähemmän suotuisasti kuin vastaavia oikeuksia, jotka juontuvat jäsenvaltion oikeudesta (vastaavasti mm. yhdistetyt asiat 205/82–215/82, Deutsche Milchkontor ym., tuomio 21.9.1983, Kok., s. 2633, Kok. Ep. VII, s. 229, 23 kohta ja asia C‑231/96, Edis, tuomio 15.9.1998, Kok., s. I‑4951, 36 kohta). Tämä huomautus tuntuu soveliaalta, koska oikeuskirjallisuuden mukaan kansallinen lainsäätäjä kohtelee nyt esillä olevan kaltaisessa sääntelyssä etäsopimukseen perustuvan kaupan peruuttavaa kuluttajaa epäedullisemmin kuin minkä tahansa lakisääteisen purkuoikeuden haltijaa tai yritysostajaa, joka purkaa kaupan Saksan lainsäädännön mukaisesti (esim. edellä alaviitteessä 28 mainittu teos Mankowski, P., s. 891 ja edellä alaviitteessä 32 mainittu Neumann, N., s. 391 (”muutoin kuin ’tavanomaisesti’ peruutusta hakevat”).

41 – Direktiivin 2 artiklan 3 kohdan nojalla elinkeinonharjoittajalla tarkoitetaan luonnollista henkilöä, joka direktiivin 97/7 alaan kuuluvissa sopimuksissa harjoittaa elinkeinoaan.

42 – Ks. myös edellä alaviitteessä 27 mainitut Maderbacher, G. ja Otto, G., s. 118.

43 – Ks. erityisesti asia C‑287/98, Linster, tuomio 19.9.2000 (Kok., s. I‑6917, 43 kohta).

44 – Ks. edellä 60 ja 61 kohta.

45 – Ks. myös edellä alaviitteessä 9 mainittu Micklitz, H.-W., s. 37.

46 – Esim. kertaluonteista käyttökorvausta, kuten kantajan yleisissä sopimusehdoissa (ks. edellä 15 kohta) mainittua tavaran arvon 15 %:n alenemista, on mahdollista pitää seuraamuksena.

47 – Jäljempänä 68 kohta ja sitä seuraavat kohdat.

48 – Ks. edellä 60 ja 61 kohta.

49 – Toisin kuin direktiivissä 1999/44; tästä perusteellisesti Buchmann, F., ”Kein Nutzungsersatz beim Widerruf von Fernabsatzgeschäften?”, Kommunikation & Recht, 2008, s. 505 ja sitä seuraavat sivut, s. 508.

50 – Näin ei ollut myöskään komission suullisessa käsittelyssä esiin tuomissa yhdistetyissä asioissa C‑392/04 ja C‑422/04, i-21 Germany ja Arcor, tuomio 19.9.2006 (Kok., s. I‑8559), joissa tarkasteltiin kysymystä siitä, voidaanko ”hallinnollisten kulujen” yhteydessä perittävissä lupamaksuissa ottaa huomioon kansallisen sääntelyviranomaisen yleisiä hallinnollisia kuluja koskeva ennuste, joka perustuu 30 vuoden ajalle. Yhteisöjen tuomioistuin ei määritellyt tässä tuomiossa kulujen käsitettä, eikä se antanut siitä sellaista määritelmää, jota voitaisiin soveltaa nyt esillä olevassa asiassa. Se ainoastaan totesi tuomion 28 ja 29 kohdassa, että kyseisessä asiassa merkityksellisen telepalvelualan yleisten valtuutusten ja yksittäisten toimilupien yhteisistä puitteista 10.4.1997 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/13/EY (EYVL L 117, s. 15) 11 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut ”hallinnolliset kulut” liittyvät toimilupien toteuttamisesta aiheutuvaan työhön ja että ne kohdistuvat kyseisen säännöksen sanamuodon perusteella yksittäisen toimiluvan myöntämiseen, käsittelyyn, valvontaan ja toimeenpanoon.

51 – Monissa jäsenvaltioissa direktiivin 97/7 täytäntöön panevissa säännöksissä säädetään, että kuluttajan maksettavaksi voivat sopimuksen mukaisesti tulla tavaran palauttamisesta aiheutuvat kustannukset; näin Rühl, G., ”Die Kosten der Rücksendung bei Fernabsatzverträgen: Verbraucherschutz versus Vertragsfreiheit”, Europäische Zeitschrift für Wirtschaftsrecht, 2005, s. 199–202, s. 201. Näin myös Knez, R., ”Direktiva 97/7/ES Evropskega parlamenta in Sveta z dne 20. maja 1997 o varstvu potrošnikov glede sklepanja pogodb pri prodaji na daljavo”, teoksessa Trstenjak, V., Evropsko pravo varstva potrošnikov, GV Založba, Ljubljana, 2005, s. 111 ja sitä seuraavat sivut, s. 113.

52 – Samanlaisen näkemyksen esittävät selvästi myös edellä alaviitteessä 25 mainittu Brönneke, T., s. 132 ja alaviitteessä 27 mainittu Maderbacher, G. ja Otto, G., s. 118.

53 – Kuluttajan oikeuksien uudistettua tai kattavaa sääntelyä koskevista tavoitteista ja keskustelusta ks. tarkemmin jäljempänä 94 kohta.

54 – Tätä peruuttamisoikeutta pitää perustellusti direktiivin perusperiaatteena Allix, J., ”La directive 97/7/CE: Contrats à distance et protection des consommateurs”, Revue des affaires européennes, 1998, s. 176–187, s. 179. Ks. niin ikään edellä alaviitteessä 25 mainittu Brönneke, T., s. 127.

55 – Myös edellä alaviitteessä 28 mainittu Mankowski, P., s. 893, toteaa perustellusti, että sopimuksen purkamisesta johtuvia maksuja ja kuluja on pidettävä peruuttamisesta aiheutuvina kuluina.

56 – Ks. edellä 53 kohta.

57 – Ks. edellä alaviitteessä 28 mainittu Mankowski, s. 892.

58 – Ks. 15.11.2007 esittämäni ratkaisuehdotus edellä alaviitteessä 14 mainitussa asiassa Quelle, 49 kohta.

59 – Toisin kuin asian Quelle asiayhteydessä, nyt esillä olevassa asiassa kuluttajan purkuoikeus ei ole sidottu myyjän velvollisuuksien laiminlyöntiin, vaan sillä ainoastaan suojellaan oikeudenhaltijaa; ks. edellä alaviitteessä 5 mainittu teos Hellwege, P., s. 74.

60 – Ks. edellä 45–57 kohdassa esittämäni toteamukset. Tämän kannalta ei ole merkityksetöntä, että näyttö- ja todistustaakka on viime kädessä elinkeinonharjoittajalla (edellä 33 kohta ja alaviite 33), mikä ei kuitenkaan ole yleisesti kuluttajien tiedossa.

61 – Ks. edellä 33 kohta.

62 – Edellä alaviitteessä 27 mainittu Maderbacher, G. ja Otto, G., s. 118, korostavat myönteisesti sitä, että mikäli hyväksytään, ettei direktiivin 97/7 6 artiklan 2 kohdassa suoranaisesti säädetä käyttökorvauksen laskemisesta, vältetään ongelma, joka liittyy pelkän ”koekäytön” ja ”tosiasiallisen käytön” väliseen rajanvetoon.

63 – Tästä erityisesti direktiivin 97/7 johdanto-osan neljäs perustelukappale, jossa nimenomaisesti todetaan, että ”uusien tekniikoiden käyttöönottaminen antaa kuluttajien käyttöön moninkertaisen määrän välineitä, joiden avulla he saavat tiedot kaikkialla yhteisössä tehdyistä tarjouksista ja joiden avulla he voivat tehdä tilauksensa”. Aikomus edistää etämyyntiä käy ilmi myös direktiivin kolmannesta, kuudennesta ja seitsemännestä perustelukappaleesta. Lisäksi on viitattava komission useisiin kuluttajapolitiikkaa koskeviin tiedonantoihin, esim. komission tiedonantoon Euroopan parlamentille, neuvostolle, talous- ja sosiaalikomitealle sekä alueiden komitealle kuluttajapoliittisesta strategiasta vuosiksi 2002–2006 (KOM(2002) 208 lopullinen), s. 21 ja sitä seuraavat sivut. Ks. myös edellä alaviitteessä 9 mainittu Micklitz, H.-W., s. 25.

64 – Direktiivin perustana oli EY:n perustamissopimuksen 100 a artikla (josta on muutettuna tullut EY 95 artikla), ja sillä tuetaan näin ollen sisämarkkinoiden toteutumista (EY:n perustamissopimuksen 100 a artiklasta eli EY 95 artiklasta oikeudellisena perustana ks. mm. asia C‑491/01, British American Tobacco (Investments) ja Imperial Tobacco, tuomio 10.12.2002, Kok., s. I‑11453, 59 ja 60 kohta). Tästä ja direktiivistä 97/7 myös Donnelly, M. ja White, F., ”The Distance Selling Directives: a time for review”, Northern Ireland Legal Quarterly 56/2005, s. 200 ja sitä seuraavat sivut, s. 200 ja 204 ja edellä alaviitteessä 23 mainittu artikkeli Schinkels, B., 7 kohta. Edellä alaviitteessä 63 jo mainitun johdanto-osan neljännen perustelukappaleen lisäksi, jossa viitataan mm. tarpeeseen välttää kielteiset vaikutukset yritysten väliseen kilpailuun sisämarkkinoilla, on korostettava erityisesti direktiivin 97/7 kolmea ensimmäistä perustelukappaletta:

”(1) sisämarkkinoiden tavoitteiden toteuttamisen yhteydessä on tärkeää toteuttaa toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on näiden markkinoiden asteittainen vahvistaminen,

(2) tavaroiden ja palvelujen vapaa liikkuvuus ei koske ainoastaan elinkeinoelämää vaan myös yksityishenkilöitä; se tarkoittaa myös, että kuluttajien olisi voitava hankkia toisessa jäsenvaltiossa tarjolla olevia tavaroita ja palveluja samoin edellytyksin kuin tämän valtion väestö,

(3) kuten muun muassa komission neuvostolle antamassa tiedonannossa ’Kohti jakelun sisämarkkinoita’ todetaan, rajojen yli tapahtuva etämyynti saattaa olla kuluttajille sisämarkkinoiden toteutumisen tärkeimpiä konkreettisia ilmenemismuotoja; sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan kannalta on välttämätöntä, että kuluttajat voivat ottaa yhteyttä maansa ulkopuolella olevaan yritykseen, vaikka yrityksellä olisi tytäryhtiö kuluttajan asuinmaassa,”

65 – Ks. jo alaviitteessä 63 mainittu direktiivin 97/7 johdanto-osan neljäs perustelukappale.

66 – Kuluttajan suojelua koskeva ajatus on mukana useimmissa direktiivin 97/7 johdanto-osan perustelukappaleissa, joissakin enemmän ja joissakin melko implisiittisesti. Johdanto-osan 19 perustelukappaleessa viitataan erityisen selkeästi ”mahdollisimman hyvään kuluttajansuojaan”, ja neljännessä perustelukappaleessa korostetaan tavoitetta luoda yhteiset säännöt kuluttajien suojaamiseksi etämyynnissä. Perustelukappaleiden kautta kuluttajansuojan tavoite liitetään yhteen sisämarkkinoita koskevan tavoitteen kanssa; ks. Cremona, M., ”The distance selling directive”, The journal of business law, 11/1998, s. 613 ja sitä seuraavat sivut, s. 614.

67 – Edellä alaviitteessä 23 mainittu Schinkels, B., 8 kohta. Tästä myös Hörnle, J., Sutter, G. ja Walden, I., ”Directive 97/7/EC on the protection of consumers in respect of distance contracts”, teoksessa Lodder ja Kaspersen (toim.), eDirectives: Guide to European Union Law on E-commerce, luku 2, 2002, s. 11 ja sitä seuraavat sivut, s. 17.

68 – Ks. direktiivin 97/7 6 artiklan 3 kohta. Näin myös Belgian kirjalliseen huomautukseen sisältyneissä lausumissa.

69 – Direktiivin 97/7 6 artiklan 3 kohdan nojalla peruuttamisoikeuden ulkopuolelle jätetään erityisesti sellaisten tavaroiden toimittaminen, jotka on valmistettu kuluttajan määrittelyjen mukaisesti tai jotka ovat ilmeisen henkilökohtaisia tai joita luonteensa vuoksi ei voida palauttaa edelleen myytäväksi tai jotka voivat nopeasti pilaantua tai kulua loppuun. Peruuttamisoikeutta ei myöskään sovelleta sinetöityinä toimitettuihin ääni- ja kuvatallenteisiin tai tietotekniikassa käytettäviin ohjelmiin, jotka kuluttaja on avannut, eikä sanoma-, aikakausi- ja kuvalehtien toimitukseen.

70 – Ks. edellä alaviite 63.

71 – Toisaalta etämyynnin keskittyminen vain harvoille elinkeinonharjoittajille, joiden ei erityisesti tarvitse ylläpitää liikkeitä, synnyttää kustannussäästöjä; ks. edellä alaviitteessä 64 mainitut Donelly, M. ja White, F., s. 201.

72 – Komission tiedonanto neuvostolle, Euroopan parlamentille ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle kuluttajansuojasta etäsopimuksissa 20 päivänä toukokuuta 1997 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1997/7/EY täytäntöönpanosta (KOM(2006) 514 lopullinen), 7 kohta ja liite IV.

73 – KOM(2008) 614 lopullinen, 8.10.2008, Ehdotus: Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi kuluttajanoikeuksista, 17 artiklan 2 kohta. Direktiiviehdotuksen tavoitteena on yhdenmukaistaa kuluttajansuojaa koskevaa säännöstöä, josta on tähän saakka säädetty eri tavoin eri direktiiveissä, ks. myös Terryn, E., ”The Right of Withdrawal, the Acquis Principles and the Draft Common Frame of Reference”, teoksessa Schulze, R. (toim.), Common Frame of Reference and Existing EC Contract Law, 2008, s. 158 ja sitä seuraava sivu ja Vihreä kirja kuluttajansuojaa koskevan yhteisön säännöstön tarkistamisesta, Bryssel, 8.2.2007 (KOM(2006) 744 lopullinen), s. 11.

74 – von Bar, C. ym. (toim.), Principles, Definitions and Model Rules of European Private Law. Draft Common Frame of Reference (DCFR). Interim Outline Edition; prepared by the Study Group on a European Civil Code and the Research Group on EC Private Law (Acquis Group), München, 2008.

75 – Tämän merkityksestä toteavat artikkelissa Schulze, R. ja Wilhelmsson, T., ”From the Draft Common Frame of References towards European Contract Law Rules”, European Review of Contract Law, 2008, s. 154–168, että asiantuntijaverkosto on laatinut DCFR:n, joka on muiden huomioon otettavien töiden ja ehdotusten (Principles of European Contract Law (eurooppalaisen sopimusoikeuden periaatteet, PECL) ja yhteisön säännöstön perussäännöt) ohella perusta keskusteluille, joita käydään tulevista eurooppalaisista sopimusoikeudellisista säännöksistä. Yhteisön sopimusoikeuden periaatteista ks. Schulze, R., ”Die ’Acquis-Grundregeln’ und der Gemeinsame Referenzrahmen”, Zeitschrift für Europäisches Privatrecht, 2007, s. 731 ja sitä seuraavat sivut.

76 – 17 artiklan 2 kohta, KOM(2008) 614 lopullinen, Ehdotus: Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi kuluttajan oikeuksista.

77 – Ks. tästä edellä 53 kohta.

78 – Tämä määräaika alkaa kulua vasta silloin, kun kuluttajalle ilmoitetaan tämän peruuttamisoikeudesta. Loos, M. B. M., ”Review of the European consumer acquis”, Zeitschrift für Gemeinschaftsprivatrecht/European Community private law review/Revue du droit privé communautaire, 2008, s. 117–122, s. 118 toteaa, että kuluttajayhdistykset ovat monissa tapauksissa puoltaneet pidempää ja kauppiasyhdistykset yleisesti lyhyempää määräaikaa.

79 – Tämä pätee kuitenkin ainoastaan, kun kauppa perutaan tavanomaisessa peruuttamismääräajassa, joka on säännönmukaisesti 14 vuorokautta. Sitä vastoin tapauksissa, joissa kuluttajille ei ole tiedotettu heidän peruuttamisoikeudestaan tai siitä ei ole ilmoitettu asianmukaisesti, käyttökorvausta ei DCFR:n II.-5:105 artiklan 4 kohdan nojalla nimenomaisesti voida periä.

80 – Näin edellä alaviitteessä 78 mainittu Loos, M. B. M., s. 119.

81 – Yhteisön sopimusoikeuden periaatteista ks. mm. edellä alaviitteessä 75 mainittu Schulze, R.

82 – Ks. mm. edellä alaviitteessä 75 mainittu Schulze, R., s. 902, 5:105 artikla.

83 – Merkille pantavaa on, että kolmen kuukauden määräaika voidaan direktiivin 97/7 6 artiklan 1 kohdan neljännen alakohdan nojalla ylittää muutamilla päivillä siinä tapauksessa, että direktiivin 97/7 5 artiklassa tarkoitetut tiedot annetaan kolmen kuukauden kuluessa. Tällaisessa tapauksessa seitsemän arkipäivän määräaika alkaa 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisesti päivänä, jolloin tiedot on toimitettu.

84 – Näin myös julkisasiamies Poiares Maduron 21.11.2007 esittämä ratkaisuehdotus asiassa C‑412/06, Hamilton, tuomio 10.4.2008 (Kok., s. I‑0000, ratkaisuehdotuksen 29 kohta), joka koskee mahdollisuuksia asettaa määräaika direktiivin 85/577 mukaisen peruuttamisoikeuden yhteydessä. Peruuttamisoikeuden ajallinen rajaaminen etämyynnissä on vastakohtana ajallisesti rajoittamattomalle peruuttamisoikeudelle kotikaupassa; ks. jälkimmäisestä asia C‑481/99, Heininger, tuomio 13.12.2001 (Kok., s. I‑9945, 48 kohta).

85 – Tästä edellä alaviitteessä 51 mainittu Knez, R., s. 113.

86 – Nyt esillä olevan ennakkoratkaisupyynnön aiheena ei ole se, varmistetaanko kolmen kuukauden määräajan jatkamisella tosiasiallisesti kuluttajansuojelun korkeampi taso tai toimiiko määräajan jatkamiseen kansallisen lainsäädännön nojalla lähes väistämättä liittyvä pidempi käyttöaika käytännössä sen vastapainona (Saksan hallitus vahvisti suullisessa käsittelyssä, että tapauksissa, joissa peruuttamisen määräaikaa jatketaan tiedottamisvelvollisuuden laiminlyönnin vuoksi, tavaraa käytetään säännönmukaisesti tänä aikana, mikä kansallisen lainsäädännön nojalla antaa säännönmukaisesti mahdollisuuden vaatia käyttökorvauksen).

87 – Ks. komission lausumat edellä 34 kohdassa.

88 – Esim. vaatteet tiettyä illanviettoa varten tai laajakuvanäyttö tiettyä tapahtumaa varten (esim. jonkin jalkapallo-ottelun katsojille; ks. edellä alaviitteessä 49 mainittu Buchmann, F., s. 505, alaviite 4). Esimerkin kaupan peruuttamisesta liiallisen käytön jälkeen esitettää edellä alaviitteessä 23 mainittu Schinkels, B., 63 kohta.

89 – Ks. asia C‑367/96, Kefalas ym., tuomio 12.5.1998 (Kok., s. I‑2843, 22 kohta) ja asia C‑201/01, Walcher, tuomio 11.9.2003 (Kok., s. I‑8827, 37 kohta).

90 – Vastaavasti edellä alaviitteessä 89 mainitut asia Kefalas ym., tuomion 22 kohta ja asia Walcher, tuomion 37 kohta.

91 – Tästä jäljempänä 96 kohta.

92 – Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tätä asiaa koskevista toteamuksista ks. edellä 20 ja 21 kohta. Lisäksi on muistettava, että tiedottamisvelvollisuutta on laiminlyöty direktiivin vastaisesti jo silloin, kun kuluttajalle ilmoitetaan tämän mahdollisesta (direktiivin vastaisesta) velvollisuudesta maksaa käyttökorvaus, jos kauppa peruutetaan. Myös vaikeasti ymmärrettävät ja hyvin monimutkaiset tiedot (ks. edellä alaviitteessä 64 mainituti Donelly, M. ja White, F., s. 213 ja sitä seuraava sivu) voivat johtaa kuluttajaa harhaan. Tämä estetään direktiivin 97/7 4 artiklan 2 kohdalla (tästä myös edellä alaviitteessä 67 mainitut Hörnle, J., Sutter, G. ja Walden, I., s. 15).

93 – Edellä 86 ja 87 kohta.

94 – Edellä alaviitteessä 28 mainittu Mankowski, P., s. 892.

95 – Käsitteestä ks. edellä alaviitteessä 23 mainittu Schinkels, B., 63 kohta.

96 – Ks. edellä 85 kohta.

97 – Ks. edellä 85 kohta.

98 – Ks. myös edellä alaviitteessä 84 mainitut asia Heininger, tuomion 45 kohta ja asia Hamilton, tuomion 33 kohta.

99 – Ks. edellä 39 kohta.

100 – Tästä oikeuskäytännöstä esitetystä kritiikistä erityisesti tarkempien perustelujen puutteesta ks. mm. Hoffmann, ”Die EuGH-Entscheidungen ’Schulte’ und ’Crailsheimer Volksbank’: ein Meilenstein für den Verbraucherschutz beim kreditfinanzierten Immobilienerwerb?”, Zeitschrift für Wirtschaftsrecht – ZIP, 2005, s. 1985 ja sitä seuraavat sivut, s. 1986.

101 – Pelkästään näiden direktiivien tavoitteet ovat hyvin erilaiset: toisin kuin nyt esillä olevassa asiassa merkityksellisessä direktiivissä 97/7, jossa viitataan sekä kuluttajansuojaan että sisämarkkinoihin ja erityisesti etämyynnin edistämiseen (ks. edellä 81 kohta), yhteisön lainsäätäjän ainoa tavoite direktiivin 85/577 soveltamisalalla on varmistaa kuluttajan suojelu kotimyynnin arveluttavissa myyntitilanteissa (ks. Rudisch, B., ”Das ’Heininger’-Urteil des EuGH vom 13. 12. 2001, Rs C‑481/99: Meilenstein oder Stolperstein für den Verbraucherschutz bei Realkrediten?”, Verbraucherschutz in Europa: Festgabe für Heinrich Mayrhofer, 2002, s. 189–205, s. 204). Tavoitteena ei ole missään tapauksessa edistää kotimyyntiä – päinvastoin ”jäsenvaltioiden vapautta pitää osittain voimassa tai ottaa kokonaisuudessaan käyttöön kielto tehdä sopimuksia liiketilojen ulkopuolella – – ei pidä heikentää” (ks. direktiivin 85/577 johdanto-osan viides perustelukappale).

102 – Tämä pätee myös 38 kohdassa mainitussa asiassa Quelle annetun tuomion osalta; asian ratkaisu on muista kuin nyt esillä olevassa asiassa esitetyistä syistä samanlainen nyt esillä olevassa asiassa ehdotettavan ratkaisun kanssa.

103 – Merkittävä ero on tältä osin se, ettei direktiivin 85/577 mukaisella peruuttamisoikeudella ole määräaikaa, mikäli siitä ei ole tiedotettu; ks. tämän direktiivin 5 artiklan 1 kohdan ensimmäinen virke. Kuten edellä on jo todettu, direktiivissä 97/7 säädetään ainoastaan pidemmästä peruuttamisoikeuden käytön määräajasta, mikäli peruuttamisoikeudesta ei ole tiedotettu.

104 – Ks. myös edellä alaviitteessä 84 mainittu asia Hamilton, tuomion 43 kohta.

105 – Edellä 31 kohta.

106 – Edellä 31 kohta.

107 – Edellä 34 kohta.

108 – Yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhteisön oikeus ei estä kansallisia tuomioistuimia valvomasta sitä, ettei yhteisön oikeusjärjestyksessä taattujen oikeuksien suojaaminen johtaisi siihen, että oikeudenhaltijat saavat perusteetonta etua. Komissio mainitsee tässä yhteydessä asian 238/78, Ireks-Arkady v. neuvosto ja komissio, tuomio 4.10.1979 (Kok., s. 2955, Kok. Ep. VI, s. 624, 14 kohta); yhdistetyt asiat C‑441/98 ja C‑442/98, Michaïlidis, tuomio 21.9.2000 (Kok., s. I‑7145, 31 kohta); asia C‑453/99, Courage ja Crehan, tuomio 20.9.2001 (Kok., s. I‑6297, 30 kohta) ja yhdistetyt asiat C‑295/04–C‑298/04, Manfredi ym., tuomio 13.7.2006 (Kok., s. I‑6619, 94 kohta). Mitä tulee jäsenvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamiseen yhteisössä, yhteisöjen tuomioistuin on perustellusti todennut, että perusteettomasti suoritettujen maksujen palauttamista koskevat säännöt (sekä mahdollisten vanhentumisaikojen soveltaminen) kuuluvat periaatteessa jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksen lainsäädäntövaltaan tästä edellä alaviitteessä 11 mainittu asia Pasquini, tuomion 53 kohta.

109 – Ks. 90 kohta.

110 – Ks. edellä 81 kohta.

111 – Ks. edellä 80–87 kohta.

112 – Ks. edellä 82 kohta.

113 – Tähän saattaisi lisäksi sisältyä merkittävä näyttöongelma.

114 – Ks. erityisesti edellä 49 kohta.

115 – Myöskään edellä alaviitteessä 49 mainitun Buchmann, F:n esittämästä ehdotuksesta ei käy ilmi, että kuluttajan osalta haluttaisiin määrittää ajankohta, jolloin tietoinen päätös halusta pitää tavara itsellään on syntynyt. Mikäli lähtökohdaksi otettaisiin tällainen ajankohta, joka ei ole käytännössä mitenkään objektiivisesti dokumentoitavissa, näyttö- ja todistustaakkaa koskeva tilanne vain monimutkaistuisi entisestään.

116 – Ks. edellä 97 ja 98 kohta.

Full & Egal Universal Law Academy