UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (toinen jaosto)
2 päivänä syyskuuta 2015 ( *1 )
”Ennakkoratkaisupyyntö — Direktiivi 94/19/EY — Liitteessä I oleva 7 kohta — Talletusten vakuusjärjestelmä — Joidenkin tallettajien jättäminen talletusten vakuusjärjestelmän ulkopuolelle — ”Johtajan” jättäminen ulkopuolelle”
Asiassa C‑127/14,
jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Augstākā tiesa (Latvia) on esittänyt 12.3.2014 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 18.3.2014, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa
Andrejs Surmačs
vastaan
Finanšu un kapitāla tirgus komisija,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (toinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja R. Silva de Lapuerta sekä tuomarit J.-C. Bonichot, A. Arabadjiev, J. L. da Cruz Vilaça (esittelevä tuomari) ja C. Lycourgos,
julkisasiamies: P. Mengozzi,
kirjaaja: A. Calot Escobar,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
—
Andrejs Surmačs itse,
—
Latvian hallitus, asiamiehinään I. Kalniņš ja L. Skolmeistare,
—
Euroopan komissio, asiamiehinään A. Sauka ja K.‑P. Wojcik,
kuultuaan julkisasiamiehen 17.3.2015 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1
Ennakkoratkaisupyyntö koskee talletusten vakuusjärjestelmistä 30.5.1994 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 94/19/EY (EYVL L 135, s. 5), sellaisena kuin se on muutettuna 11.3.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/44/EY (EUVL L 68, s. 3; jäljempänä direktiivi 94/19), liitteessä I olevan 7 kohdan tulkintaa.
2
Tämä ennakkoratkaisupyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat Andrejs Surmačs ja Finanšu un kapitāla tirgus komisija (rahoitus- ja pääomamarkkinoiden toimintaa valvova viranomainen, jäljempänä FKTK) ja joka koskee viimeksi mainitun päätöstä kieltäytyä katsomasta Surmačsia sellaiseksi tallettajaksi, jolla on oikeus direktiivissä 94/19 tarkoitettuun vakuuteen.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Unionin oikeus
3
Direktiivi 94/19 on kumottu talletusten vakuusjärjestelmistä 16.4.2014 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2014/49/EU (EUVL L 173, s. 149). Kumoaminen tuli voimaan 4.7.2015 alkaen, joten pääasiaan sovelletaan direktiiviä 94/19.
4
Direktiivin 94/19 johdanto-osan 1., 16. ja 18. perustelukappaleessa säädettiin seuraavaa:
”Perustamissopimuksen tavoitteiden mukaisesti olisi edistettävä luottolaitosten toiminnan yhdenmukaista kehitystä koko yhteisössä poistamalla kaikki sijoittautumisvapauden ja rahoituspalvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset vahvistamalla samalla pankkijärjestelmän vakautta ja tallettajien turvaa;
– –
tässä direktiivissä säädetyn vähimmäisvakuustason ei toisaalta pitäisi jättää liian merkittävää osuutta talletuksista turvatta sekä tallettajien turvaamisen että rahoitusjärjestelmän vakauden edun kannalta; toisaalta ei ole suotavaa edellyttää koko yhteisössä sellaista turvatasoa, joka voisi tietyissä tapauksissa aiheuttaa luottolaitosten epäterveen hallinnoinnin; on suotavaa ottaa huomioon näiden järjestelmien rahoituskulut; vaikuttaa kohtuulliselta vahvistaa 20000 [euron] yhdenmukaistettu vähimmäisvakuustaso; rajoitetut siirtymäsäännökset voivat olla tarpeen, jotta järjestelmät voivat noudattaa tätä määrää;
– –
jos jokin jäsenvaltio arvioi, että tietyt erityisesti luetellut talletus- tai tallettajaryhmät eivät tarvitse erityistä turvaa, sen on voitava jättää nämä vakuusjärjestelmien tarjoaman vakuuden ulkopuolelle;
– –”
5
Direktiivin 94/19 3 artiklan 1 kohdan 1 alakohdassa säädettiin seuraavaa:
”Kunkin jäsenvaltion on varmistettava alueellaan yhden tai useamman talletusten vakuusjärjestelmän perustaminen ja hyväksyminen. – –”
6
Kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädettiin seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että saman tallettajan yhteenlaskettujen talletusten suoja on vähintään 50000 euroa, jos talletuksia ei kyetä maksamaan.
– –
2. Jäsenvaltiot voivat säätää, että vakuus ei koske joko lainkaan tai täysimääräisesti tiettyjä tallettajia tai talletuksia. Luettelo näistä poikkeuksista esitetään liitteessä I.”
7
Kyseisen direktiivin liitteessä I lueteltiin sen 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut poikkeukset. Liitteessä I olevassa 7 kohdassa lueteltuihin talletuksiin, jotka voidaan jättää vakuuden ulkopuolelle, kuuluvat ”luottolaitosten omien johtajien, hallintojohtajien, henkilökohtaisesti vastuussa olevien jäsenten, vähintään viisi prosenttia luottolaitoksen pääomasta omistavien, tileihin liittyvistä asiakirjoista vastaavien henkilöiden ja sellaisten tallettajien, joilla on samanlainen asema muissa saman ryhmän yhtiöissä, tekemät talletukset”.
8
Samoin direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 8 kohdassa säädettiin, että ”edellä 7 kohdassa tarkoitettujen tallettajien puolesta toimivien lähisukulaisten tai kolmansien osapuolten talletukset” voidaan jättää vakuuden ulkopuolelle.
Latvian oikeus
9
Direktiivi 94/19 on saatettu osaksi Latvian oikeusjärjestystä talletuksia koskevasta vakuudesta annetulla lailla (Noguldījumu garantiju likums). Talletusten vakuusrahasto muodostuu lain 7 §:ssä mainittujen oikeussubjektien suorittamista maksuista. Kyseisen lain 1 §:n 7 momentin mukaan FKTK hallinnoi talletusten vakuusrahastoa.
10
Saman lain 17 §:n 4 momentissa säädetään, ettei tämän rahaston tarvitse taata korvauksen maksamista, kun kyseessä ovat ”talletuslaitoksen sellaisten osakkeenomistajien tekemät talletukset, jotka omistavat huomattavan osuuden mainitusta laitoksesta, talletuslaitoksen hallintoneuvoston tai hallituksen jäsenten tai puheenjohtajan, sisäisestä tarkastuksesta vastaavan johtajan, tilintarkastajan ja muiden sellaisten työntekijöiden talletukset, jotka osallistuvat laitoksen toiminnan suunnitteluun, johtamiseen ja valvontaan ja ovat vastuussa näistä”.
Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset
11
FKTK teki 21.11.2011 päätöksen nro 278, jolla keskeytettiin Latvijas Krājbanka ‑nimisen yhtiön (jäljempänä pankki) rahoituspalvelut. Surmačs oli pankissa tuolloin apulaisjohtajana, ja hän vastasi kansainväliseen oikeuteen ja rahoitusoikeuteen liittyvistä kysymyksistä. Ennakkoratkaisupyynnöstä käy ilmi, että Surmačs toimi hallituksen puheenjohtajan välittömässä alaisuudessa ja että hän oli itse tämän elimen jäsen ennen nimitystään apulaisjohtajaksi, jona hän toimi FKTK:n tehdessä päätöksen.
12
FKTK totesi 5.1.2012 tekemässään päätöksessä, ettei Surmačsia asemansa takia pankissa voitu pitää sellaisena tallettajana, joka kuuluu talletuksia koskevasta vakuudesta annetussa laissa tarkoitetun vakuuden piiriin. Tämä päätös perustui mainitun lain 17 §:n 4 momenttiin, jonka mukaan talletuslaitoksen työntekijä, joka on vastuussa laitoksen toiminnan suunnittelusta, johtamisesta ja valvonnasta, ei ole oikeutettu korvaukseen tästä vakuudesta.
13
Surmačs valitti FKTK:n päätöksestä sillä perusteella, että hänen toimensa pankissa oli ollut todellisuudessa vain muodollinen luottamustehtävä ilman minkäänlaista päätösvaltaa, Administratīvā apgabaltiesaan (alueellinen hallintotuomioistuin), joka 24.4.2013 tekemällään päätöksellä hylkäsi valituksen.
14
Surmačs valitti tästä Administratīvā apgabaltiesan päätöksestä ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen ja väittää valituksessaan pääasiallisesti, että apulaisjohtajan toimeen liittyvien velvoitteiden, oikeuksien ja vastuiden sisällön konkreettinen arviointi olisi osoittanut, ettei hänellä ollut valtaa tehdä velvoittavia päätöksiä eikä vaikuttaa pankin toimintaan. Administratīvā apgabaltiesa oli Surmačsin mukaan lisäksi soveltanut talletuksia koskevasta vakuudesta annettua lakia ottamatta huomioon direktiivin 94/19 7 artiklan 2 kohtaa ja sen liitteessä I olevaa 7 kohtaa.
15
FKTK esitti ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, että Surmačsin edellä tämän tuomion 11 kohdassa mainitun päätöksen tekoajankohtana pankissa hoitamaan tehtävään sovelletaan talletuksia koskevasta vakuudesta annetun lain 17 §:n 4 momentissa tarkoitettua poikkeusta ja että häntä on pidettävä direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa tarkoitettuna johtajana tai ”hallintojohtajana”. Lisäksi FKTK:n mukaan talletuksia koskevan vakuuden ulkopuolelle jättämiseksi on otettava huomioon myös se vaikutusvalta, jota Surmačs epävirallisesti kykeni käyttämään pankin toimintaan, eikä pelkästään hänelle myönnetty muodollinen päätösvalta.
16
Näissä olosuhteissa Augstākā tiesa (Latvian ylimmän oikeusasteen tuomioistuin) on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1)
Onko 30.5.1994 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 94/19/EY liitteessä I olevaa 7 kohtaa tulkittava siten, että luettelo, jossa vahvistetaan henkilöt, joiden on katsottava kuuluvan kyseessä olevan luottolaitoksen lähipiiriin ja joilta on evättävä oikeus talletusten korvaamiseen vakuudesta, on tyhjentävä?
2)
Voidaanko luottolaitoksen johtajana tai jonain muuna direktiivin liitteessä I olevassa 7 kohdassa mainittuna henkilönä pitää henkilöä, jolla on toimenkuvauksensa mukaan oikeus suunnitella, koordinoida ja valvoa luottolaitoksen tiettyä toiminnan alaa tai hoitaa tietty tehtävä muttei kaikkea luottolaitoksen toimintaa ja jolla ei ole oikeutta antaa muille henkilöille määräyksiä tai tehdä heitä sitovia päätöksiä? Onko otettava huomioon luottolaitoksen kyseessä olevan toiminnan alan tai tehtävän sisältö?
3)
Onko direktiivin liitteessä I olevaa 7 kohtaa tulkittava siten, että jäsenvaltiot voivat evätä talletuksen korvaamisen vakuudesta henkilöltä, jota ei voida hänen toimenkuvaukseensa kuuluvien oikeuksien ja velvoitteiden perusteella pitää johtajana mutta jolla on tosiasiallisesti huomattava vaikutusvalta luottolaitoksen johdon tai siitä henkilökohtaisesti vastuussa olevien henkilöiden päätöksiin? Voiko tässä yhteydessä relevantiksi muodostua vaikutusvalta, joka on luonteeltaan pelkästään epävirallista ja joka perustuu henkilön auktoriteettiin, asiantuntemukseen tai kokemukseen luottolaitoksen toiminnasta?”
Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu
Ensimmäinen kysymys
17
Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee pääasiallisesti, onko talletukset, jotka direktiivin 94/19 liitteessä I olevan 7 kohdan perusteella voidaan jättää vakuusjärjestelmän ulkopuolelle, lueteltu siinä tyhjentävästi, minkä vuoksi jäsenvaltiot eivät voi kansallisessa lainsäädännössään säätää, että jotkin muut tallettajien ryhmät jätetään talletuksia koskevan vakuuden ulkopuolelle.
18
Aluksi on todettava, että direktiivin 94/19 johdanto-osan 18. perustelukappaleessa säädetään, että tietyt talletus- tai tallettajaryhmät voidaan jättää vakuusjärjestelmän ulkopuolelle. Tämän perustelukappaleen mukaan tällaiset talletus- tai tallettajaryhmät on lueteltava tyhjentävästi.
19
Tästä direktiivin 94/19 7 artiklan 2 kohdassa säädetään, että jäsenvaltiot oikeutetaan säätämään, että vakuus ei koske joko lainkaan tai täysimääräisesti tiettyjä tallettajia tai talletuksia ja että luettelo näistä poikkeuksista esitetään liitteessä I. Tämän säännöksen sanamuodosta ei kuitenkaan käy ilmi, että luettelo olisi viitteellinen tai että jäsenvaltiot voisivat laajentaa liitteessä I tarkoitettujen tallettajien tai talletuksien ryhmiä.
20
On lisäksi muistutettava, että komissio ilmaisi selvästi 4.6.1992 annetun ehdotuksensa (KOM(92) 188 lopullinen, EYVL C 163, s. 6), joka johti direktiivin 94/19 antamiseen, perustelujen sivulla 18, että liitteessä I tarkoitettu luettelo poikkeuksista talletusten vakuusjärjestelmään ”on tyhjentävä ja jäsenvaltiot voivat jättää vakuuden ulkopuolelle vain siinä mainitut laitokset ja henkilöt”, ja kaikki muut poikkeukset ovat direktiivin vastaisia.
21
Lopuksi on todettava, että direktiivin 94/19 johdanto-osan ensimmäisestä perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivillä pyritään sekä takaamaan tallettajien turva, mikäli luottolaitoksiin tehtyjä talletuksia ei kyetä maksamaan, että vahvistamaan pankkijärjestelmän vakautta.
22
Tässä yhteydessä direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa velvoitetaan kukin jäsenvaltio varmistamaan alueellaan yhden tai useamman talletusten vakuusjärjestelmän perustaminen ja hyväksyminen. Näiden vakuusjärjestelmien on direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan turvattava jokaiselle tallettajalle 50000 euron suuruinen vähimmäissuoja.
23
Poikkeuksena tähän sääntöön ovat direktiivin 94/19 7 artiklan 2 kohta ja sen liite I, jotka oikeuttavat jäsenvaltiot jättämään vakuuden ulkopuolelle tietyt tallettajat tai talletukset.
24
Koska direktiivin 94/19 liitteessä I mainitut ryhmät ovat poikkeus direktiivin 3 artiklassa säädetystä pääsäännöstä, niitä on tulkittava suppeasti (ks. analogisesti tuomio Fastweb, C-19/13, EU:C:2014:2194, 40 kohta).
25
Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 35 kohdassa todennut, direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa mainitut tietyt tallettajien tai talletusten ryhmät, jotka voidaan jättää vakuuden ulkopuolelle, on määriteltävä toiminnallisesti. Sen vuoksi vakuutta koskevaa poikkeusta sovelletaan henkilöihin, jotka hoitavat tehtäviä, joiden voidaan kansallisen oikeuden tai jäsenvaltion liike-elämän käytäntöjen perusteella katsoa kuuluvan tämän liitteen mainitussa kohdassa tarkoitettujen käsitteiden määritelmien soveltamisalaan, riippumatta heidän harjoittamiensa tehtävien nimikkeestä, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tutkittava.
26
Edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että talletukset, jotka direktiivin 94/19 liitteessä I olevan 7 kohdan nojalla voidaan jättää vakuusjärjestelmän ulkopuolelle, on lueteltu siinä tyhjentävästi, minkä vuoksi jäsenvaltiot eivät voi kansallisessa lainsäädännössään säätää, että jotkin muut tallettajien ryhmät eivät hoitamiensa tehtävien puolesta kuulu mainitussa kohdassa lueteltujen käsitteiden soveltamisalaan, ja jättää niiden talletuksia vakuuden ulkopuolelle.
Toinen ja kolmas kysymys
27
Toisella ja kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee pääasiallisesti, onko direktiivin 94/19 liitteessä I olevaa 7 kohtaa tulkittava siten, että jäsenvaltiot voivat sulkea direktiivissä 94/19 säädetyn vakuuden ulkopuolelle tiettyjä henkilöitä sen tehtävän vuoksi, joka heillä – kuten pääasian kantajalla – on kyseisessä luottolaitoksessa johtajana tai muihin kyseisessä 7 kohdassa tarkoitettuihin ryhmiin kuuluvana henkilönä.
28
Tästä on huomautettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitsemiseksi on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto, myös asiayhteys ja sillä lainsäädännöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa säännös tai määräys on (tuomio Rosselle, C-65/14, EU:C:2015:339, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Myös unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen syntyhistoria voi osoittaa sen tulkinnan kannalta merkityksellisiä seikkoja (tuomio Inuit Tapiriit Kanatami ym. v. parlamentti ja neuvosto, C‑583/11 P, EU:C:2013:625, 50 kohta).
29
Aluksi on syytä huomauttaa, ettei pelkän kyseessä olevan säännöksen sanamuodon perusteella voida antaa vastausta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymyksiin. Direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa luetellaan ainoastaan tallettajaryhmät, jotka voidaan jättää vakuuden ulkopuolelle, eikä siinä säädetä enempää niistä syistä, jotka oikeuttavat tekemään tällaisia poikkeuksia, tai näiden tallettajien roolista tai tehtävistä, joita edellytetään, jotta heihin voitaisiin soveltaa tätä vakuuden ulkopuolelle jättämistä koskevaa säännöstä. Myöskään muissa direktiivin 94/19 säännöksissä ei säädetä tällaisia tarkennuksia.
30
Direktiivin 94/19 tavoitteiden osalta on lisäksi muistutettava, että tämän säädöksen tarkoituksena on muun muassa sen johdanto-osan ensimmäisen perustelukappaleen mukaan vahvistaa tallettajien turvaa oikeudellisissa suhteissaan luottolaitoksiin. Koska tallettajilla ei suurimmassa osassa tapauksia ole tarpeellisia tietoja tai osaamista sen luottolaitoksen, jonka kanssa he asioivat, todellisen rahoitusaseman arvioimiseksi, he eivät kykene määrittämään näiden luottolaitosten maksukyvyttömyysriskejä.
31
Tämän osalta direktiivin 94/19 johdanto-osan 18. perustelukappaleessa säädetään, että jäsenvaltiot voivat jättää vakuuden ulkopuolelle vain sellaiset tallettajat, jotka ”eivät tarvitse erityistä turvaa”.
32
Direktiivin 94/19 syntyhistorian osalta on syytä muistuttaa, että komission ehdotuksen (KOM(92) 188 lopullinen) perusteluissa sivulla 2 todetaan yhtäältä, että direktiivin tarkoituksena on suojata tallettajia, ”joilla ei ole riittävästi rahoitusalan tietoa voidakseen erottaa vakavaraiset luottolaitokset vähemmän vakavaraisista”, ja toisaalta sivulla 18, että tietyt liitteessä I mainitut tallettajat voidaan jättää vakuuden ulkopuolelle, sillä heidän ”ei hevin voida katsoa tarvitsevan suojaa talouden alan osaamattomuutensa tai taloudellisesti heikomman asemansa takia”. Tässä viitataan siten selvästikin direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa tarkoitettuihin henkilöihin.
33
Edellä esitetyn perusteella direktiivin 94/19 liitteen I mainitussa kohdassa säädetty valinnainen mahdollisuus sulkea siinä luetellut tallettajat vakuuden ulkopuolelle perustuu näkemykseen, jonka mukaan näillä henkilöillä on periaatteessa sellainen sitä luottolaitosta, johon he tekevät talletuksensa, koskeva osaamisen ja tiedon taso, jota suurimmalla osalla muita tallettajia ei ole. Sen vuoksi on todettava, että henkilöt, jotka kuuluvat direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa lueteltuihin ryhmiin, voidaan tämän säännöksen nojalla sulkea vakuuden ulkopuolelle, jos heillä on luottolaitoksessa hoitamiensa tehtävien tai siihen olevan suhteensa perusteella sellainen tiedon ja osaamisen taso, jonka perusteella he kykenevät tuntemaan ja määrittämään tämän luottolaitoksen todellisen rahoitusaseman ja sen toimintaan liittyvät riskit.
34
Direktiivin 94/19 liitteessä I mainittujen muiden poikkeusten tarkastelu tukee tätä toteamusta. Niinpä yksi syistä, joka oikeuttaa sulkemaan valinnaisesti vakuuden ulkopuolelle ”edellä 7 kohdassa tarkoitettujen tallettajien puolesta toimivien lähisukulaisten tai kolmansien osapuolten” talletukset, perustuu siihen seikkaan, että näillä henkilöillä voi olla hallussaan samaa tietoa kuin 7 kohdassa luetelluilla henkilöillä.
35
Tutkittaessa näiden näkökohtien valossa pääasian kantajan kaltaista tilannetta ennakkoratkaisupyynnöstä käy ilmi, että ainoa direktiivin 94/19 liitteessä I olevassa 7 kohdassa tarkoitettu henkilöryhmä, jonka soveltamisalaan kantaja voi kuulua, on johtajien ryhmä.
36
Näissä olosuhteissa on siten todettava, että Surmačsin asemassa oleva henkilö voitaisiin sulkea direktiivissä 94/19 säädetyn vakuuden ulkopuolelle, jos hänellä luottolaitoksessa hoitamiensa johtajan tehtävien vuoksi voi olla sellainen tiedon ja osaamisen taso, jonka perusteella hän kykenee tuntemaan ja määrittämään tämän luottolaitoksen todellisen rahoitusaseman sekä sen toimintaan liittyvät riskit.
37
Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tutkittava, onko pääasiassa kyseessä olevan riidan kaltaisessa tilanteessa asianomaisella tämän tuomion 33 kohdassa tarkoitettuja tietoja ja osaamista ja onko hän ollut tämän tuomion 35 ja 36 kohdassa mainitussa tilanteessa. Mainitun tuomioistuimen on tätä varten otettava huomioon kaikki pääasian merkitykselliset seikat ja muun muassa Surmačsin hoitaman toimen kuvaus, hänen tosiasiallisesti hoitamiensa toimintojen laatu sekä hänen ja pankin hallituksen väliset oikeudelliset ja tosiasialliset suhteet. Tässä yhteydessä kysymys siitä, oliko Surmačs vastuussa kaikista pankin toiminnoista vai ainoastaan luottolaitoksen tietystä toiminnan alasta, muodostaa ainoastaan yhden edellä mainitussa tutkimisessa huomioon otettavista osatekijöistä.
38
Edellä olevien näkökohtien perusteella toiseen ja kolmanteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 94/19 liitteessä I olevaa 7 kohtaa on tulkittava siten, että jäsenvaltiot voivat sulkea tässä direktiivissä säädetyn vakuuden ulkopuolelle henkilöt, joilla johtajan asemassa luottolaitoksessa hoitamansa tehtävän vuoksi, tehtävänimikkeestä riippumatta, on sellainen tiedon ja osaamisen taso, jonka perusteella he kykenevät tuntemaan ja määrittämään tämän luottolaitoksen todellisen rahoitusaseman sekä sen toimintaan liittyvät riskit.
Oikeudenkäyntikulut
39
Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (toinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
1)
Talletukset, jotka talletusten vakuusjärjestelmistä 30.5.1994 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 94/19/EY, sellaisena kuin se on muutettuna 11.3.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/44/EY, liitteessä I olevan 7 kohdan nojalla voidaan jättää vakuusjärjestelmän ulkopuolelle, on lueteltu siinä tyhjentävästi, minkä vuoksi jäsenvaltiot eivät voi kansallisessa lainsäädännössään säätää, että jotkin muut tallettajien ryhmät eivät hoitamiensa tehtävien puolesta kuulu mainitussa kohdassa lueteltujen käsitteiden soveltamisalaan, ja jättää niiden talletuksia vakuuden ulkopuolelle.
2)
Direktiivin 94/19 liitteessä I olevaa 7 kohtaa, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2009/14, on tulkittava siten, että jäsenvaltiot voivat sulkea tässä direktiivissä säädetyn vakuuden ulkopuolelle henkilöt, joilla johtajan asemassa luottolaitoksessa hoitamansa tehtävän vuoksi, tehtävän nimikkeestä riippumatta, on sellainen tiedon ja osaamisen taso, jonka perusteella he kykenevät tuntemaan ja määrittämään tämän luottolaitoksen todellisen rahoitusaseman sekä sen toimintaan liittyvät riskit.
Allekirjoitukset
( *1 ) Oikeudenkäyntikieli: latvia.
Full & Egal Universal Law Academy