JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
MANUEL CAMPOS SÁNCHEZ-BORDONA
26 päivänä toukokuuta 2016 ( 1 )
Asia C‑482/14
Euroopan komissio
vastaan
Saksan liittotasavalta
”Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen — Yhtenäisestä eurooppalaisesta rautatiealueesta 21.11.2012 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/34 — Infrastruktuurin hoitoon ja liikenteen harjoittamiseen sekä erityyppiseen liikenteen harjoittamiseen liittyvän kirjanpidon pitäminen erillään — Julkisen rahoituksen siirtämistä toiseen toimintaan koskeva kielto”
I Johdanto
1.
Käsiteltävässä kanteessa komissio moittii Saksaa siitä, ettei Saksa ole noudattanut direktiivin 2012/34/EU ( 2 ) 6 artiklan 1, 3 ja 4 kohdan ja 31 artiklan 1 kohdan sekä asetuksen (EY) N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan. ( 3 )
2.
Riita koskee lähinnä tytäryhtiöiden saamien voittojen luovuttamista emoyhtiölle eli Saksan rautateiden holdingyhtiölle sekä näiden yhtiöiden kirjanpitoa. Komissio katsoo, että liittotasavalta ei noudata kieltoja (eikä niiden perusteena olevia kirjanpitosääntöjä), jotka koskevat infrastruktuureihin tarkoitetun julkisen rahoituksen, alueellisista henkilöliikennepalveluista maksettavien korvausten ja rataverkon käyttömaksujen siirtämistä muuhun toimintaan. Asian taustalla on tiettyjä ongelmia, jotka liittyvät piilotukiin (mahdollisiin ristikkäistukiin) eräissä vertikaalisesti integroituneissa yrityksissä, jotka tarjoavat rautatieliikennepalveluja ja hoitavat tällaiseen toimintaan tarvittavaa infrastruktuuria.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt – Unionin oikeus
A Direktiivi 2012/34
3.
Selkeyden vuoksi direktiivillä 2012/34 muutettiin osittain sekä laadittiin uudelleen ja yhdistettiin seuraavat direktiivit: yhteisön rautateiden kehittämisestä 29.7.1991 annettu direktiivi 91/440/ETY, ( 4 ) rautatieyritysten toimiluvista 19.6.1995 annettu neuvoston direktiivi 95/18/EY ( 5 ) ja rautateiden infrastruktuurikapasiteetin käyttöoikeuden myöntämisestä ja rautateiden infrastruktuurin käyttömaksujen perimisestä sekä turvallisuustodistusten antamisesta 26.2.2001 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2001/14/EY. ( 6 )
4.
Direktiivin 2012/34 65 artiklan ensimmäisessä kohdassa kumotaan direktiivit 91/440 ja 2001/14 ”15 päivästä joulukuuta 2012” (toisin sanoen ensiksi mainitun direktiivin voimaantulopäivästä), ”sanotun kuitenkaan vaikuttamatta jäsenvaltioiden velvollisuuteen noudattaa liitteessä IX olevassa B osassa olevia määräaikoja, joiden kuluessa niiden on ollut saatettava siinä mainitut direktiivit osaksi kansallista lainsäädäntöä”.
5.
Euroopan unionin virallisessa lehdessä julkaistiin kuitenkin 12.3.2015 oikaisu, ( 7 ) jossa direktiivien 91/440 ja 2001/14 kumoamispäivää lykätään 17.6.2015 saakka, toisin sanoen yhdellä päivällä siitä määräajasta, joka oli asetettu direktiivin 2012/34 saattamiselle osaksi kansallista lainsäädäntöä sen 64 artiklan 1 kohdassa.
B Direktiivi 91/440 ( 8 )
6.
Direktiivin 2001/12 johdanto-osan toisessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”On tarpeen taata infrastruktuurin yhtäläiset ja ketään syrjimättömät käyttömahdollisuudet erottamalla toisistaan tietyt oleelliset toiminnat ja/tai perustamalla valvonta- ja soveltamistoimet toteuttava sääntelyviranomainen sekä erottamalla toisistaan tuloslaskelmat ja taseet.”
7.
Direktiivin 91/440 2 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Tätä direktiiviä sovelletaan rautateiden infrastruktuurin hallintoon ja jäsenvaltioissa perustettujen tai perustettavien rautatieyritysten rautatiekuljetustoimintaan.
2. Tätä direktiiviä ei sovelleta rautatieyrityksiin, jotka harjoittavat vain kaupunki-, esikaupunki- tai alueellista liikennettä.”
8.
Mainitun direktiivin 3 artiklan viimeisessä luetelmakohdassa säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:
– –
—
’alueellisella liikenteellä’ liikennettä, jota hoidetaan alueen kuljetustarpeiden täyttämiseksi.”
9.
Direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että rautatieyritysten liikenteen harjoittamiseen liittyvästä liiketoiminnasta ja rautateiden infrastruktuurin hoitoon liittyvästä liiketoiminnasta pidetään erillisiä tuloslaskelmia ja taseita ja että nämä julkaistaan erillisinä. Jommallekummalle toiminnalle maksettavaa julkista rahoitusta ei saa siirtää toiselle.
Kummankin toiminnan kirjanpitoa on hoidettava siten, että siitä ilmenee tämä kielto.”
10.
Direktiivin 9 artiklan 4 kohdassa ( 9 ) säädetään seuraavaa:
”4. Rautatieyrityksissä on tehtävä rautateiden tavaraliikennepalvelujen tarjoamiseen liittyvästä liiketoiminnasta tuloslaskelmat ja joko taseet tai vuotuinen yhteenveto varoista ja vastuista, ja ne on julkaistava. Julkisina palveluina tarjottaviin henkilöliikennepalveluihin maksettava rahoitus on kirjattava erikseen asianmukaisille tileille, eikä sitä voida siirtää muiden liikennepalvelujen tarjoamiseen liittyvään tai muuhun liiketoimintaan.”
C Direktiivi 2001/14
11.
Direktiivin johdanto-osan 38 ja 39 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”(38)
On tärkeää varmistaa, että kansainvälisen liikenteen maksut mahdollistavat rautateille markkinoiden tarpeita vastaavan toiminnan. Infrastruktuurimaksut olisi tämän vuoksi määriteltävä niiden kustannusten perusteella, jotka aiheutuvat suoraan junapalvelujen käytöstä.
(39)
Valtion rahoitettavaksi jäävä osuus riippuu siitä, miltä osin infrastruktuurien käyttömaksut kattavat kokonaiskustannukset. Jäsenvaltiot voivat vaatia maksujen erilaisia kokonaiskustannusten kattavuustasoja ottamalla mukaan sellaiset lisähinnat tai tuottoprosentin, jotka markkinat kestävät, kun kustannusten kattavuus tasapainotetaan rautateiden tavaraliikenteen intermodaalisen kilpailukyvyn kanssa. On kuitenkin toivottavaa, että jokaisessa infrastruktuurin hinnoittelujärjestelmässä mahdollistetaan rautatieverkon käyttömahdollisuus liikenteelle, joka voi korvata ainakin aiheuttamansa lisäkustannukset.”
12.
Direktiivin 6 artiklan (”Infrastruktuurikustannukset ja tilit”) 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on vahvistettava vaatimukset ja tarvittaessa myös ennakkomaksut sen varmistamiseksi, että tavanomaisissa liikeolosuhteissa ja kohtuullisen ajanjakson aikana infrastruktuurin hallinnon tileissä ovat keskenään tasapainossa toisaalta infrastruktuurin käyttömaksuista saatavat tulot, muista kaupallisista toimista aiheutuvat ylijäämät ja valtion rahoitus sekä toisaalta infrastruktuurista aiheutuvat menot.”
13.
Direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Rautateiden infrastruktuurin käyttömaksut on maksettava infrastruktuurin hallinnolle, ja ne on käytettävä sen liiketoimien rahoittamiseen.”
14.
Direktiivin 8 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Saadakseen infrastruktuurin hallinnolle aiheutuneet kustannukset katetuksi täysimääräisesti, jäsenvaltio voi markkinoiden niin salliessa periä lisähintoja toimivien, avointen ja ketään syrjimättömien periaatteiden perusteella taaten kuitenkin samalla erityisesti kansainvälisen rautateiden tavaraliikenteen mahdollisimman hyvän kilpailukyvyn. Hinnoittelujärjestelmässä on otettava huomioon rautatieyritysten aikaansaama tuottavuuden kasvu.
Maksut eivät kuitenkaan saa olla niin korkeita, että infrastruktuuria eivät voi käyttää sellaiset markkinalohkot, jotka pystyvät maksamaan vähintään rautatiepalvelujen käytöstä suoraan aiheutuvat kustannukset sekä sen katetuoton, jonka markkinat kestävät.
– –”
D Asetus N:o 1370/2007
15.
Asetuksen 1 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan mukaan asetuksen tarkoituksena on
”1. [vahvistaa] ehdot, joiden mukaisesti toimivaltaiset viranomaiset julkisen palvelun velvoitteita määrätessään tai niitä koskevia sopimuksia tehdessään korvaavat julkisen liikenteen harjoittajille aiheutuvat kustannukset ja/tai myöntävät yksinoikeuksia vastineena julkisen palvelun velvoitteiden hoitamisesta.”
16.
Asetuksen 6 artiklan, jonka otsikko on ”Julkisista palveluista maksettavat korvaukset”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Kaikkien korvausten, jotka liittyvät yleiseen sääntöön tai julkisia palveluhankintoja koskevaan sopimukseen, on oltava 4 artiklan säännösten mukaisia riippumatta siitä, kuinka sopimus on tehty. Kaiken luonteisten korvausten, jotka liittyvät 5 artiklan 2, 4, 5 tai 6 kohdan mukaisesti ilman tarjouskilpailua tehtyyn julkisia palveluhankintoja koskevaan sopimukseen tai jotka liittyvät yleiseen sääntöön, on lisäksi oltava liitteen säännösten mukaisia.”
17.
Mainittu liite sisältää korvaukseen sovellettavat säännöt 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa. Sen 5 kohdassa todetaan seuraavaa:
”Jos julkisen liikenteen harjoittaja harjoittaa myös muuta toimintaa sen liikenteen lisäksi, jota koskee julkisen palvelun velvoite ja josta sille maksetaan korvausta, kyseisistä julkisista palveluista on avoimuuden lisäämiseksi ja ristiintukemisen välttämiseksi pidettävä erillistä kirjanpitoa, jonka on täytettävä vähintään seuraavat vaatimukset:
—
kustakin toiminnasta on pidettävä erillistä kirjanpitoa, ja kutakin toimintaa vastaavat osuudet omaisuudesta ja kiinteistä kustannuksista on jaettava voimassa olevien kirjapito- ja verotussääntöjen mukaisesti,
—
julkisen liikenteen harjoittajan mahdolliseen muuhun toimintaan liittyviä muuttuvia kustannuksia, riittävää osuutta kiinteistä kustannuksista ja kohtuullista voittoa ei saa missään tapauksessa kattaa kyseisellä julkisella palvelulla,
—
julkisen palvelun kustannukset on katettava käyttötuloilla ja viranomaisten maksamilla korvauksilla ilman, että tuloja voi siirtää julkisen liikenteen harjoittajan toiminnan eri alalle.”
III Asian tausta
18.
Deutsche Bahn ‑konserni, jonka johdossa on holdingyhtiö Deutsche Bahn AG (jäljempänä DB AG), harjoittaa liiketoimintaa kansallisen ja kansainvälisen henkilö- ja tavaraliikenteen, logistiikan ja rautatiekuljetusten liitännäispalvelujen tarjoamisen alalla.
19.
AEG:n ( 10 ) 9a §:ssä säädetään, että direktiivin 2012/34 3 artiklan 3 alakohdassa, luettuna yhdessä direktiivin liitteen I kanssa, tarkoitettujen rautatieinfrastruktuurin eri osien hoidosta vastaavat a) DB Netz AG ‑yhtiö päärautatieverkon, liitännäisyhteyksien ja järjestelmien osalta, b) DB Station & Service AG, joka tarjoaa rataverkon käyttöön liittyviä palveluja, kuten asemien matkustaja- ja tavaralaiturit, ja c) DB Energie GmbH, joka huolehtii junien kulkua varten tarvittavista sähkövoiman muunto- ja siirtolaitteista.
20.
Henkilö- ja tavaraliikenteestä (ja liitännäispalveluista, kuten ateriapalveluista) vastaavat useat DB Mobility Logistics AG:hen (jäljempänä DB ML AG) integroituneet yritykset; mainittu yhtiö on Deutsche Bahn ‑konsernin tytäryhtiö, jonka osakepääomasta DB AG omistaa 100 prosenttia. Yksi DB ML AG:hen kuuluvista yrityksistä on DB Regio AG, joka hoitaa alueellisia rautatieliikennepalveluja ( 11 ) koko Saksan liittotasavallan alueella.
21.
DB AG on tehnyt määräysvaltaa ja voittojen luovuttamista koskevia sopimuksia (jäljempänä voittojen luovuttamista koskevat sopimukset) tytäryhtiöidensä DB Netz AG:n, DB Station & Service AG:n ja DB Energie GmbH:n kanssa. Näiden sopimusten mukaisesti a) tytäryhtiöiden saamat voitot siirretään emoyhtiölle asettamatta rajoittavia ehtoja sille, miten DB AG voi nämä voitot käyttää, ja b) DB AG velvoitetaan kattamaan tytäryhtiöiden mahdolliset tappiot.
22.
Kanteeseen antamassaan vastineessa Saksan hallitus on täsmentänyt joitakin seikkoja. Se korostaa erityisesti, että a) voittojen luovuttamista koskevat sopimukset ovat kaksijakoisia, koska DB AG:llä on myös velvollisuus kattaa sen tytäryhtiöille mahdollisesti aiheutuvat ylimääräiset käyttökustannukset, ja että b) DB Netz AG:n emoyhtiöltään saama rahoitus ylittää viime vuosista tehdyn kumulatiivisen analyysin mukaan selvästi emoyhtiölle siirretyt voitot.
23.
Saksan hallitus vahvistaa vastauskirjelmässään, että 1.1.2015 tuli voimaan palvelu- ja rahoitussopimus II, ( 12 ) jonka (2a §:n 1 momentin) mukaan tytäryhtiöiden nettotulos verojen jälkeen on siirrettävä kokonaisuudessaan liittovaltiolle osingonjaon yhteydessä ja investoitava samoin kokonaan infrastruktuureihin.
IV Oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely ja asian käsittely unionin tuomioistuimessa
A Oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely
24.
Komissio osoitti 22.11.2012 Saksan viranomaisille virallisen huomautuksen tuolloin vielä voimassa olleiden direktiivien 91/440 ja 2001/14 sekä asetuksen N:o 1370/2007 mahdollisesta noudattamatta jättämisestä. Se moitti liittotasavaltaa siitä, ettei DB AG noudattanut kirjanpidossaan kieltoja, jotka koskivat seuraavien varojen, korvausten ja maksujen siirtämistä muuhun toimintaan, erityisesti rautateiden henkilöliikenteeseen: a) infrastruktuuriin tarkoitetut julkiset varat, b) julkisina palveluina tarjottavista alueellisista henkilöliikennepalveluista maksettavat korvaukset ja c) rataverkon käyttömaksut. Komission mukaan tällainen varojen väärinkäyttö johtuu voittojen luovuttamista koskevista sopimuksista.
25.
Saksan hallitus kiisti 20.3.2013 päivätyssä kirjeessä komission väitteet, minkä vuoksi komissio osoitti sille 21.6.2013 perustellun lausunnon, jossa se toisti jo virallisessa huomautuksessa esittämänsä näkemyksen. Komissio vaati Saksan hallitusta toteuttamaan kahden kuukauden määräajassa tarvittavat toimenpiteet lausunnon noudattamiseksi.
26.
Saksan hallitus kiisti 21.8.2013 päivätyssä kirjelmässään edelleen komission väitteet. Vastauksen johdosta komissio nosti nyt käsiteltävän kanteen.
B Asian käsittely unionin tuomioistuimessa
27.
Kannekirjelmä kirjattiin saapuneeksi unionin tuomioistuimen kirjaamoon 31.10.2014 ja vastine 4.2.2015. Komissio toimitti vastauskirjelmänsä 16.4.2015 ja Saksan hallitus 11.6.2015.
28.
Italian hallitus pyysi 12.3.2015 saada osallistua oikeudenkäyntiin väliintulijana tukeakseen Saksan hallituksen vaatimuksia. Sen pyyntö hyväksyttiin 14.4.2015 annetulla päätöksellä, ja se jätti väliintulokirjelmänsä 14.5.2015.
29.
Saksan hallituksen unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 76 artiklan nojalla tekemän pyynnön perusteella pidettiin 3.3.2016 asianosaisten kuulemiseksi istunto, johon osallistuivat Saksan hallituksen ja komission edustajat.
V Asianosaisten lausumat
30.
Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin
—
toteaa, että Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se on sallinut rautatieinfrastruktuurin hoitoon tarkoitetun julkisen rahoituksen siirtämisen rautatieliikenteen harjoittamiseen
—
toteaa, että Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole varmistanut, että kirjanpitoa hoidetaan asianmukaisesti siten, että on mahdollista valvoa kieltoa, joka koskee rautatieinfrastruktuurin hoitoon myönnettyjen julkisten varojen siirtämistä rautatieliikenteen harjoittamiseen
—
toteaa, että Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole varmistanut, että infrastruktuurin käyttömaksuja voidaan käyttää ainoastaan rataverkon haltijan liiketoiminnan rahoittamiseen
—
toteaa, että Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan eikä asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä sen liitteessä olevan 5 kohdan kanssa, mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole varmistanut, että julkisten henkilöliikennepalvelujen tuottamiseen tarkoitettu julkinen rahoitus esitetään kirjanpidossa erillään.
—
velvoittaa Saksan liittotasavallan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
31.
Saksan hallitus vaatii ensisijaisesti, että unionin tuomioistuin jättää kanteen tutkimatta, ja toissijaisesti, että se toteaa sen perusteettomaksi ja velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
32.
Italian tasavalta vaatii, että unionin tuomioistuin hylkää kanteen perusteettomana.
VI Kanteen tarkastelu
A Vaatimus kanteen tutkimatta jättämisestä
1. Koko kanteen tutkimatta jättäminen
33.
Saksan liittotasavalta esittää kanteesta kaksi oikeudenkäyntiväitettä, jotka koskevat kanneperusteiden yleistä epäselvyyttä ja sitä, että komissio käyttää perusteena direktiiviä 2012/34, jonka määräaika sen saattamiselle osaksi kansallista lainsäädäntöä ei vielä ollut umpeutunut komission nostaessa kanteen.
a) Kanneperusteiden yleinen epäselvyys
34.
Saksan hallituksen mukaan kanne ja ennen kaikkea siinä esitetyt perusteet eivät ole riittävän tarkkoja, jotta niiden perusteella voitaisiin päätellä, moittiiko komissio sitä unionin oikeuden puutteellisesta saattamisesta osaksi kansallista oikeusjärjestystä vai unionin oikeuden virheellisestä soveltamisesta vai jopa lainvastaisesta menettelystä.
35.
On yleisesti tunnettua, että sekä unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 120 artiklan c alakohdassa että sen tulkinnasta annetussa oikeuskäytännössä asetetaan kannekirjelmälle tiettyjä edellytyksiä myös jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevissa menettelyissä. Näin ollen siinä on mainittava oikeudenkäynnin kohde sekä yhteenveto kanteen tueksi esitetyistä perusteista, ja näiden mainintojen on oltava riittävän selviä ja täsmällisiä, jotta vastaaja voi valmistella puolustuksensa ja jotta unionin tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa. Niiden oleellisten tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen, joihin kanne perustuu, on ilmettävä johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi itse kannekirjelmän tekstistä. ( 13 )
36.
Komissio on sisällyttänyt kannekirjelmään sekä ne unionin oikeuden säännökset, joita se väittää Saksan liittotasavallan rikkoneen (kannekirjelmän 2–12 kohta), että asiaa koskevan kansallisen oikeuden, erityisesti AEG 9 §:n (kannekirjelmän 13 kohta), sekä tiettyjä tosiseikkoja (kannekirjelmän 14–26 kohta), joten väitteet, sellaisina kuin ne on esitetty niiden käsittelyn yhteydessä ja kirjelmän vaatimusosassa, ovat ymmärrettäviä.
37.
Näiden väitteiden johdonmukaisuudesta on todettava, että heti kannekirjelmän alussa (1 kohta) ja jäljempänä (esimerkiksi 35, 52, 59 ja 75–77 kohdassa) huomautetaan, että väitetyllä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisellä ei tarkoiteta unionin oikeuden puutteellista saattamista osaksi kansallista lainsäädäntöä vaan tiettyjä yksittäisiä menettelyjä, jotka on täsmennetty vaatimusosassa.
38.
Siksi kanne on mielestäni muotonsa perusteella riittävän selvä ja johdonmukainen edellä mainitussa oikeuskäytännössä asetettujen vaatimusten mukaisesti, ja jäsenvaltio voi sen perusteella käyttää puolustautumisoikeuksiaan, kuten se on tosiasiallisesti tehnytkin. Koska komissio ei moiti Saksan hallitusta unionin oikeuden puutteellisesta saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä, Saksan hallituksen väitteet riidanalaisten säännösten saattamisesta osaksi sen kansallista lainsäädäntöä ovat tehottomia. Tämä oikeudenkäyntiväite on näin ollen hylättävä.
b) Direktiivi 2012/34 kanteen perustana
39.
Komissio nosti 30.10.2014 kanteen, jossa se katsoi, että direktiiviä 2012/34 on jätetty noudattamatta. Se toteaa, että tämä direktiivi oli tuolloin jo voimassa (66 artikla), ja sillä oli kumottu (65 artikla) 15.12.2012 lähtien muun muassa direktiivit 91/440 ja 2001/14. Euroopan unionin virallisessa lehdessä julkaistiin kuitenkin 12.3.2015 oikaisu, jolla mainittujen direktiivien kumoamispäivää lykättiin 17.6.2015 saakka, toisin sanoen sen määräajan, jonka kuluessa direktiivi 2012/34 on saatettava osaksi jäsenvaltioiden kansallista lainsäädäntöä, päättymistä seuraavaan päivään.
40.
Tällaisen muutoksen seurauksena komissio, jonka direktiivin 2012/34 noudattamatta jättämiseen perustuva kanne oli saapunut unionin tuomioistuimeen 30.10.2014 (ennen oikaisua), vaati vastauskirjelmässään, että jos direktiivi 2012/34 todettaisiin merkityksettömäksi, sen vaatimusten katsottaisiin perustuvan direktiivien 91/440 ja 2001/14 vastaaviin artikloihin.
41.
Saksan hallitus väittää, ettei sitä vastaan voida vedota direktiiviin 2012/34, koska määräaika sen saattamiselle osaksi kansallista lainsäädäntöä ei vielä ollut päättynyt silloin, kun komissio nosti kanteen, mikä tarkoittaa, että siltä selvästi puuttuvat tutkittavaksi ottamisen edellytykset.
42.
Tätä väitettä ei mielestäni voida hyväksyä. Kannekirjelmän 4 kohdasta käy ilmi yhtäältä, että vaikka komissio viittasi direktiiviin 2012/34, kanneperusteet koskivat viimeksi mainitun direktiivin niitä osia, jotka sisältyivät jo direktiiveihin 91/440 ja 2001/14. Komissiota ei toisaalta voida moittia tämän oikeusperustan valitsemisesta, sillä tukeutuakseen kanteessa voimassa olevaan oikeuteen sillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vedota kannetta nostaessaan ainoaan tuolloin voimassa olleeseen direktiiviin eli direktiiviin 2012/34. Jos se olisi vedonnut ainoastaan kahteen kumottuun direktiiviin (91/440 ja 2001/14), sitä vastaan olisi voitu esittää oikeudenkäyntiväite, jonka mukaan se on vedonnut säännöksiin, joilla ei ole ajallisia oikeusvaikutuksia. Lisäksi kanteen vaatimusosassa esitetyissä perusteissa mainitaan sulkeissa, ja välittömästi direktiiviin 2012/34 tehtyjen viittausten jälkeen, direktiivin 91/440 tai direktiivin 2001/14 vastaavat oikeussäännöt tapauskohtaisesti.
43.
Tapa, jolla komissio on vedonnut lainsäädäntöön väitteidensä tueksi, vaikuttaa paitsi oikealta myös kaikkein tarkoituksenmukaisimmalta, kun otetaan huomioon direktiivien 91/440 ja 2001/14 erikoislaatuinen taannehtiva voimaanpalauttaminen, jonka neuvosto hyväksyi poikkeuksellisella oikaisulla 12.3.2015, jolloin kumpikaan direktiivi ei enää ollut voimassa. ( 14 )
44.
Näin ollen olisi mielestäni muotoseikkoihin takertumista ja tarpeettoman jyrkkää esittää kanteen tutkimatta jättämistä tällä perusteella.
2. Eri kanneperusteiden tutkimatta jättäminen
45.
Saksan hallitus väittää, että kolme ensimmäistä kanneperustetta ovat epäselviä, etenkin kun niissä käytetään ilmauksia ”koska se on sallinut” (ensimmäinen kanneperuste) ja ”koska se ei ole varmistanut” (toinen ja kolmas kanneperuste).
46.
Kanteessa esitettyjen väitteiden selkeyttä ja johdonmukaisuutta ei voida arvioida lauseyhteydestään ja kirjelmän asiayhteydestä erotettujen yksittäisten sanojen valossa. Ilmaukset, joita Saksan hallitus arvostelee, ovat oikeastaan yhteenveto aiemmista argumenteista, jotka komissio on esittänyt kanneperusteidensa tueksi. ( 15 )
47.
Tämän kanteen yhteydessä molemmat ilmaukset viittaavat kuitenkin vastaajan molempiin menettelyihin, joiden komissio katsoo olevan ristiriidassa kyseessä olevista direktiiveistä (ja asetuksesta) johtuvien Saksan liittotasavallan velvoitteiden kanssa. Lisäksi Saksan hallituksen vastineessaan ja vastauskirjelmässään esittämät pikkutarkat huomiot, samoin kuin näiden kirjelmien sisältö, osoittavat selvästi, että se on ymmärtänyt sitä vastaan esitetyt väitteet ja kyennyt puolustautumaan niiden väitetyn epäselvyyden sitä rajoittamatta. Näin ollen tämä oikeudenkäyntiväite on hylättävä.
48.
Sitä, ettei komissio ole maininnut sitä nimenomaista kansallisen oikeuden säännöstä, joka on ensimmäisessä ja neljännessä kanneperusteessa moititun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen kohteena, ei myöskään voida riitauttaa komission nostaman kanteen tutkimatta jättämisen kannalta, koska, kuten jo edellä totesin, se ei moiti Saksan hallitusta säädösten puutteellisesta saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä.
49.
Näin ollen katson, että kanteen tutkimatta jättämistä koskevat väitteet on hylättävä, ja siirryn asiakysymyksen tarkasteluun, jonka aloitan systematiikan vuoksi käsittelemällä toista kanneperustetta.
B Toinen kanneperuste, jonka mukaan Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohtaa, kun se ei ole varmistanut, että kirjanpitoa hoidetaan asianmukaisesti siten, että on mahdollista valvoa kieltoa, joka koskee rautatieinfrastruktuurin hoitoon myönnettyjen julkisten varojen siirtämistä rautatieliikenteen harjoittamiseen
1. Asianosaisten lausumat
50.
Komissio moittii Saksan liittotasavaltaa direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan noudattamatta jättämisestä, koska rautatieinfrastruktuurista vastaavien yritysten kirjanpidon perusteella ei voida valvoa kieltoa, joka koskee kyseiseen infrastruktuuriin myönnettyjen julkisten varojen siirtämistä rautatieliikenteen harjoittamiseen.
51.
Erityisesti komissio moittii Saksan liittotasavaltaa siitä, että julkisista varoista rahoitettua omaisuutta ei ole merkitty konserniyhtiöiden kirjanpidossa niiden varoihin ja ettei myöskään voittojen luovuttamista koskevista sopimuksista voida päätellä siirrettävien varojen määrää, koska holdingyhtiön kirjanpidosta ei ilmene, ovatko voitot peräisin muista kuin infrastruktuurin hoitoon liittyvistä toimista.
52.
Vastineessaan Saksan hallitus esittää kolme argumenttia. Se väittää ensinnäkin, että direktiivin 2012/34 6 artiklan 4 kohta on uusi säännös, jota ei vielä ollut direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa, eikä sitä näin ollen voida soveltaa käsiteltävään asiaan. ( 16 )
53.
Toiseksi ja toissijaisesti Saksan hallitus ei ole samaa mieltä komission ehdottamasta direktiivin 2012/34 6 artiklan 4 kohdan tulkinnasta. Sen mielestä tässä säännöksessä esitetään ainoastaan rautatieliikennettä harjoittavien ja infrastruktuurin hoidosta vastaavien yritysten kirjanpidon erillään pitämistä koskeva vaatimus, jonka DB AG täyttää sen ansiosta, että liikenteen harjoittaminen (DB ML AG ja sen tytäryhtiöt) ja infrastruktuurin hoito (DB Netz AG, DB Station & Service AG ja DB Energie GmbH) on erotettu organisatorisesti toisistaan. Se väittää, että tämä lähestymistapa on johdonmukainen sen lähestymistavan kanssa, jota komissio tukee nk. neljänteen rautatieliikennepakettiin ( 17 ) sisältyvässä uudessa direktiiviehdotuksessaan, jonka 7 a artiklan 3 kohdassa vaaditaan talousprosessien täysimääräistä eriyttämistä infrastruktuurin hallinnoinnin ja liikenteen harjoittamisen osalta, mikä osoittaa käänteisesti, ettei voimassa olevassa lainsäädännössä pyritä näin jyrkkään jaotteluun.
54.
Saksan hallitus väittää kolmanneksi edelleen toissijaisesti ja kaiken varalta, että se on saattanut direktiivin 2012/34 6 artiklan 4 kohdan asianmukaisesti osaksi kansallista lainsäädäntöään, jopa ennen täytäntöönpanon määräajan päättymistä. Se lisää, ettei julkisia varoja koskevien merkintöjen puuttuminen taseen vastaavaa-puolelta tarkoita, ettei niitä kirjata sisäisen kirjanpidon kannalta.
55.
Komissio vastaa, ettei Saksan hallitus tosiasiallisesti ole kiistänyt julkisten varojen puuttumista infrastruktuurin hoidosta vastaavien yritysten kirjanpidosta. Niiden puuttuminen estää tarkastamasta, noudatetaanko kieltoa, joka koskee julkisten varojen siirtämistä liikenteen harjoittamiseen, mikä on jo sinänsä vastoin direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohtaa. Komissio myöntää direktiivin 2012/34 6 artiklan 4 kohdan uudistavan luonteen, mutta vain sen sanamuodon osalta, koska sen henki ja asiasisältö eivät ole muuttuneet, kuten direktiiviehdotus osoittaa. ( 18 )
56.
Julkisten varojen kirjanpidon osalta komissio väittää, että direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan toista alakohtaa on tulkittava sen ensimmäisen alakohdan valossa, jossa mainitaan selvästi tase ja tuloslaskelmat, joiden on oltava julkisia, eikä siihen riitä, että tiedot esitetään sisäisessä kirjanpidossa.
57.
Väliintulossaan Italian hallitus yhtyy Saksan hallituksen näkemykseen direktiivin 2012/34 6 artiklan 4 kohdan uudistamisesta ja siitä seuraavasta jäsenvaltioita koskevien vaatimusten puuttumisesta. Se lisää, että ilmaus ”mahdollista valvoa” on luettava yhdessä tämän direktiivin 56 artiklan 12 kohdan kanssa, jossa sääntelyelimelle annetaan valtuudet tehdä tarkastuksia rataverkon haltijoissa juuri siksi, että se voi valvoa kirjanpidon erillään pitämistä koskevien säännösten noudattamista. Se väittää, että mainitussa 56 artiklassa viitataan liitteeseen VIII, ja korostaa uudenlaista täsmällisyyttä, jolla mainitussa liitteessä luetellaan tilinpäätöstiedot, jotka rataverkon haltijoiden on annettava sääntelyviranomaisen saataville.
58.
Vastauksessaan näihin huomioihin komissio tuo esiin, ettei 56 artiklan tarkoitus ole rajoittaa aiemman 6 artiklan, johon siinä viitataan, sisältöä vaan antaa sääntelyviranomaiselle valtuuksia sen työn helpottamiseksi esimerkiksi vaatimalla esittämään liitteessä VII mainitut asiakirjat, jotka ovat erityisen tärkeitä mainitun elimen kannalta.
2. Asian tarkastelu
59.
Komission Saksan liittotasavallalle esittämän moitteen (lähinnä direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan noudattamatta jättäminen) lähtökohtana on, että Saksan viranomaisten omaisuuserien rahoittamiseen myöntämät julkiset varat eivät näy asianmukaisesti rataverkon haltijan taseessa ja tuloslaskelmassa eikä niitä ole merkitty konsernin kirjanpidossa sen varoihin. Tätä kirjanpitoa ei ole hoidettu siten, että on mahdollista valvoa kieltoa, joka koskee julkisen rahoituksen siirtämistä rautatieinfrastruktuurin hoidosta rautatieliikenteen harjoittamiseen.
60.
Säännökseen, jota Saksan liittotasavallan väitetään rikkoneen, sisältyy kolme perusvaatimusta: a) rautatieyritysten liikenteen harjoittamiseen liittyvän liiketoiminnan kirjanpito ja rautateiden infrastruktuurin hoitoon liittyvän liiketoiminnan kirjanpito pidetään erillään toisistaan, mikä edellyttää niiltä kummaltakin erillistä kirjanpitoa ja sen julkaisemista erikseen (6 artiklan ensimmäisen alakohdan ensimmäinen virke); ( 19 ) b) kielto, joka koskee – myös kirjanpidossa – julkisten varojen siirtämistä jommaltakummalta toiminnalta toiselle, eli ristiintukemisen kieltäminen (ensimmäisen alakohdan toinen virke) ja c) velvollisuus varmistaa, että kummankin toiminnan kirjanpidosta ilmenee tämä kielto (toinen alakohta).
61.
Saksan hallitus on väittänyt ensisijaisesti, että velvollisuus hoitaa kirjanpitoa siten, että ”on mahdollista valvoa varojen siirtämistä koskevaa kieltoa”, on nimenomaisesti otettu käyttöön direktiivillä 2012/34, sen nykyisen 6 artiklan 4 kohdassa, ja siksi tämä vaatimus ei aiemmin koskenut Saksan hallitusta, sillä määräaika tämän direktiivin saattamiselle osaksi kansallista lainsäädäntöä ei ollut päättynyt silloin, kun tämä kanne nostettiin.
62.
Mielestäni tätä argumenttia ei voida hyväksyä, koska jo säännöksen alkuperäisessä sanamuodossa vuodelta 1991 kiinnitettiin huomiota ristikkäistukien valvontaan ja velvoitettiin näin ollen kirjanpidon avoimuuteen. Direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan alkuperäisen sanamuodon, jota ei ole muutettu direktiivissä 2001/12, mukaan ”kummankin toiminnan [infrastruktuuri ja liikenteen harjoittaminen] kirjanpitoa on hoidettava siten, että siitä ilmenee tämä kielto” siirtää julkisia varoja toiseen toimintaan.
63.
Direktiivin 91/440 johdanto-osan neljännestä perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivin tarkoituksena oli helpottaa rautatieverkon tehokasta käyttöä erottamalla toisistaan yhtäältä kuljetuspalvelujen tarjoaminen ja toisaalta liikenteen harjoittamiseen tarvittavan infrastruktuurin ylläpito, mikä joka tapauksessa edellyttäisi myös erillistä kirjanpitoa. Direktiivi 2001/12 on vahvistanut tätä näkemystä ulottamalla kirjanpidon erillään pitämistä koskevan velvoitteen kahteen tärkeimpään asiakirjatyyppiin: tuloslaskelmaan ja taseeseen. Viimeksi mainitun direktiivin johdanto-osan yhdeksännen perustelukappaleen mukaan velvoite ulotettiin lisäksi koskemaan henkilö- ja rahtiliikennepalvelujen tarjoajia.
64.
Erillisen kirjanpidon ydinajatuksena oli molemmissa direktiiveissä saavuttaa täysi avoimuus ja selkeyttää joidenkin infrastruktuurikustannusten, kuten julkisen palvelun velvoitteeseen liittyvien kustannusten, infrastruktuurien kehittämiseen tarkoitettujen uponneiden kustannusten (sunk costs), infrastruktuurin ylläpito- ja hallinnointikustannusten sekä infrastruktuurikapasiteetin käyttöoikeuden myöntämisestä aiheutuvien kustannusten, huomioon ottamista. ( 20 )
65.
Kirjanpidon avulla saavutetulla avoimuudella ( 21 ) pyrittiin lisäksi havaitsemaan ristikkäistukia, jotka oli kielletty direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan toisessa virkkeessä jo sen alkuperäisessä tekstissä. Tätä taustaa vasten verbi ”ilmetä” ( 22 ) voidaan ymmärtää vain siten, että on helpotettava kiellon valvontaa, mikä olisi vaikeaa, jos tämä kielto ei ilmenisi kirjanpidosta. Kyse ei ole myöskään siitä, että direktiivin 2012/34 uudella sanamuodolla olisi otettu käyttöön nimenomainen valvontavelvoite (mikä olisi ollut uudistus aiempaan toisintoon nähden), vaan siinä on pikemminkin edistetty kiellon mahdollista valvontaa tilanteessa, jossa kielto ”ilmenee” kirjanpidosta asianmukaisesti.
66.
Näin ollen Saksan hallituksen ensisijaisesti esittämä argumentti on hylättävä.
67.
Saksan hallitus väittää toissijaisesti lähinnä, että direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa vaaditaan, että infrastruktuurin hallinnon ja liikennepalvelujen kirjanpito on pidettävä erillään, mutta ei sitä, että myönnetyt julkiset varat käyvät ilmi tuloslaskelmasta ja taseesta. Sen mukaan on riittävää, että ne merkitään sisäiseen kirjanpitoon, kuten saksalaisten rautatieyritysten tapauksessa.
68.
Olen komission kanssa samaa mieltä siitä, ettei tätä tulkintaa voida hyväksyä. Jo asetuksessa (ETY) N:o 2830/77 ( 23 ) asetettiin velvoite varmistaa, että julkisten varojen on ilmettävä sekä taseesta (”avustukset sijoituskustannuksiin – johon sisältyvät valtion avustukset erityisten sijoitushankkeiden toteuttamista varten”) ( 24 ) että tuloslaskelmasta (tili 74, ”hyvitykset ja tuet” ja tili 91.5, ”tasapainotustuki”). ( 25 ) Tämän asetuksen johdanto-osan ensimmäisessä perustelukappaleessa tuodaan esiin, että valtion ja rautatieyritysten välisiä taloudellisia suhteita koskevien sääntöjen on oltava liikeyrityksiin sovellettavien rahoitus- ja kirjanpitoperiaatteiden mukaiset. Asetuksessa asetettiin lisäksi tavoitteeksi edistää näiden yritysten taloudellisten tulosten ja valtion rahoituksellisten toimenpiteiden avoimuutta.
69.
Vaikka pitää paikkansa, että asetus N:o 2830/77 kumottiin direktiivin 2001/14 37 artiklassa, on kuitenkin niin, että selvittäessään direktiivin 2001/12 kanssa samassa toimenpidepaketissa esitetyn direktiivin 91/440 uudistamisen syitä komissio totesi, että huolimatta siitä, että nämä velvoitteet olivat asetuksen N:o 2830/77 mukaan voimassa rautatieyritysten osalta, ne oli sisällytettävä selkeästi ja yksiselitteisesti direktiiviin 91/440 (direktiivillä 2001/12). ( 26 ) Direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan lopullinen sanamuoto vastaa ehdotuksen sanamuotoa.
70.
Edellä esitetystä ilmenee, että direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan viittaus taseeseen ja tuloslaskelmaan korvasi yhtä pakottavin vaikutuksin julkisten varojen esittämistä näillä tileillä koskevan velvoitteen, joka oli ollut olemassa jo vuodesta 1978 asetuksen N:o 2830/77 nojalla.
71.
Olisi lisäksi ristiriitaista, jos näin olisi tapahtunut ja jos direktiivin 91/440 uudistus, jonka tarkoituksena oli nimenomaisesti lisätä yritysten kirjanpidon avoimuutta, olisi heikentänyt velvoitetta selkeyttää valtion ja rautatieyritysten välisiä taloudellisia suhteita tuloslaskelman ja taseen avulla, mitä tässä tapauksessa ei tehty.
72.
Näin ollen pelkästään se, että nämä varat käyvät ilmi rautatieyritysten sisäisestä kirjanpidosta, mihin Saksan hallitus viittaa, ei täytä direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa säädettyjä edellytyksiä. Näin ollen myöskään tätä toista puolustukseksi esitettyä argumenttia ei voida hyväksyä.
73.
Saksan hallituksen kolmas argumentti, siltä osin kuin siinä korostetaan unionin säännösten saattamista asianmukaisesti osaksi Saksan kansallista lainsäädäntöä, on tehoton, sillä, kuten jo edellä totesin, komissio ei moiti sitä puutteellisesta täytäntöönpanosta.
74.
Myöskään Italian hallituksen vastaavaa argumenttia ei voida hyväksyä, koska jäsenyysvelvoitteiden täyttämättä jättämistä ei pidä tarkastella direktiivin 2012/34 (johon tarkoitettu 56 artikla sisältyy) vaan direktiivin 91/440, jossa ei ole samankaltaista säännöstä, valossa. Mainitussa 56 artiklassa kuvaillaan niitä tehtäviä ja valtuuksia, joita jäsenvaltioiden on annettava rautatiealan sääntelyelimille ja jotka liittyvät muun muassa tarkastuksiin, jotka saman artiklan 12 kohdan mukaan koskevat myös 6 artiklan mukaisen tilien eriyttämisvelvoitteen noudattamista.
75.
Edellä esitetystä voidaan päätellä, että koska infrastruktuuriin tarkoitetut julkiset varat eivät käy ilmi emo- ja tytäryhtiöiden julkisista tileistä, mitä Saksan hallitus ei ole täysin kiistänyt, niitä koskeva kirjanpito estää tavalla tai toisella valvomasta kieltoa, joka koskee kyseisten varojen siirtämistä rautatieliikenteen harjoittamiseen. Toinen kanneperuste on siten hyväksyttävä.
C Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan on rikottu direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohtaa, koska voittojen luovuttamista koskevat sopimukset mahdollistavat rautatieliikenteen harjoittamisen rahoittamisen rautatieinfrastruktuuriin tarkoitetuilla varoilla
1. Asianosaisten lausumat
76.
Komission mukaan Saksan liittotasavalta sallii voittojen luovuttamista koskevilla sopimuksilla (joita emoyhtiö on tehnyt infrastruktuurista vastaavien kolmen tytäryhtiön kanssa) sen, että osa infrastruktuurin hoitoon myönnetyistä julkisista varoista siirretään liikenteen harjoittamiseen liittyviin toimiin. Tällainen menettely on vastoin direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohtaa.
77.
Tämä pätee komission mukaan erityisesti silloin, kun rautatieinfrastruktuurista vastaavien yritysten (eli DB Netz AG:n, DB Station & Service AG:n ja DB Energie GmbH:n) voitot ovat syntyneet ainoastaan mainituille yrityksille myönnettyjen julkisten varojen ansiosta. Kun otetaan huomioon DB AG:lle voittojen luovuttamista koskevien sopimusten nojalla kuuluva velvoite, jonka mukaan se on sitoutunut kattamaan tytäryhtiöidensä mahdolliset tappiot, tällä tavalla siirrettyjä voittoja voidaan käyttää liikennepalvelujen tappioiden kattamiseen.
78.
Komission mukaan sillä ei ole merkitystä, ettei tällaisia varoja voida siirtää suoraan konserniyritykseltä toiselle ja että siirtäminen tapahtuu välillisesti siirtämällä voitot emoyhtiölle: molemmat menettelytavat ovat vastoin direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan sanamuotoa ja henkeä.
79.
Saksan hallitus tulkitsee tätä artiklaa siten, ettei se ole esteenä sille, että tytäryhtiöt saavat voittoa ja että voitot siirretään myöhemmin emoyhtiölle, koska siinä kielletään ainoastaan infrastruktuuriin myönnettyjen julkisten varojen siirtäminen mutta ei infrastruktuurin hoidosta vastaavien yritysten kaupallisesta toiminnastaan saamien tulojen, jotka kuuluvat direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan, siirtämistä. Joka tapauksessa molemmissa säännöksissä erotetaan toisistaan julkiset varat (direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohta) ja infrastruktuurin käyttömaksuista saadut tulot (direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohta) riippumatta siitä, saatiinko tulot tuetun omaisuuden avulla.
80.
Direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan saattamisesta osaksi Saksan lainsäädäntöä Saksan hallitus toteaa toteuttaneensa sen asianmukaisesti AEG 9 §:n 1b momentissa.
81.
Saksan hallitus kiistää komission väitteen varojen salaamisesta, sillä ne on merkitty DB AG:n kirjanpitoon, vaikka vuotuisesta tilinpäätöksestä ilmenee vain nettomääräinen julkinen tuki, jonka perusteella lasketaan emoyhtiölle luovutettavat voitot tai sen korvattaviksi kuuluvat tappiot. Lisäksi rautatieinfrastruktuurin hoidosta vastaaville yrityksille myönnetyt julkiset varat on käytettävä kokonaan investointihankkeisiin, joihin ne on osoitettu, eivätkä ne siksi voi lisätä voittoja. Tällaiset yritykset vastaavat rautateiden kunnossapito- ja korjauskustannuksista, kun taas liittovaltio huolehtii sille perustuslaissa annetun tehtävän ( 27 ) mukaisesti rataverkkoon liittyvien tarpeiden kartoittamisesta sekä investointihankkeiden rahoittamisesta tukien avulla. ( 28 )
82.
Vastauskirjelmässään komissio on eri mieltä vastaajan direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdasta esittämästä tulkinnasta. Komission mielestä ehdotuksesta direktiiviksi 2001/12 ilmenee, että tällä artiklalla pyrittiin takaamaan kaikkien rautatieyritysten yhdenvertainen kohtelu ja syrjimättömyys, ja tämä tavoite voitiin saavuttaa vain ottamalla huomioon infrastruktuurin rahoitus täysimääräisesti sisällyttämällä siihen yhtäältä kaikki kustannukset ja toisaalta kaikki tulot, toisin sanoen julkiset varat ja rataverkon käyttömaksut. Saksan hallituksen väitetysti systemaattinen tulkinta vie kyseessä olevalta säännökseltä sen tehokkaan vaikutuksen.
83.
Komissio kiistää samoin sen, että direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa käytetty ilmaus ”julkista rahoitusta” viittaisi ainoastaan valtion varoista tietyn oikeusperustan nojalla myönnettyihin julkisiin varoihin. Tällä artiklalla pyritään välttämään ristikkäistukia, ja sekä sen sanamuodon että valmisteluasiakirjojen ( 29 ) mukaan kyse on valtiontukijärjestelmässä (SEUT 107 artikla) tarkoitetuista valtion varoista, ja tässä järjestelmässä käytetään näitä samoja ilmauksia.
84.
Komissio väittää yhtäältä, että Saksan liittotasavalta ei varmista, että rautatieinfrastruktuurin hoidosta vastaaville DB AG:n yrityksille myönnetään julkisia varoja ainoastaan tulojen riittämättömyydestä johtuvan alijäämän kattamiseen. Se katsoo toisaalta, että direktiivin 2001/14 koko 8 artiklassa ei anneta infrastruktuurin hoitajalle oikeutta siihen, että sen infrastruktuurin käyttömaksut laskettaisiin siten, että ne tuottavat systemaattisesti voittoa. Se katsoo lisäksi, että Saksan liittotasavallassa toteutetut sisäiset tarkastukset eivät ole riittäviä estämään julkisten varojen siirtämisen.
85.
Vastauskirjelmässään Saksan hallitus moittii komissiota siitä, ettei sillä ole todisteita väitteidensä tueksi, ja puolustaa Bundesnetzagenturin ( 30 ) ja Bundesrechnungshofin suorittamia julkisten varojen käyttöä koskevia ennakko- ja jälkitarkastuksia. ( 31 ) Se väittää myös, ettei kanneperusteella ole enää kohdetta 1.1.2015 jälkeen, kun LuFV II tuli voimaan. ( 32 )
86.
Italian hallitus puolestaan vakuuttaa, että direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa otetaan huomioon valtion ja rataverkon haltijan välisten pääoman liikkeiden olemassaolo mutta tyydytään ainoastaan vahvistamaan kirjanpitosäännöt ristiintukemisen riskin välttämiseksi. Sen mielestä mikään ei myöskään ole esteenä sille, että verkon haltija hallinnoi voittoja itsenäisesti.
87.
Italian hallitus korostaa tässä yhteydessä, että unionin tuomioistuin on todennut holdingyhtiöiden ( 33 ) yritysrakenteiden pätevyyden ja että komission lähestymistapa kaventaa rautatiealan konsernien hallinnon itsenäisyyttä vastoin direktiivin 91/440 4 ja 5 artiklaa.
88.
Komissio on vastannut Italian hallituksen väitteeseen niin, että holdingyhtiön kaltaisten rakenteiden laillisuus ei itsessään tarkoita konsernin sisäisten pääomanliikkeiden laillisuutta.
2. Asian tarkastelu
89.
Ensimmäisen kanneperusteen tarkastelemiseksi on ennen kaikkea täsmennettävä, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdasta esitetyn tulkinnan mukaan tässä säännöksessä edellytetään ainoastaan, että rautatieyritysten liikenteen harjoittamiseen liittyvän liiketoiminnan kirjanpito ja rautateiden infrastruktuurin hallinnointiin liittyvän liiketoiminnan kirjanpito pidetään erillään toisistaan. ( 34 ) Ei siis voida kyseenalaistaa suoraan tai välillisesti sellaisten organisaatiomuotojen, joissa käytetään holdingyhtiörakennetta, pätevyyttä ja vaikutuksia.
90.
On myös tarpeen selvittää, mihin varoihin direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa viitataan, koska komissio haluaa sisällyttää niihin rataverkon käyttömaksut, millä ei mielestäni ole merkitystä. Nämä tulot ovat peräisin maksuista, joita käyttäjät suorittavat vastikkeena rautatieinfrastruktuurista vastaavien yritysten liiketoiminnasta, ja siksi ne eivät ole luonteeltaan valtion näiden yritysten käyttöön antamia julkisia varoja. Tällaisia varoja ovat sitä vastoin tuet, joilla korvataan mainittujen yritysten mahdolliset tappiot, jos maksut eivät kata kyseisen infrastruktuurin kunnossapito- ja käyttökustannuksia (tasapainottava tuki) siinä tapauksessa, että valtionhallinto maksaa ne suoraan. Kuten kolmannen kanneperusteen tutkinnasta ilmenee, Saksa on valinnut keskikustannuksiin perustuvan hinnoittelujärjestelmän, jonka ansiosta infrastruktuurista vastaavan yrityksen on mahdollista saada jopa voittoa, ja siksi sen ei pitäisi saada minkäänlaista lisätukea tällä perusteella. Näin ollen komission kanneperusteen on katsottava koskevan vain Saksan valtion (tai laajassa merkityksessä minkä tahansa sen elimen) suoraan myöntämiä julkisia varoja.
91.
Ristikkäistukien osalta direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että niitä koskeva kielto ilmenee kummankin rautatiealaan liittyvän toiminnan (liikenteen harjoittaminen ja infrastruktuurin hoito) kirjanpidosta. Jos komissio moittii jäsenvaltiota tämän artiklan noudattamatta jättämisestä, sen on esitettävä riittävä näyttö sen osoittamiseksi, että jommallekummalle toiminnalle maksettava julkinen rahoitus on siirretty toiselle ja että tämä sääntöjenvastaisuus ei ilmene (kummankaan toiminnan) kirjanpidosta.
92.
Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on nimittäin niin, että SEUT 258 artiklan mukaisessa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä komission on näytettävä toteen, että jäsenyysvelvoitteita on jätetty väitetyllä tavalla noudattamatta, toisin sanoen esitettävä kaikki ne seikat, jotka ovat välttämättömiä väitteen tutkimiseksi, eikä se voi nojautua olettamiin. ( 35 ) Kun on lisäksi kyse kansallisen säännöksen soveltamista koskevasta kanteesta, jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen toteaminen edellyttää, että esitettävä näyttö on luonteeltaan erityistä verrattuna siihen, joka tavallisesti otetaan huomioon sellaisen kanteen yhteydessä, joka koskee ainoastaan kansallisen säännöksen sisältöä. Näin ollen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen voidaan näyttää toteen ainoastaan sen käytännön riittävän dokumentoidulla ja yksityiskohtaisella osoittamisella, josta kansallisia viranomaisia arvostellaan ja josta kyseessä oleva jäsenvaltio on vastuussa. ( 36 )
93.
Komission väitteensä tueksi esittämissä asiakirjoissa korostetaan infrastruktuurista vastaavien tytäryhtiöiden tappioiden ja voittojen kehitystä (kanteen liite A.2). Komissio on lisäksi toimittanut jäljennöksen DB AG:n ja DB Netz AG:n välisestä voittojen luovuttamista koskevasta sopimuksesta (liite A.1). Näillä asiakirjoilla se pyrkii korostamaan, että koska voittoja saatiin – sen mielestä – ainoastaan sen ansiosta, että infrastruktuuriin myönnetyt julkiset varat merkittiin kirjanpitoon, voittojen luovuttamista koskeva sopimus mahdollisti niiden siirtämisen liikenteen harjoittamisen alijäämän kattamiseen (kuten jo edellä totesin, liikennettä harjoittavien yritysten kanssa tehdyssä vastaavassa sopimuksessa on määrätty velvollisuudesta kattaa nämä tappiot). ( 37 )
94.
Komissio on tehnyt johdonmukaisia päätelmiä vahvistaakseen epäilyksensä siitä, että voittojen siirtämistä infrastruktuuria hoitavilta tytäryhtiöiltä DB AG:lle tuetaan tosiasiallisesti infrastruktuuriin osoitetuista julkisista varoista, jotka lopulta käytetään liikenteen harjoittamisen alalla toimiviin yrityksiin. Tämä epäilys ei kuitenkaan riitä osoittamaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä, josta jäsenvaltiota moititaan, kun sen tueksi ei ole olettamuksen lisäksi esitetty näyttöä julkisten varojen tosiasiallisesta siirtämisestä toiminnalta toiselle.
95.
Jäsenyysvelvoitteiden laiminlyönnin toteavaa tuomiota ei myöskään voida perustella komission syytöksellä siitä, että varojen siirtämisen estämisestä ei ole riittäviä takeita. Koska on riidatonta, että Saksan liittotasavallan oikeudessa kielletään nämä siirrot samalla tavalla kuin direktiivissä 91/440 ja koska niiden toteamiseksi on olemassa sisäisiä valvontaelimiä, mainitun 6 artiklan 1 kohdan noudattamatta jättämistä koskeva väite vaatisi tuekseen näyttöä siirtojen tosiasiallisesta toteutumisesta pelkän sellaisen vakuutuksen sijasta, jonka mukaan niiden estämiseksi ei ole riittäviä varotoimenpiteitä.
96.
On selvää, ettei komissiolle voida asettaa ylivoimaista näyttövelvollisuutta, toisin sanoen siltä ei voida pyytää sellaisia asiakirjoja, joita ei ole olemassa tai joita on mahdoton hankkia. Yhtäältä tytäryhtiöiden ja emoyhtiön tilinpäätökset ja taseet kuitenkin tarkastetaan ja julkaistaan. Toisaalta, ja ennen kaikkea, jos – kuten olen toisen kanneperusteen tarkastelun yhteydessä esittänyt – komission tarkoittamat julkiset varat eivät käy ilmi mainituista tilinpäätöksistä ja taseista ja niiden puuttuminen on todettu, komissio voi luottaa olettamuksensa hyväksymiseen eli siihen, että unionin tuomioistuin toteaa kirjanpitoa koskevan velvoitteen noudattamatta jättämisen.
97.
Toisin sanoen on niin, että jos rautatieyhtiöiden tilinpäätöksistä puuttuu julkisiin varoihin liittyviä tietoja ja tämä laiminlyönti vaikeuttaa nimenomaisesti ensimmäisen kanneperusteen tueksi esitettävän näytön hankkimista, on mielestäni johdonmukaista todeta se sen sijaan, että pidetään kiinni kanteen vaatimusosaan sisältyvästä väitteestä, jota komissio ei pysty todistamaan asiakirjojen avulla.
98.
Näin ollen päätelmät, jotka on tehty osittain tai yksinomaan julkisten varojen kautta saatujen voittojen (siltä osin kuin DB Netz AG:n saamat voitot olisivat muutaman vuoden ajan olleet mahdollisia vain tukien ansiosta) jakamisesta, ovat pelkkä olettamus, jonka tueksi ei ole esitetty kanteen tämän osan arvioimisen mahdollistavaa konkreettista näyttöä, mikä olisi edellyttänyt laittomien siirtojen aineellisen ja kirjanpidollisen paikkansapitävyyden vakuuttavaa toteen näyttämistä. Tähän on vielä lisättävä, että LuFV II:lla ( 38 ) on ilmeisesti selvennetty vuodesta 2015 lähtien infrastruktuuriyritysten nettotulosten käyttötarkoitus niin, että ne on siirrettävä liittovaltiolle niiden investoimiseksi uudelleen samaan toimintaan.
99.
Katson näin ollen, ettei komissio ole esittänyt riittävää näyttöä ensimmäisen kanneperusteen tueksi.
D Kolmas kanneperuste, jonka mukaan on rikottu direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohtaa, koska ei ole varmistettu, että infrastruktuurin käyttömaksuja voidaan käyttää ainoastaan rataverkon haltijan liiketoiminnan rahoittamiseen
1. Asianosaisten lausumat
100.
Komissio vakuuttaa, että DB AG:n rautatieinfrastruktuuria hoitavien tytäryhtiöidensä kanssa tekemissä voittojen luovuttamista koskevissa sopimuksissa edellytetään näiden infrastruktuurien käytöstä perittävien maksujen siirtämistä emoyhtiölle. Tällainen menettely tarkoittaa sen mielestä, että käyttömaksut eivät palaudu yksinomaan rataverkon haltijoiden toimintaan, mikä on vastoin direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohdan säännöksiä. Näin tapahtuisi, jos voittoa ei olisi kertynyt ilman käyttömaksuista saatavia tuloja.
101.
Saksan hallitus arvostelee tätä väitettä ja tuo esiin, että systematiikan näkökulmasta direktiivin 2001/14 6 artiklan 1 kohdassa, 7 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa ja 8 artiklan 1 kohdassa sallitaan se, että rataverkon haltija saa tietyn perittäviin käyttömaksuihin sisältyvän tuottoprosentin. Ei myöskään ole olemassa mitään sääntöä, joka koskee rataverkon haltijan saamien voittojen käyttöä, vaan se voi täysin oman harkintansa mukaan luovuttaa ne emoyhtiölle.
102.
Siksi direktiivi 2001/14 ei Saksan hallituksen mielestä ole esteenä voittojen luovuttamiselle silloin, kun ne on saatu infrastruktuurin käyttömaksuista, jotka on laskettu yrityksen omien varojen asianmukaisen tuottoprosentin perusteella. AEG:n 14 §:n 4 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetään, että maksut on määrättävä siten, että ne kattavat rataverkon haltijan kustannukset (direktiivin 2001/14 8 artiklan 1 kohtaan perustuvan mahdollisuuden valossa), ja niihin voidaan lisätä tuottoprosentti, jos markkinat kestävät sen. Tällä tavoin saatu tuotto ei, toisin kuin komissio väittää, aiheuta infrastruktuurin rahoitusvajetta.
103.
Saksan hallitus vakuuttaa vielä, että sen tulkintaa tukee komission neljännen rautatiepaketin yhteydessä hiljattain laatima muutosehdotus (7 a artikla), jonka mukaan infrastruktuurin käytöstä saatuja tuloja ei ole välttämätöntä käyttää rautateiden toimintaan tai kunnossapitoon. ( 39 )
104.
Vastauskirjelmässään komissio toteaa, että direktiivin 2001/14 6 artikla selittyy käyttömaksujen laskentamenetelmällä, joka yleensä perustuu suoriin kustannuksiin (7 artiklan 3 kohta), ja hallinnoinnista vastaavien yritysten jatkuvalla alijäämällä, jos valtio ei edes osaksi vastaa infrastruktuurikustannuksista. Näin ollen 6 artiklassa jäsenvaltiot velvoitetaan ottamaan infrastruktuurin hallinnoijille kuuluva taloudellinen vastuu niiden talousarvioiden tasapainottamiseksi.
105.
Komissio viittaa vastauskirjelmässään Bundesratin lausuntoon, ( 40 ) joka tukee sen väitettä ja josta käyvät ilmi voittojen luovuttamista koskevien sopimusten kielteiset seuraukset. Se toteaa, että 1.1.2015 voimaan tulleen LuFV II:n tarkoituksena on nimenomaisesti täyttää tämä Bundesratin ”poliittinen vaatimus”, kun siinä säädetään, että infrastruktuurin hallinnoijan saamat voitot luovutetaan suoraan liittovaltiolle, jotta se sijoittaisi ne infrastruktuureihin.
106.
Vastauskirjelmässään Saksan hallitus myöntää, että DB Netz AG:n DB AG:lle luovuttamat varat ovat kokonaan tai osaksi peräisin ”reittien” käytöstä, mutta väittää, että niiden luokittelu infrastruktuurin käyttömaksuiksi päättyy viimeistään silloin, kun DB Netz AG saa ne asianmukaisesti vastikkeena reittien käyttöoikeuden myöntämisestä ja kun ne on osoitettu toiminnan rahoittamiseen.
107.
Italian hallitus ei ole esittänyt varsinaisia kolmanteen kanneperusteeseen liittyviä huomautuksia vaan on ainoastaan tukenut Saksan näkökantaa.
2. Asian tarkastelu
108.
Tämän menettelyn asianosaiset tulkitsevat eri tavalla direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohtaa, jonka mukaan infrastruktuurin käyttömaksut maksetaan sen haltijalle ja ”ne on käytettävä sen liiketoimien rahoittamiseen”. Komissio ehdottaa suppeaa lähestymistapaa, jossa noudatetaan säännöksen sanamuotoa, kun taas Saksan hallitus katsoo, ettei säännöksessä velvoiteta luovuttamaan käyttömaksujen perimisestä saatuja voittoja; sen mukaan myöskään ilmauksella ”liiketoimien” – siltä osin kuin toiminnalla tavoitellaan voittoa – ei rajoiteta käyttömaksujen käyttöä, vaan ne voidaan laillisesti luovuttaa emoyhtiölle silloin, kun niihin sisältyy tuottoprosentti.
109.
Direktiivin 2001/14 7 artiklan 3 kohtaa tulkitessaan unionin tuomioistuin on todennut direktiivin johdanto-osan 12 ja 20 perustelukappaleen perusteella, että siinä sallitaan rataverkon haltijoille tietty joustavuus. ( 41 ) Niillä on käytössään asteikko, jonka avulla ne voivat laskea maksutariffinsa siten, että se on direktiivin 7 artiklan 3 kohdassa säädetyn vähimmäistason (joka vastaa rautatieliikenteen harjoittamisesta suoraan aiheutuvia kustannuksia) ja mainitun direktiivin 8 artiklan 1 kohdassa säädetyn enimmäistason (joka vastaa rataverkon haltijalle aiheutuneita kokonaiskustannuksia) välillä. ( 42 )
110.
Direktiivin 2001/14 mukaan käyttömaksu voi vaihdella näissä rajoissa siten, että otetaan huomioon kapasiteetin niukkuus (7 artiklan 4 kohta), ympäristövaikutusten kustannukset (7 artiklan 5 kohta), erityiset investointihankkeet (8 artiklan 2 kohta) tai tarkoitetut alennukset (9 artikla). ( 43 )
111.
Mielestäni direktiivin 2001/14 7 artiklan 1 kohdan sanamuoto, rakenne ja tarkoitus tai sen systemaattinen yhteys saman direktiivin muihin artikloihin eivät mahdollista tulkintaa, joka olisi niin edullinen infrastruktuurin hallinnoijan kannalta kuin Saksan hallituksen tukema tulkinta.
112.
Mainitun 7 artiklan 1 kohdan sanamuodosta on todettava, että direktiivin 2001/14 6 artiklan 1 kohdassa tosin mainitaan ”muista kaupallisista toimista aiheutuvat ylijäämät”, on kuitenkin niin, että 7 artiklan 1 kohdassa käytetyllä ilmauksella ”liiketoimet” tarkoitetaan rataverkon haltijalle kuuluvaa tehtävää, toisin sanoen sitä, joka oikeuttaa sen perimään ja keräämään maksun rautateiden ja muiden niihin kiinteästi kuuluvien osien käytöstä.
113.
Mainitun 7 artiklan 1 kohdan rakenteesta on huomattava, että käyttömaksujen hinnoittelumenettelyistä (joita varten direktiivissä 2001/14 annetaan tiettyjä vaihtoehtoja) poiketen 7 artiklan 1 kohdan sanamuoto on pakottava kerättyjen maksujen käytön osalta: niiden määrä on yksiselitteisesti ja poikkeuksetta osoitettava infrastruktuurin rahoitukseen. ( 44 ) Tämä on johdonmukaista, koska direktiivin lähtökohtana on periaate, jonka mukaan maksu kattaa vain suoraan rautatieliikenteen harjoittamisesta aiheutuvat kustannukset, toisin sanoen lyhytaikaiset rajakustannukset ( 45 ) (7 artiklan 3 kohta luettuna yhdessä johdanto-osan 39 perustelukappaleen kanssa), sekä muut kustannukset, joiden voidaan ainakin osaksi mutta kuitenkin suoraan katsoa aiheutuvan rautatieliikenteen harjoittamisesta, kuten merkinanto, liikenteen hallinta ja kunnossapito. ( 46 )
114.
Koska käyttömaksun maksava käyttäjä kattaa vain sen infrastruktuurin omasta käytöstä aiheutuvat rajakustannukset, rataverkon haltijoina toimiville yrityksille aiheutuu rakenteellinen liiketoiminnan alijäämä. ( 47 ) Kun siis direktiivin 2001/14 6 artiklan 1 kohdassa vahvistetaan rajakustannuksiin perustuva hinnoitteluperiaate, siinä pidetään itsestään selvänä valtion rahoitusta (tasapainottava tuki), jonka on käytävä ilmi rataverkon haltijan kirjanpidosta.
115.
Sitomalla käyttömaksusta saatavat tulot rataverkon haltijan toiminnan rahoitukseen pyritään tässä yhteydessä varmistamaan paitsi käyttömaksujen kerääminen myös niiden palautuminen nimenomaisesti kyseiseen toimintaan. Tällä tavoin halutaan saada aikaan vipuvaikutus, toisin sanoen kannustaa rataverkon haltijaa lisäämään liikennettä ja hyödyntämään rataverkkoa mahdollisimman tehokkaasti, ( 48 ) kenties asettaen pitkällä aikavälillä tavoitteeksi tilien tasapainottamisen ilman julkista tukea. ( 49 )
116.
Direktiivin 2001/14 perusteella ei voida hyväksyä hinnoittelujärjestelmää, jossa rataverkon haltija vapautetaan saman direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetystä velvoitteesta, toisin sanoen käyttämästä maksun perimisestä saatavia tuloja toimintansa rahoittamiseen. Koska lainsäätäjä ei siis ole säätänyt mukautuksia sitovaan määräykseen, jonka mukaan infrastruktuurin käyttömaksuista saadut tulot on käytettävä infrastruktuurin hyväksi, sitä on noudatettava. Jos jäsenvaltion valitseman hinnoittelumenetelmän tuotto on niin suuri, että toiminnasta saadaan voittoa, nämä voitot ovat edelleen osa käyttömaksuina kerättäviä tuloja kaikkine siitä aiheutuvine seurauksineen.
117.
Komissio ei tosiasiallisesti moiti Saksan hallitusta käyttömaksuista saatujen voittojen siirtämisestä emoyhtiölle vaan siitä, ettei se varmista niiden käyttämistä uudelleen rataverkon haltijoiden toiminnan rahoittamiseen. Tässä yhteydessä Saksan viranomaisten väitteet, jotka koskevat DB AG:hen kohdistuvan voittojen luovuttamisen yleistä lainmukaisuutta, eivät ole riidan kannalta keskeisiä, sillä toistan, että niiden luovuttaminen itsessään ei liity tässä kanneperusteessa tarkoitettuun jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämiseen.
118.
Tästä lähtökohdasta on todettava, että komission ensimmäisen kanneperusteen tavoin myöskään tässä kanneperusteessa esitetyn vaatimuksen tueksi ei ole esitetty kyllin vahvaa eikä riittävää näyttöä. Tässäkin tapauksessa näyttö perustuu sellaisten olosuhteiden tai seikkojen yhdistelmään, joiden perusteella todennäköisesti päädytään (mutta jotka eivät osoita täsmällisesti) haluttuun päätelmään, toisin sanoen toiseen olettamukseen.
119.
Komissio on esittänyt todisteena edellä mainitun Bundesratin asiakirjan. ( 50 ) Kyse on Saksan parlamentin ylähuoneen huomautuksista – tai virallisesta kannasta – joka koskee rautatiealan sääntelyn uudistamisesta annettua lakiesitystä. ( 51 ) On huomautettava, että 1.1.1996 lähtien paikallinen henkilöliikenne on kuulunut osavaltioiden toimivaltaan, ( 52 ) ja asiakkaina, sijoittajina sekä tämän palvelun tuottamisesta kulloisellakin alueella vastaavina viranomaisina ne ovat luonnollisesti kiinnostuneita siitä, mihin infrastruktuuria hoitavista DB AG:n tytäryhtiöistä saatavat varat käytetään.
120.
Mitenkään väheksymättä tämän asiakirjan arvoa (huolimatta sen poliittisesta luonteesta, johon Saksan hallitus viittaa) siitä ei voida päätellä riittävän varmasti, että rataverkon haltijoiden emoyhtiölle siirtämää voittoa ei ole jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa kanteessa tarkoitetun ajanjakson aikana käytetty mainittuihin infrastruktuureihin. Uudistusta koskevan lakiesityksen 25 §:n 3 momenttia koskevissa huomautuksissaan Bundesrat tuo selvästi ilmi vaatimuksensa, jonka mukaan infrastruktuuritoiminnasta saadun voiton on palauduttava ”yksinomaan” infrastruktuureihin, ( 53 ) mutta olisi uskaliasta muodostaa mainituista huomautuksista vastaisuuden varalle vakaata perustaa, jonka nojalla jo tapahtuneista tosiseikoista voitaisiin ehdottomasti antaa komission esittämä tuomio. ( 54 )
121.
Kuten ensimmäisestä väitteestä totesin, jos erilaiset käsitteet (tuolloin oli kyse julkisista varoista, nyt käyttömaksuista) eivät käy selvästi ilmi näiden rautatieyhtiöiden kirjanpidosta siten, että ne ja niiden käyttötarkoitukset voidaan täysin varmasti jäljittää, tarkasteltavan väitteen on vaikea menestyä.
122.
Kolmatta kanneperustetta ei näin ollen ole näytetty toteen.
E Neljäs kanneperuste, jonka mukaan ei ole noudatettu direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohtaa ja asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä asetuksen liitteessä olevan 5 kohdan kanssa, koska ei ole varmistettu, että julkisten henkilöliikennepalvelujen tuottamiseen tarkoitettu julkinen rahoitus esitetään kirjanpidossa erillään
1. Asianosaisten lausumat
123.
Komissio moittii Saksan liittotasavaltaa siitä, että DB Regio AG:n toimintaan (julkisina palveluina tarjottavat liikennepalvelut) myönnettyjä julkisia varoja ei esitetä kyseisen yhtiön kirjanpidossa erillään, mikä on vastoin direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan ja asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä mainitun asetuksen liitteessä olevan 5 kohdan viimeisen luetelmakohdan kanssa, säännöksiä.
124.
Komission mukaan julkisen palvelun velvoitteista maksettavat korvaukset sekä lippujen myynnistä saadut tulot ilmoitetaan vain yleisesti tai yhteenlaskettuina kaikkien tarjottujen palvelujen osalta, ja siksi ei ole mahdollista tarkastaa, ovatko nämä kussakin tapauksessa myönnetyt korvaukset liian suuria mahdollisten ristikkäistukien havaitsemista ajatellen.
125.
Komissio väittää, etteivät DB Regio AG:n kaltaiset yritykset voi vedota siihen, että ne on jätetty direktiivin 91/440 soveltamisalan ulkopuolelle sen 2 artiklan 2 kohdan mukaisesti. Se väittää, että tätä direktiiviä voidaan soveltaa yrityksiin, jotka voivat saada korvauksia emoyhtiön kautta, sillä muuten ne voisivat helposti tehdä asianomaiset säännökset tyhjäksi.
126.
Saksan hallituksen mielestä neljäs kanneperuste saa tosiasiallisesti alkunsa siitä, että direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan sanamuotoa on muutettu direktiivin 2012/34 6 artiklan 3 kohdassa ulottamalla sen soveltamisala alueellista liikennettä harjoittaviin yhtiöihin, jotta viimeksi mainituista voidaan erottaa erillisissä verkoissa palveluja tarjoavat yhtiöt. ( 55 ) Tätä uutta sanamuotoa ei voida soveltaa ajallisesti pääasiassa.
127.
Saksan liittotasavalta väittää, että alueellisten liikennepalvelujen tarjoajana DB Regio AG jäi direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan soveltamisalan ulkopuolelle direktiivin 2 artiklan 2 kohdan mukaisesti. Vastoin komission esittämää näkemystä se mainitsee direktiivin 91/440 3 artiklan ”alueellisen liikenteen” määritelmän, jolla tarkoitetaan ”liikennettä, jota hoidetaan alueen kuljetustarpeiden täyttämiseksi”. Se väittää tältä osin, että direktiiviin (vuoden 1991 versioon) lopulta valittuun käsitteeseen sisällytettiin Euroopan parlamentin tekemät muutokset, joilla laajennettiin komission ehdottamaa suppeampaa käsitettä, jossa viitattiin asetuksessa (ETY) N:o 1191/69 ( 56 ) säädettyyn käsitteeseen, jota koskevan viittauksen parlamentti niin ikään poisti.
128.
Asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdan noudattamatta jättämisen osalta Saksan hallitus tulkitsee liitteessä olevaa 5 kohtaa (johon mainitussa artiklassa viitataan) siten, että siinä edellytetään sopimusten esittämistä erillään kirjanpidossa yksinomaan silloin, kun liikenteenharjoittaja harjoittaa julkisen palvelun velvoitteita koskevasta järjestelmästä korvattavaa toimintaa samanaikaisesti muun toiminnan kanssa. Tämä ei ole DB Regio AG:n tilanne, sillä se harjoittaa vain julkisina palveluina tarjottavia liikennepalveluja.
129.
Komissio vastaa pääasian osalta, että kanneperusteessa keskitytään jo direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohtaan sisältyneisiin aineellisiin säännöksiin ja otetaan huomioon mainitun direktiivin 2 artiklan sanamuoto, jonka mukaisesti DB Regio AG:tä ei pidä tarkastella erikseen vaan suhteessa sen kytköksiin DB‑konsernin kanssa, ja tästä syystä kanneperusteessa ei voida vedota tämän direktiivin 2 artiklan 2 kohtaan.
130.
Vaikka komissio myöntääkin asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdan osalta, että asetuksen liitteessä olevassa 5 kohdassa ei nimenomaisesti mainita yksittäisten sopimusten erittelyä kirjanpidossa, se katsoo, että tällainen velvoite voidaan päätellä säännöskokonaisuudesta ja sen tavoitteesta sekä erityisesti liitteessä olevista 2 ja 5 kohdasta yhdessä luettuina (ensiksi mainitussa kohdassa asetetaan korvauksille yläraja ja jälkimmäisessä vahvistetaan tiettyjä kirjanpitoa koskevia edellytyksiä).
131.
Vastauskirjelmässään Saksan hallitus toistaa, että direktiivin 2012/34 soveltamisalaa on muutettu olennaisesti alueellista liikennettä harjoittavien yritysten osalta ja jäsenvaltioiden on täytynyt noudattaa tätä uutta järjestelmää vasta 17.6.2015 alkaen. Asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohdan väitetyn noudattamatta jättämisen osalta se väittää, että liitteessä olevan 5 kohdan tavoitteena ei ole välttää ristiintukemista erityyppisten julkista palvelua koskevien sopimusten vaan niiden sopimusten välillä, joiden perusteella maksetaan korvauksia ja joiden perusteella niitä ei makseta.
132.
Italian hallitus yhtyy Saksan hallituksen päätelmiin: yhdessäkään riidanalaisessa säännöksessä ei vaadita julkaisemaan erikseen kutakin julkisina palveluina tarjottavia liikennepalveluja koskevaa sopimusta. Sen mielestä direktiivin valmisteluasiakirjoissa korostetaan, että unionin lainsäätäjä hylkäsi komission alustavan ehdotuksen, jonka tavoitteena oli kunkin julkista palvelua koskevan sopimuksen julkaiseminen erikseen, koska neuvosto piti parempana yleistä viittausta asetuksen N:o 1370/2007 7 artiklaan.
133.
Komissio kiistää tämän viimeksi mainitun väitteen, koska sen näkemyksen mukaan tehdystä virheellisestä olettamasta ilmenee, että direktiivin 2012/34 6 artiklan 3 kohdan viittaus asetuksen N:o 1370/2007 7 artiklan 1 kohtaan on lieventänyt direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan mukaisia velvoitteita.
2. Asian tarkastelu
a) Alustava huomio: kanneperusteen kohde ja direktiivin 91/440 soveltamisala
134.
Vaikka komissio vaikuttaa kannekirjelmän 76 kohdassa tarkastelevan neljättä kanneperustetta myös voittojen luovuttamista koskevan sopimuksen näkökulmasta, on kiistatonta, ettei se syvennä tämän perusteen tarkastelua jäljempänä kannekirjelmässä eikä myöskään vastauskirjelmässään. Se keskittyy moittimaan sitä, että julkisen palvelun velvoitteista maksettavat korvaukset ja lipunmyynnistä saatavat tulot ilmenevät kirjanpidosta vain yleisesti eikä niiden perusteella ole mahdollista tarkastaa kussakin tapauksessa myönnetyn korvauksen liiallisuutta. Kanneperuste on siis rajattava näihin seikkoihin, eikä sitä pidä jättää tutkimatta, kuten Saksan hallitus väittää.
135.
Tämän nimenomaisen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen ratkaisemiseen sovellettavien säännösten osalta Saksan ja Italian hallitusten väitteissä ei kiinnitetä riittävästi huomiota siihen, että kanneperuste rajoittuu niihin säännöksiin, jotka olivat voimassa kannetta nostettaessa, toisin sanoen direktiivin 91/440 säännöksiin (tämän väitteen osalta erityisesti sen 9 artiklan 4 kohtaan).
136.
Kiistakysymyksen rajaamisen jälkeen on tarpeen tutkia Saksan hallituksen väite, jonka mukaan DB Regio AG harjoittaa yksinomaan alueellista liikennettä, mikä irrottaa sen direktiivistä 91/440 (2 artiklan 2 kohta).
137.
Direktiivin 91/440 2 artiklan 2 kohdan muuttaminen ei mielestäni vaikuta siihen, kuuluuko DB Regio AB tämän direktiivin soveltamisalaan vai jääkö se sen ulkopuolelle. Säännöksen sanamuotoa on tulkittava yhdessä saman direktiivin 3 artiklan viimeiseen luetelmakohtaan sisältyvän ”alueellisen liikenteen” määritelmän kanssa, jolla tarkoitetaan tietyn alueen tarpeiden täyttämiseksi harjoitettavaa liikennettä. ( 57 ) Molemmista säännöksistä ilmenee, että direktiivissä säädettyjä velvoitteita voivat jättää noudattamatta vain ne rautatieyhtiöt, joiden toiminta rajoittuu tietyn alueen palvelujen tuottamiseen.
138.
Näin ollen DB Regio AG ei voi omalta osaltaan vedota tähän poikkeukseen. DB Regio AG:n julkaiseman, vuotta 2013 koskevan vuotuisen selvityksen ( 58 ) mukaan se on tytäryhtiö, jonka osakepääoma on kokonaan DB AG:n omistuksessa ja joka kuuluu emoyhtiönsä DB Bahn Regio ‑nimiseen liiketoiminta-alaan (Geschäftsfeld). Selvityksessä todetaan myös, että ”kaikki DB-konsernin alueellisen liikenteen palvelut (rautatie- ja linja-autoliikenne) Saksassa sekä Saksan ja sen naapurimaiden väliset liikennepalvelut keskittyvät DB Bahn Region liiketoiminta-alaan”. ( 59 ) Edelleen selvityksessä todetaan, että ”DB Region pääkonttori vastaa liiketoiminnan kehittämisestä, hoitaa monialaisia tehtäviä ja tuottaa palveluja alueellisille yksiköille”.
139.
Tätä taustaa vasten DB Regio AG on vain yhtymän osa, jonka tehtävät ja toiminta ovat pitkälle erikoistuneita, ja sen tuottamat alueelliset liikennepalvelut – vaikka se tuottaakin ne oikeudellisesti erillisenä osakeyhtiönä – eivät rajoitu tietylle alueelle vaan ulottuvat useisiin osavaltioihin. Tytäryhtiö ei myöskään hallinnoi kaikkia näiden palvelujen osa-alueita, sillä jotkut niistä ovat emoyhtiön (DB ML AG) tai jopa holdingyhtiö DB AG:n vastuulla. ( 60 )
140.
Näin ollen DB Regio AG ei voi vedota direktiivin 91/440 2 artiklan 2 kohdassa säädettyyn poikkeukseen.
b) Kanneperusteen aineellinen sisältö
141.
Komission väite voisi menestyä, jos velvollisuus esittää kukin julkista palvelua koskeva sopimus kirjanpidossa erillään todettaisiin täsmällisesti niissä artikloissa, joita on väitetysti jätetty noudattamatta. Kuten jäljempänä totean, asia ei mielestäni ole näin.
i) Direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdan tulkinta
142.
Tämän kysymyksen ratkaisemisessa voidaan hyödyntää lainvalmistelutöitä ( 61 ) tarkastelemalla 9 artiklan lisäksi 6 artiklaa, sillä 4 kohdan lisääminen 9 artiklaan (direktiivillä 2001/12) oli epäjohdonmukaista systematiikan näkökulmasta, ja tästä syystä kyseinen kohta siirrettiin vuoden 2012 uudistuksessa 6 artiklaan, jonka 3 kohta se on nykyään.
143.
Direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan alkuperäisessä versiossa säädettiin liikenteen harjoittamiseen (tavara- ja henkilöliikenne) ja infrastruktuurin hoitoon liittyvien liiketoimien kirjanpidon pitämisestä erillään. Tämän direktiivin johdanto-osan neljännen perustelukappaleen mukaan näitä kahta toimintaa (liikenteen harjoittaminen ja infrastruktuuri) on hoidettava erillisinä ja niillä on oltava ”erillinen kirjanpito”. On merkille pantavaa, että tässä ensimmäisessä versiossa erotettiin toisistaan yksinomaan liikenteen harjoittaminen ja infrastruktuurin hoito ja ehdotettiin näiden kahden toiminnan hallinnon ja kirjanpidon pitämistä erillään.
144.
Direktiivissä 2001/12 vietiin erottaminen astetta pidemmälle edellyttämällä, että myös yhtäältä henkilöliikenteen ja toisaalta tavaraliikenteen kirjanpito erotetaan toisistaan. Tämä on sen johdanto-osan yhdeksännen perustelukappaleen sisältö. Tällä direktiivillä muutetaan kuitenkin 6 artiklaa vain siltä osin kuin siinä vaaditaan laatimaan ja julkaisemaan edellisessä kohdassa mainittuja kahta toimintakokonaisuutta (eli jälleen liikenteen harjoittamista ja infrastruktuurin hoitoa) koskevat tuloslaskelmat ja taseet.
145.
Edellä esitetyistä selityksistä voidaan päätellä, että kirjanpidon erillään pitämisellä on tarkoitettu aina toimintakokonaisuuksia ja vasta vähitellen on erotettu toisistaan infrastruktuurin hoito sekä henkilö- ja tavaraliikenne. Erottamisen (tai erillään pitämisen) periaate on yhdistetty kuhunkin toiminnan lajiin, ja se on liittynyt myös julkisiin varoihin, mutta ei jokaiseen julkista palvelua koskevaan sopimukseen.
146.
Toisin kuin komissio väittää, ne säännökset, joihin se vetoaa, eivät sisällä suoria tai epäsuoria viittauksia julkista palvelua koskeviin sopimuksiin, eikä näitä viittauksia ole myöskään johdanto-osan perustelukappaleissa, jotka helpottavat säännösten aukotonta tulkintaa. Tässä tilanteessa on vaikea ymmärtää, mihin lainsäädännön kokonaistavoitteeseen komissio vetoaa väitteensä tueksi. Lisäksi komissio itse selitti direktiivin 2001/12 valmisteluasiakirjoissa, että henkilö- ja tavaraliikenteen rahoitusjärjestelyjen oli oltava avoimia, ja tästä syystä se esitti direktiivin 91/440 muuttamista siten, että kulloisestakin toiminnasta pidettäisiin erillistä kirjanpitoa, ( 62 ) mutta se ei viitannut julkista palvelua koskeviin sopimuksiin eikä siihen, että ne oli esitettävä erillisinä rautatieyritysten kirjanpidossa.
147.
Näin ollen direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohtaan ei mielestäni voida vedota sen vaatimuksen tueksi, että julkista palvelua koskevat sopimukset esitettäisiin erikseen DB Regio AG:n kirjanpidossa.
ii) Asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklan 1 kohta luettuna yhdessä sen liitteessä olevan 5 kohdan kanssa
148.
Olen edellä jo esittänyt lyhyesti asianosaisten kannat tähän säännökseen: komissio perustaa näkemyksensä sen tehokkaaseen vaikutukseen ja korostaa liitteessä olevaa 5 kohtaa, ( 63 ) ja Saksan hallitus perustelee kantaansa sillä, ettei säännöksessä velvoiteta tekemään komission esittämää erittelyä.
149.
Asetuksen N:o 1370/2007 valmisteluasiakirjoissa komissio selitti 6 artiklan 1 kohtaa toteamalla, että siinä viitataan liitteen säännöksiin, jotka koskevat sopimusten suoralle tekemiselle asetettuja vaatimuksia ja niistä maksettavien korvausten laskemiseen sovellettavia sääntöjä. ( 64 ) Liitteestä se totesi lisäksi ytimekkäästi mutta kuitenkin merkityksellisesti, että se ”on yksinkertaisempi kuin aiempi liite ja rajoittuu siihen, mikä on ehdottoman välttämätöntä niiden sääntöjen määrittelemiseksi, joita sovelletaan tarjouspyynnön puuttuessa”. ( 65 )
150.
Näissä säännöissä ei kuitenkaan katsota, että erillään pitäminen koskee jokaista sopimusta ja että ne on eriteltävä julkisen palvelun tarjoamisesta vastaavan yrityksen kirjanpidossa. Liitteessä olevan 5 kohdan kolmessa luetelmakohdassa noudatetaan lisäksi lähes vastaavaa lähestymistapaa kuin direktiivin 91/440 9 artiklan 4 kohdassa, toisin sanoen kirjanpidon erillään pitämistä toimintakokonaisuuksittain. Tätä säännöstä koskeva ero perustuu siihen, että liitteessä erotetaan julkisen palvelun velvoitteen piiriin kuuluvat toimet, joista maksetaan korvausta, muista toimista (jotka koskevat myös yksinomaan suoraan ilman tarjouskilpailua tehtäviä sopimuksia).
151.
Asetuksen N:o 1370/2007 johdanto-osan 25 perustelukappaleen mukaan asetuksen tarkoituksena on laatia lainsäädäntökehys julkisia palveluhankintoja koskeviin sopimuksiin liittyville korvauksille ja yksinoikeuksille, ja sen liitteessä esitetään laskentamalli, jonka avulla viranomaisten ja julkisina palveluina tarjottavia palveluja tuottavien yritysten on helpompi osoittaa välttäneensä liialliset korvaukset (johdanto-osan 28 perustelukappale).
152.
Johdanto-osan 30 perustelukappaleen mukaan suoraan ilman tarjouskilpailua tehtyjen julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten avoimuutta olisi lisättävä. Edellä mainitun kirjanpidon erillään pitämisen lisäksi korvauksista ei ole annettu muita sääntöjä, joissa tarkennettaisiin tätä vaatimusta. Tosiasiallisesti valtaosa avoimuutta koskevista viittauksista on tehty sopimusten tekemistä ja erityisesti tarjouskilpailumenettelyä koskevissa säännöissä. ( 66 )
153.
Vaikka kehotukset lisätä avoimuutta ja välttää ristiintukemista liittyvätkin joka tapauksessa tätä alaa koskevan lainsäädännön yleiseen tavoitteenasetteluun (ja vaikuttavat luonnollisesti liitteen tulkintatapaan), ne eivät kuitenkaan voi johtaa sen sisällön muuttamiseen siten, että vaaditaan kirjanpitoa koskevia erittelyjä, joita ei ole mainittu säädöksissä eikä voida lukea rivien välistä. Tulevan lainsäädännön kannalta komission ehdottama sopimuskohtainen erittely voisi olla suotavaa, mutta toistan, että liitteen nykyisestä sanamuodosta ei löydy yhtymäkohtia, joiden perusteella voitaisiin johtaa tällainen velvoite.
154.
Näin ollen ei ole tarpeen käsitellä muita asianosaisten esittämiä argumentteja sen toteamiseksi, että asetuksen N:o 1370/2007 6 artiklaan ja sen liitteessä olevaan 5 kohtaan ei voida vedota sen vaatimuksen tueksi, että julkista palvelua koskevat sopimukset on esitettävä erikseen DB Regio AG:n kirjanpidossa.
155.
Neljäs kanneperuste on näin ollen todettava perusteettomaksi.
VII Oikeudenkäyntikulut
156.
Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska kantajan kaikkia vaatimuksia ei ole hyväksytty ja koska Saksan liittotasavalta on vaatinut komissiota korvaamaan oikeudenkäyntikulut, kukin asianosainen vastaa nähdäkseni omista oikeudenkäyntikuluistaan.
VIII Ratkaisuehdotus
157.
Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee asian seuraavasti:
1.
Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut direktiivin 91/440 6 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole varmistanut kirjanpidon hoitamista asianmukaisesti siten, että on mahdollista valvoa kieltoa, joka koskee rautatieinfrastruktuurin hoitoon myönnettyjen julkisten varojen siirtämistä rautatieliikenteen harjoittamiseen.
2.
Kanne hylätään muilta osin.
3.
Euroopan komissio, Saksan liittotasavalta ja Italian tasavalta vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.
( 1 ) Alkuperäinen kieli: espanja.
( 2 ) Yhtenäisestä eurooppalaisesta rautatiealueesta 21.11.2012 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2012, L 343, s. 32).
( 3 ) Rautateiden ja maanteiden julkisista henkilöliikennepalveluista sekä neuvoston asetusten (ETY) N:o 1191/69 ja (ETY) N:o 1107/70 kumoamisesta 23.10.2007 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EUVL 2007, L 315, s. 1).
( 4 ) EYVL 1991, L 237, s. 25.
( 5 ) EYVL 1995, L 143, s. 70.
( 6 ) EYVL 2001, L 75, s. 29.
( 7 ) Yhtenäisestä eurooppalaisesta rautatiealueesta 21.11.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2012/34 oikaisu (EUVL 2015, L 67, s. 32).
( 8 ) Sellaisena kuin se on muutettuna yhteisön rautateiden kehittämisestä annetun neuvoston direktiivin 91/440 muuttamisesta 26.2.2001 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2001/12/EY (EYVL 2001, L 75, s. 1).
( 9 ) Kohta on lisätty direktiivin 2001/12 1 artiklan 10 kohdalla.
( 10 ) Joulukuun 27. päivänä 1993 annetulla Saksan yleisellä rautatielailla (Allgemeines Eisenbahngesetz, jäljempänä AEG) saatettiin (sen 9 §:ssä) osaksi Saksan lainsäädäntöä direktiivin 91/440 6 artiklassa säädetty kirjanpidon erillään pitämistä koskeva velvoite.
( 11 ) Myös linja-autoliikennettä, jolla ei ole merkitystä käsiteltävässä asiassa.
( 12 ) Leistungs- und Finanzierungsvereinbarung (jäljempänä LuFV II).
( 13 ) Tuomio 16.1.2014, komissio v. Espanja (C‑67/12, EU:C:2014:5, 41 ja 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
( 14 ) Mielestäni tämän kanteen kannalta ei ole merkityksellistä ratkaista, onko oikaisumenettely tarkoituksenmukainen keino saavutetun oikeusvaikutuksen, toisin sanoen kumottujen direktiivien voimaan palauttamisen, aikaansaamiseksi.
( 15 ) Unionin tuomioistuin käyttää näitä ilmauksia joidenkin jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevista kanteista annettujen tuomioiden tuomiolauselmassa. Saman rautatiealan lainsäädännön osalta ks. tuomio 3.10.2013, komissio v. Italia (C‑369/11, EU:C:2013:636), tuomiolauselman 1 kohta.
( 16 ) Se väittää tältä osin, että määräaika direktiivin 2012/34 saattamiselle osaksi kansallista lainsäädäntöä ei ollut päättynyt silloin, kun komissio antoi perustellun lausuntonsa.
( 17 ) Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi yhtenäisestä eurooppalaisesta rautatiealueesta 21 päivänä marraskuuta 2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/34/EU muuttamisesta rautateiden kotimaan henkilöliikennemarkkinoiden avaamisen ja rautatieinfrastruktuurin hallinnoinnin osalta (COM(2013) 29 final, 30.1.2013, s. 14).
( 18 ) Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi yhtenäisestä eurooppalaisesta rautatiealueesta (KOM(2010) 475 lopullinen, 17.9.2010, s. 6).
( 19 ) Tuomio 28.2.2013, komissio v. Saksa (C‑556/10, EU:C:2013:116, 55 kohta).
( 20 ) Di Pietrantonio, L. ja Pelkmans, J., The Economics of EU Railway Reform, Bruges European Economic Policy Briefings, Briefing no 8, syyskuu 2008, s. 17.
( 21 ) Komission valmisteluasiakirja – rautatieinfrastruktuurin kapasiteetin käyttöoikeuden myöntämistä ja rautatieinfrastruktuurin käyttömaksujen perimistä sekä turvallisuustodistusten antamista koskevan direktiiviehdotuksen yksittäisten artiklojen selitykset (KOM(1998) 480 lopullinen, s. 5) (jäljempänä asiakirja KOM(1998) 480 lopullinen).
( 22 ) Vertailemissani kieliversioissa käytetään tätä samaa verbiä tai samanmerkityksisiä ilmauksia: englanninkielisessä versiossa ”reflects”, ranskankielisessä ”refléter”, saksankielisessä ”Dieses Verbot muss – – zum Ausdruck kommen”, italiankielisessä ”riflettere”, portugalinkielisessä ”reflectir”, hollanninkielisessä ”Dit verbod moet terug te vinden zijn” ja ruotsinkielisessä ”återspeglar”.
( 23 ) Tarvittavista toimenpiteistä rautatieyritysten kirjanpitojärjestelmien ja tilinpäätösten saamiseksi keskenään vertailukelpoisiksi 12.12.1977 annettu neuvoston asetus (EYVL 1977, L 334, s. 13).
( 24 ) Asetuksen N:o 2830/77 liitteisiin I ja II liittyvä 4 artiklan 1 kohta.
( 25 ) Asetuksen N:o 2830/77 liitteisiin III ja IV liittyvä 4 artiklan 2 kohta.
( 26 ) Asiakirja KOM(1998) 480 lopullinen, s. 9.
( 27 ) Saksan hallitus lainaa perustuslain (Grundgesetz) 87e §:n 4 momenttia.
( 28 ) Rautateiden laajentamista koskevan liittovaltion lain (Gesetz über den Ausbau der Schienenwege des Bundes, ns. Bundesschienenwegeausbaugesetz, BGBl. I, s. 1874) 8 §:n 1 ja 4 momentti.
( 29 ) Edellä alaviitteessä 21 mainittu komission valmisteluasiakirja, s. 30.
( 30 ) Säännellyistä palveluista vastaava liittovaltion virasto.
( 31 ) Saksan valtiontalouden tarkastusvirasto; liittovaltion talousarviolain (Bundeshaushaltsordnung, sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna, BGBl. I, s. 2178 ja sitä seuraavat sivut, erityisesti s. 2182) 91 §.
( 32 ) Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 23 kohta.
( 33 ) Ks. tuomio 28.2.2013, komissio v. Saksa (C‑556/10, EU:C:2013:116, 55 kohta).
( 34 ) Ibidem.
( 35 ) Tuomio 3.10.2013, komissio v. Italia (C‑369/11, EU:C:2013:636, 68 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
( 36 ) Tuomio 27.4.2006, komissio v. Saksa (C‑441/02, EU:C:2006:253, 49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
( 37 ) Komission toimittamat liiteasiakirjat eivät tarkasti ottaen ole 6 artiklassa tarkoitettuja kirjanpitoasiakirjoja. Niistä ei käy ilmi, miten ja missä kohtaa näiden yritysten kirjanpitoa kiellon olisi pitänyt ilmetä.
( 38 ) Ks. myös tältä osin tämän ratkaisuehdotuksen 23 kohta.
( 39 ) Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi yhtenäisestä eurooppalaisesta rautatiealueesta 21 päivänä marraskuuta 2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/34/EU muuttamisesta rautateiden kotimaan henkilöliikennemarkkinoiden avaamisen ja rautatieinfrastruktuurin hallinnoinnin osalta (COM(2013) 29 final, 30.1.2013, s. 14).
( 40 ) Bundesratin asiakirja (Bundesrat‑Drucksache) nro 559/2/12, s. 25. Komissio lainaa erityisesti asiakirjan seuraavaa kohtaa: ”Viime vuosina DB AG on alkanut kehittää niitä toimintoja, joissa sillä oli luonnollinen monopoliasema – liikenneväylät, matkustaja-asemat ja energia – muuttaakseen niitä voittoa tuottaviksi ja kannattaviksi rakenteiksi. – – DB AG:n ja sen infrastruktuurista vastaavien tytäryhtiöiden tekemän voittojen luovuttamista koskevan sopimuksen nojalla infrastruktuuriyritysten voitot siirretään tosiasiassa automaattisesti holdingyhtiölle, jossa niitä käytetään maailmanlaajuisesti osoittamatta niitä tiettyyn tarkoitukseen, esimerkiksi logistiikka-alan yritysten hankkimiseen – – Tämä toimintalinja näkyy lopulta rataverkon ja asemien käytöstä sekä energian siirrosta perittävinä kohtuuttoman korkeina hintoina, – –”
( 41 ) Tuomio 28.2.2013, komissio v. Saksa (C‑556/10, EU:C:2013:116, 82 kohta).
( 42 ) Ibidem, tuomion 85 kohta.
( 43 ) Ibidem, tuomion 86 kohta.
( 44 ) Kuten 8 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitettuihin erityiskustannuksiin perustuvien lisämaksujen ja hintojen tapauksessa.
( 45 ) Komissio totesi näin 30.5.2013 annetussa tuomiossa komissio v. Puola (C‑512/10; EU:C:2013:338, 63 kohta), ja sen toteamus saa tukea oikeuskirjallisuudesta: ks. Amaral, M. ja Danielowitzova, N., ”(Co)régulation économique des industries de réseau: le cas de la tarification de l’infrastructure ferroviaire en Europe”, teoksessa Rapoport, C. (toim.), L’espace Ferroviaire Unique Européen – Quelle(s) réalité(s)?, Bruylant, Bryssel, 2015, s. 245.
( 46 ) Tuomio 30.5.2013, komissio v. Puola (C‑512/10, EU:C:2013:338, 81 kohta).
( 47 ) Edellä alaviitteessä 45 mainittu teos Amaral, M. ja Danielowitzova, N., s. 249.
( 48 ) Asiakirja KOM(1998) 480 lopullinen, s. 76.
( 49 ) Vaikuttaa siltä, että direktiivin 2001/14 6 artiklan 2 kohdassa kehotetaan jäsenvaltioita pyrkimään tähän tavoitteeseen.
( 50 ) Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 105 kohta.
( 51 ) Stellungnahme des Bundesrates, 23.11.2012, ”Entwurf eines Gesetzes zur Neuordnung der Regulierung im Eisenbahnbereich”.
( 52 ) Perustuslain 106a §:n ensimmäisen virkkeen nojalla ne vastaavat rahoituksesta liittovaltion myöntämän tuen avulla ja rahoittavat 60 prosenttia tämän henkilöliikennesegmentin kustannuksista. Ks. Gersdorf, H., ”Finanzierung und Regulierung der Eisenbahninfrastruktur – zwei Seiten einer Medaille”, teoksessa Miram, F. ja Schmoeckel, M. (toim.), Eisenbahn zwischen Markt und Staat in Vergangenheit und Gegenwart, Mor Siebeck, Tübingen, 2015, s. 110.
( 53 ) Em.Stellungnahme des Bundesrates, s. 27.
( 54 ) Muistutan vielä kerran, että vuoden 2015 LuFV II:een kirjatun DB AG:n ja liittovaltion välisen sopimusjärjestelyn mukaisesti rautateiden käyttömaksuina saatujen voittojen siirtäminen valtiolle edellyttää, että ne käytetään kokonaan infrastruktuurin rahoittamiseen. Vaikuttaa siis siltä, että jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan kanteen keskeinen tarkoitus (eli se, että Saksan viranomaiset noudattavat tältä osin menettelyssään komission väitettä) on saavutettu.
( 55 ) Se tuo tärkeimpinä muutoksina esiin seuraavat: a) asetuksen N:o 1370/2007 7 artiklaan tehty viittaus, jota ei ollut aiemmassa versiossa, b) julkista rahoitusta koskevan viittauksen rajaaminen julkisina palveluina tarjottavien henkilöliikennepalvelujen julkiseen rahoitukseen aiemman laajemman viittauksen sijasta, joka koski kaikkia liikennepalveluja ja c) niiden rautatieyritysten, ”jotka harjoittavat ainoastaan – – alueellista liikennettä erillisissä rautatieinfrastruktuurin paikallisissa ja alueellisissa verkoissa tai verkoissa, jotka on tarkoitettu ainoastaan kaupunkien tai esikaupunkien rautatieliikenteen harjoittamiseen”, jättäminen direktiivin 91/440 II luvun soveltamisalan ulkopuolelle.
( 56 ) Julkisten palvelujen käsitteeseen rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteessä olennaisesti kuuluvia velvoitteita koskevista jäsenvaltioiden toimenpiteistä 26.6.1969 annettu neuvoston asetus (EYVL 1969, L 156, s. 1).
( 57 ) Ks. 7 ja 8 kohta.
( 58 ) Komission vastauksensa liitteenä C.7 toimittama asiakirja, s. 6.
( 59 ) Ibidem.
( 60 ) Minua ei vakuuta myöskään ”historiaan liittyvä” väite, jonka mukaan lainsäätäjä on säilyttänyt alueellisen liikenteen osalta direktiivin 91/440 soveltamisalan rajoituksen tietoisena siitä, että valtaosan näistä liikennepalveluista tuottavat vertikaalisesti integroituneet rautatieyritykset. Koska vain harvat yhtiöt rajasivat tämäntyyppiset palvelut tietylle alueelle, voitiin sitä vastoin päätellä, että vain ne jäivät direktiivin ulkopuolelle ja direktiivi rajattiin koskemaan vertikaalisesti integroituneiden konsernien harjoittamaa alueellista liikennettä.
( 61 ) Unionin tuomioistuin on vahvistanut tulkintaperusteeksi unionin oikeuden säännösten ja määräysten syntyhistorian hyödyntämisen. Ks. mm. tuomio 11.9.2014, komissio v. Saksa (C‑525/12, EU:C:2014:2202, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
( 62 ) Asiakirjan KOM(1998) 480 lopullinen (komission vastauksensa liitteenä C.2 toimittama asiakirja) 4 kohta, s. 9.
( 63 ) Sen näkemyksen mukaan viittaus ”julkisen palvelun kustannuksiin” sekä ”käyttötuloihin” ja ”viranomaisten maksamiin korvauksiin” tarkoittaa sopimuskohtaista erittelyä DB Regio AG:n kirjanpidossa.
( 64 ) Tarkistettu ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi rautateiden ja maanteiden julkisista henkilöliikennepalveluista, annettu 20.7.2005 (KOM(2005) 319 lopullinen, s. 14).
( 65 ) Ibidem, s. 15; kursivointi tässä.
( 66 ) Ks. asetuksen N:o 1370/2007 4 artiklan 1 kohdan b alakohta ja 4 kohdan kolmas alakohta sekä 5 artiklan 3 kohta.
Full & Egal Universal Law Academy