FulLegal · İçtihat Detay

Belçika 16.11.2017 FI

EUR-Lex - 62014TJ0075 - FI

Avrupa Adalet Divanı

Karar Metni

UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kahdeksas jaosto)

16 päivänä marraskuuta 2017 ( *1 )

Kumoamiskanne – Kanteen nostamisen määräaika – Tutkimatta jättäminen – Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Henkilöstösääntöjen ja unionin muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen uudistaminen – Asetus (EU, Euratom) N:o 1023/2013 – Toimien antamismenettelyssä tapahtuneet sääntöjenvastaisuudet – Henkilöstösääntökomitean ja henkilöstöä edustavien järjestöjen kuulematta jättäminen – Sellaisen oikeussäännön, jolla annetaan yksityisille oikeuksia, riittävän ilmeinen rikkominen

Asiassa T-75/14,

Union syndicale fédérale des services publics européens et internationaux (USFSPEI), kotipaikka Bryssel (Belgia), edustajanaan aluksi asianajajat J.-N. Louis ja D. de Abreu Caldas, sittemmin Louis,

kantajana,

vastaan

Euroopan parlamentti, asiamiehinään A. Troupiotis ja E. Taneva,

Euroopan unionin neuvosto, asiamiehinään aluksi M. Bauer ja A. Bisch, sittemmin Bauer ja M. Veiga,

vastaajina,

joita tukee

Euroopan komissio, asiamiehinään aluksi G. Gattinara ja J. Currall, sittemmin Gattinara ja G. Berscheid,

väliintulijana,

jossa on kyse yhtäältä SEUT 263 artiklaan perustuvasta, Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen ja unionin muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen muuttamisesta 22.10.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) N:o 1023/2013 (EUVL 2013, L 287, s. 15) 1 artiklan 27, 32, 46 ja 61 kohdan, 64 kohdan b alakohdan, 65 kohdan b alakohdan ja 67 kohdan d alakohdan kumoamista koskevasta vaatimuksesta ja toisaalta SEUT 268 artiklaan perustuvasta vaatimuksesta saada korvausta vahingosta, jonka kantaja väittää sille aiheutuneen asetuksen N:o 1023/2013 antamisesta vuoden 2004 uudistuksesta tehtyä sopimusta, Euroopan unionin perusoikeuskirjan 12 ja 27 artiklaa, henkilöstösääntöjen 10 artiklaa ja 23.6.1981 tehdyssä neuvoston päätöksessä määrättyä neuvottelumenettelyä rikkoen,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kahdeksas jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja A. M. Collins sekä tuomarit M. Kancheva (esittelevä tuomari) ja J. Passer,

kirjaaja: hallintovirkamies M. Marescaux,

ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 13.6.2017 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

I Asian tausta

Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavat henkilöstösäännöt (jäljempänä henkilöstösäännöt) ja unionin muuhun henkilöstöön sovellettavat palvelussuhteen ehdot (jäljempänä muuhun henkilöstöön sovellettavat palvelussuhteen ehdot) ovat Euroopan talousyhteisön ja Euroopan atomienergiajärjestön virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen ja näiden yhteisöjen muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen vahvistamisesta annetun asetuksen N:o 31 (ETY) 11 (Euratom) (EYVL 1962, 45, s. 1385) liitteenä.

Henkilöstösääntöjä ja muuhun henkilöstöön sovellettavia palvelussuhteen ehtoja on muutettu useaan otteeseen niiden antamisesta lähtien, erityisesti 22.10.2013 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU, Euratom) N:o 1023/2013 (EUVL 2013, L 287, s. 15).

Erityisesti asetuksen N:o 1023/2013 1 artiklan 27, 32, 46 ja 61 kohdalla, 64 kohdan b alakohdalla, 65 kohdan b alakohdalla ja 67 kohdan d alakohdalla on muutettu henkilöstösääntöjen 45, 52 ja 66 a artiklaa sekä näiden henkilöstösääntöjen liitteessä V olevaa 7 artiklaa ja liitteessä VII olevaa 8 artiklaa.

Menettely, joka johti asetuksen N:o 1023/2013 antamiseen, alkoi 7.9.2011 ammattijärjestöjen tai ammattialajärjestöjen kuulemisella (jäljempänä henkilöstöä edustavat järjestöt) henkilöstösääntöjen tarkistamishankkeesta. Euroopan komission ja henkilöstöä edustavien järjestöjen välillä käytiin tämän jälkeen tältä osin hallinnollisia, teknisiä ja poliittisia neuvotteluja 6.10., 28.10. ja 7.11.2011.

Komissio esitteli 21.11.2011 päivätyllä kirjeellään ehdotuksen henkilöstösääntöjen ja muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen muuttamisesta annettavaksi Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi (jäljempänä henkilöstösääntöjen muutosehdotus) henkilöstösääntökomitealle.

Henkilöstösääntökomitea ilmoitti 12.12.2011 päivätyllä kirjeellään komissiolle, että se oli tutkinut henkilöstösääntöjen muutosehdotusta, mutta että annettujen äänien perusteella ei ollut saavutettu sen työjärjestyksen 20 artiklassa vaadittua enemmistöä lausunnon antamiseksi tästä ehdotuksesta.

Komissio toimitti 13.12.2011 päivätyllä kirjeellään Euroopan parlamentille ja Euroopan unionin neuvostolle henkilöstösääntöjen muutosehdotuksen.

Parlamentin oikeudellisten asioiden valiokunta antoi 25.4.2012 mietintönsä henkilöstösääntöjen muutosehdotuksesta.

Pysyvien edustajien komitean (Coreper) puheenjohtaja pyysi 24.1.2013 päivätyllä kirjeellään parlamenttia selventämään kantaansa sen mahdollisesta osallistumisesta yhteislainsäätäjänä henkilöstösuhteita koskevan kolmikantaneuvottelumenettelyn käyttöönottamisesta 23.6.1981 tehdyssä neuvoston päätöksessä käyttöön otettuun neuvottelumenettelyyn.

Parlamentin puhemies hylkäsi 4.3.2013 päivätyllä kirjeellään kehotuksen osallistua 23.6.1981 tehdyssä neuvoston päätöksessä määrättyyn neuvottelumenettelyyn katsoen, että on vain neuvoston tehtävä mukauttaa mainitussa päätöksessä määrätty sosiaalinen dialogi uuteen tilanteeseen, joka johtuu siirtymisestä tavalliseen lainsäätämisjärjestykseen henkilöstösääntöjen tarkistamisessa Lissabonin sopimuksen voimaantulon johdosta. Hän täsmensi tässä kirjeessä, että mainitulla päätöksellä perustetun neuvottelukomitean tavoitteena oli varmistaa, että jäsenvaltioiden edustajat olivat tietoisia virkamiesten kannasta ennen kuin ne säätävät lain ja että neuvosto saa tietoja, joiden perusteella se voi tehdä päätöksensä täysin tietoisena merkityksellisistä tosiseikoista. Hänen mukaansa Lissabonin sopimuksen voimaan tultua tästä päätöksestä oli tullut – ellei vanhentunut – ainakin luonteeltaan puhtaasti sisäinen kysymys. Hän lisäsi, ettei hän kahdesta syystä nähnyt mitään keinoa siihen, että parlamentti osallistuisi neuvottelukomiteaan. Ensimmäinen niistä oli tällaisen osallistumisen oikeudellisen perustan puuttuminen. Toinen oli tällaisen osallistumisen tarpeen puuttuminen, koska tavoite kuunnella henkilöstön edustajien kantaa ennen lain säätämistä oli saavutettu suoremmilla ja joustavammilla keinoilla parlamentissa. Viimeksi mainitun osalta parlamentin puhemies totesi, että parlamentissa keskustelut ovat julkisia, tieto helposti saatavilla ja henkilöstösääntöjen tarkistamisen esittelijä sekä ”varjoesittelijät” pitivät yllä jatkuvaa vuoropuhelua henkilöstöä edustavien järjestöjen ja muiden osapuolten kanssa ja pitävät sitä edelleen yllä kaikissa oikeudellisten asioiden valiokunnan mietinnön laatimis- ja hyväksymisvaiheissa. Hän täsmensi lisäksi, että parlamentin varapuhemies, parlamentin pääsihteeri sekä parlamentin puhemiehen kabinettipäällikkö ja parlamentin henkilöstöasioiden pääjohtaja olivat yhdessä puhuneet parlamentin henkilöstön yleiskokouksessa henkilöstösääntöjen tarkistamista koskevan asiakirja-aineiston tilasta ja että tässä yhteydessä parlamentin varapuhemies oli vastannut yksityiskohtaisesti kaikkiin esille tuotuihin ongelmiin. Hän totesi lisäksi, että tähän kokoukseen olivat osallistuneet parlamentin henkilöstön jäsenten lisäksi muiden toimielinten, mukaan lukien neuvoston, henkilöstön jäseniä.

Neuvosto ilmoitti 25.4.2013 kaikkien toimielinten henkilöstöä edustaville järjestöille parlamentin 4.3.2013 antaman vastauksen sekä keskusteluista sen 23.6.1981 tehdyn päätöksen tulkinnallista julistusta koskevasta hankkeesta.

Neuvosto antoi 6.5.2013 tulkinnallisen julistuksen 23.6.1981 tehdystä päätöksestään sen soveltamiseksi henkilöstösääntöjen muutosehdotusta koskevassa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Samana päivänä kahden henkilöstöä edustavan järjestön pyynnöstä pidettiin neuvottelukomitean kokous. Tästä kokouksesta ei laadittu mitään pöytäkirjaa, mutta neuvoston pääsihteeri ilmoitti neuvoston pääsihteeristön henkilöstölle 6.5.2013 päivätyssä sähköpostissa tästä kokouksesta ja siellä esitetyistä näkemyksistä. Neuvoston pääsihteeri antoi myös suullisen raportin mainitusta kokouksesta Coreperille 8.5.2013.

Parlamentin, neuvoston ja komission välinen ensimmäinen kolmikantaneuvottelu pidettiin 13.5.2013. Samana päivänä Coreperin puheenjohtaja tapasi neuvoston henkilöstöä edustavan järjestön edustajat. Hän ilmoitti näille 8.5.2013 pidetyn Coreperin kokouksen tuloksista ja otti vastaan heidän kannanottonsa.

Neuvoston pääsihteeristön henkilöstön yleiskokous pyysi 27.5.2013 neuvoston pääsihteeriä kutsumaan koolle neuvottelukomitean. Ammattijärjestöjen liitto vahvisti tämän pyynnön 7.6.2013.

Useita muita kolmikantaneuvotteluja käytiin poliittisella tasolla 28.5. sekä 3., 11. ja 19.6.2013. Tänä aikana pidettiin teknisiä asiantuntijakokouksia ja epävirallisia kokouksia Coreperin puheenjohtajan, komission varapuheenjohtajan ja parlamentin esittelijän kanssa. Parlamentti, neuvosto ja komissio pääsivät 19.6.2013 pidetyssä kokouksessa väliaikaiseen kompromissiin uudistuksen pääasiallisista tekijöistä.

Neuvottelukomitean kokous pidettiin 20.6.2013 vastauksena ammattijärjestöjen liiton pyyntöön. Coreperin puheenjohtaja esitteli kompromissin pääasialliset tekijät, mukaan lukien AD-tehtäväryhmien urakehityksen rajoittamisen palkkaluokkiin AD 12/13, ja vastasi neuvottelupakettia koskeviin kysymyksiin, erityisesti urakehityksen vastaavuustavoitteen poistamista ennen ja jälkeen vuoden 2004 uudistuksen koskevan tavoitteen osalta. Samana päivänä hän ilmoitti Coreperille 19.6.2013 käydyn kolmikantaneuvottelun tuloksista.

Neuvoston pääsihteeristön henkilöstön yleiskokouksessa 21.6.2013 neuvoston hallintoasioita koskevan pääosaston pääjohtaja esitteli kompromissin pääasialliset tekijät.

Parlamentin, neuvoston ja komission väliaikainen kompromissiteksti lähetettiin 25.6.2013 samanaikaisesti jäsenvaltioiden valtuuskunnille ja neuvottelukomitean jäsenille sekä neuvoston pääsihteeristön koko henkilöstölle. Samana päivänä pidettiin toinen kolmikantaneuvottelu tämän tekstin tutkimiseksi.

Coreper tutki 26.6.2013 kolmikantaneuvottelujen tuloksen ja kuuli neuvoston pääsihteerin suullisen selonteon 20.6.2013 pidetystä neuvottelukomitean kokouksesta.

Parlamentin oikeudellisten asioiden valiokunnassa äänestettiin 27.6.2013 kompromissitekstistä.

Aamulla 28.6.2013 yksi henkilöstöä edustava järjestö, Union syndicale-Bruxelles, pyysi neuvottelukomitean kokousta neuvoston pääsihteeriltä, joka eväsi tämän pyynnön sillä perusteella, että yhtäältä 23.6.1981 tehdyn neuvoston päätöksen liitteenä olevan julistuksen mukaisesti neuvottelukomitean toiminta oli keskeytynyt kolmen perättäisen lakkopäivän neuvoston normaalille työskentelylle aiheuttamien merkittävien häiriöiden vuoksi ja toisaalta parlamentin oikeudellisten asioiden valiokunta oli jo hyväksynyt lopullisen kompromissitekstin.

Samana päivänä Coreper tutki henkilöstösääntöjen muuttamista koskevan kompromissin lopullisesti ja hyväksyi sen, ja neuvoston pääsihteeri ilmoitti tästä neuvoston pääsihteeristön koko henkilöstölle.

Coreperin puheenjohtaja ilmoitti 28.6.2013 päivätyllä kirjeellään parlamentin oikeudellisten asioiden valiokunnan puheenjohtajalle Coreperin hyväksyneen väliaikaisen kompromissin tekstin. Tässä samassa kirjeessä hän totesi voivansa ”ilmoittaa, että jos [parlamentti] vahvista[aa] kantansa ensimmäisessä käsittelyssä SEUT 294 artiklan 3 kohdan mukaisesti tämän kirjeen liitteeseen sisältyvän väliaikaisen kompromissin (joka on toimitettu kummankin toimielimen lingvisti-juristien tarkistettavaksi) muodossa, neuvosto hyväksy[y] SEUT 294 artiklan 4 kohdan mukaisesti [parlamentin] kannan, ja säädös annetaan sellaisena kuin se on vahvistettu parlamentin kannassa, toimitettuna tarpeen vaatiessa kummankin toimielimen oikeudellisille ja lingvistisille asiantuntijoille”.

Parlamentti hyväksyi 2.7.2013 pidetyssä täysistunnossa kantansa ensimmäisessä käsittelyssä neuvoston ja komission kanssa epävirallisissa yhteydenpidoissa sovitun kompromissitekstin muodossa.

Komissio toimitti 5.7.2013 päivätyllä kirjeellään henkilöstösääntökomitealle parlamentin 2.7.2013 pidetyn ensimmäisen käsittelyn kannan täsmentäen, että sen mukaan henkilöstösääntöjen muutosehdotusta, jonka se oli toimittanut henkilöstösääntökomitealle 21.11.2011, ei ollut merkittävästi muutettu tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Se täsmensi tässä kirjeessä myös, ettei henkilöstösääntöjen 10 artiklaa voida soveltaa tavallisen lainsäätämisjärjestyksen tässä vaiheessa, mutta se toivoi kuitenkin saavansa tietoonsa henkilöstösääntökomitean puheenjohtajiston mahdolliset huomautukset. Tätä varten se pyysi, että sille toimitettaisiin 15 työpäivän määräajassa eli viimeistään 26.7.2013 henkilöstösääntökomitean lausunto.

Henkilöstökomitean edustajat henkilöstösääntökomiteassa vastasivat 17.7.2013 päivätyllä kirjeellään komissiolle julistuksella, jossa he totesivat, että on mahdotonta päästä sopimukseen henkilöstösääntökomiteassa olevien Euroopan unionin hallinnon edustajien kanssa sen kokouksen esityslistan muuttamisesta huomautusten esittämiseksi lausunnon antamisen sijaan. He väittivät, että asia oli saatettu henkilöstökomitean käsiteltäväksi liian myöhään, ja riitauttivat näin ollen parlamentin ensimmäistä käsittelyä koskevan henkilöstökomitean lausunnon hyödyllisyyden ja väittivät, että sosiaalisen vuoropuhelun periaatteita on loukattu.

Neuvosto hyväksyi 10.10.2013 parlamentin kannan ja antoi SEUT 294 artiklan 4 kohdan mukaisesti asetuksen N:o 1023/2013, sellaisena kuin se on vahvistettu parlamentin kannassa.

Sen jälkeen, kun parlamentin puhemies ja neuvoston puheenjohtaja olivat allekirjoittaneet lainsäädäntötoimen 22.10.2013, asetus N:o 1023/2013 julkaistiin Euroopan unionin virallisessa lehdessä 29.10.2013.

II Oikeudenkäynti ja asianosaisten ja muiden osapuolten vaatimukset

Kantaja, Union syndicale fédérale des services publics européens et internationaux (USFSPEI), nosti nyt käsiteltävänä olevan kanteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 23.1.2014 jättämällään kannekirjelmällä.

Parlamentti ja neuvosto esittivät kumpikin unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 6.6. ja 10.6.2014 toimittamillaan asiakirjoilla 2.5.1991 tehdyn unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 114 artiklan 1 kohdan nojalla oikeudenkäyntiväitteen.

Komissio toimitti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 25.6.2014 asiakirjan, jossa se pyysi saada osallistua tähän oikeudenkäyntiin tukeakseen parlamentin ja neuvoston vaatimuksia.

Kantaja esitti huomautuksensa parlamentin ja neuvoston esittämistä oikeudenkäyntiväitteistä 1.8.2014.

Kahdeksannen jaoston (aiempi kokoonpano) puheenjohtaja liitti 5.12.2014 antamallaan määräyksellä oikeudenkäyntiväitteet aineelliseen kysymykseen.

Unionin yleinen tuomioistuin esitti 9.12.2014 asianosaisille kysymyksen. Neuvosto, parlamentti ja kantaja vastasivat tähän kysymykseen 18.12.2014 sekä 6.1. ja 7.1.2015.

Unionin yleisen tuomioistuimen kahdeksannen jaoston puheenjohtaja hyväksyi komission väliintulohakemuksen 28.1.2015 antamallaan määräyksellä.

Komissio jätti väliintulokirjelmänsä 12.3.2015. Kantaja ja neuvosto esittävät huomautuksensa väliintulokirjelmästä 1.6. ja 10.6.2015.

Kahdeksannen jaoston puheenjohtaja päätti 14.1.2016 unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan d alakohdan nojalla lykätä tämän asian käsittelyä siihen asti, kunnes annetaan ratkaisu, jolla päätetään asian, joka johti sittemmin 15.9.2016 annettuun tuomioon U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto (T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489), käsittely.

Koska unionin yleisen tuomioistuimen jaostojen kokoonpanoa muutettiin, esittelevä tuomari määrättiin kahdeksanteen jaostoon (uusi kokoonpano), jonka käsiteltäväksi esillä oleva asia näin ollen siirrettiin 6.10.2016.

Unionin yleinen tuomioistuin kehotti 24.10.2016 osapuolia ottamaan kantaa niihin seurauksiin, joita niille aiheutui tässä asiassa 15.9.2016 annetun tuomion U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto (T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489) 144–171 kohdasta. Parlamentti, neuvosto ja komissio vastasivat unionin yleisen tuomioistuimen esittämään kysymykseen 8.11.2016. Kantaja vastasi tähän kysymykseen 18.11.2016.

Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–

kumoaa asetuksen N:o 1023/2013 1 artiklan 27, 32, 46 ja 61 kohdan, 64 kohdan b alakohdan, 65 kohdan b alakohdan ja 67 kohdan d alakohdan

–

velvoittaa parlamentin ja neuvoston maksamaan sille yhden euron symbolisen korvauksen sille aiheutuneesta aineettomasta vahingosta

–

velvoittaa parlamentin ja neuvoston korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Parlamentti ja neuvosto, joita komissio tukee, vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin

–

ensisijaisesti jättää kanteen tutkimatta

–

toissijaisesti hylkää kanteen perusteettomana ja

–

velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

III Oikeudellinen arviointi

Kanteellaan kantaja, joka on unionin toimielinten ja elinten ammattijärjestöjen liitto, esittää sekä asetusta N:o 1023/2013 koskevan kumoamisvaatimuksen että vahingonkorvausvaatimuksen.

Ensinnäkin kumoamisvaatimuksella vaaditaan asetuksen N:o 1023/2013 1 artiklan 27, 32, 46 ja 61 kohdan sekä 64 kohdan b alakohdan, 65 kohdan b alakohdan ja 67 kohdan d alakohdan (jäljempänä riidanalaiset säännökset) kumoamista siltä osin kuin näillä säännöksillä muutetaan henkilöstösääntöjen 45, 52 ja 66 a artiklaa sekä näiden henkilöstösääntöjen liitteessä V olevaa 7 artiklaa ja liitteessä VII olevaa 8 artiklaa. Lisäksi kantaja vaatii asetuksen N:o 1023/2013 46 artiklassa vuodelle 2014 käyttöön otetun yhteisvastuumaksun kumoamista sillä perusteella, että se oli sidoksissa palkkojen mukauttamismenettelyn soveltamiseen, eikä viimeksi mainittua sovellettu vuonna 2014.

Näiden kumoamisvaatimustensa tueksi kantaja vetoaa lähinnä neljään kanneperusteeseen, joista ensimmäinen koskee Euroopan unionin perusoikeuskirjan 27 artiklan, 18.10.1961 Torinossa allekirjoitetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan, sellaisena kuin se on tarkistettuna, 21 artiklan, henkilöstösääntöjen 10 artiklan sekä 23.6.1981 tehdyssä neuvoston päätöksessä määrätyn neuvottelumenettelyn rikkomista, toinen vuoden 2004 uudistuksesta tehdyn sopimuksen rikkomista ja saavutettujen oikeuksien periaatteen loukkaamista, kolmas perusoikeuskirjan 21 artiklan rikkomista ja neljäs suhteellisuusperiaatteen loukkaamista.

Toiseksi vahingonkorvausvaatimuksella vaaditaan unionin yleistä tuomioistuinta määräämään korvausta aineettomasta vahingosta, jonka kantaja väittää sille aiheutuneen toimielinten tekemistä virkavirheistä asetuksen N:o 1023/2013 antamisen yhteydessä. Unionin yleinen tuomioistuin kehotti istunnossa kantajaa täsmentämään, esittääkö se vahingonkorvausvaatimuksensa tueksi perusoikeuskirjan 12 artiklan rikkomisen lisäksi kaikki ne lainvastaisuuskohdat, joihin se vetosi kumoamisvaatimustensa tueksi. Vastauksena tähän kysymykseen kantaja ilmoitti, että esittää vahingonkorvausvaatimustensa tueksi lainvastaisuusväitteet, jotka koskevat olennaisten menettelymääräysten rikkomista asetuksen N:o 1023/2013 antamisessa sen vuoksi, etteivät henkilöstön edustajat ole voineet saada tietoja eivätkä ne itse ole voineet tiedottaa jäsenvaltioille tietyistä seikoista neuvottelukokouksessa ja vuoden 2004 sopimuksen rikkomisesta.

A Kumoamisvaatimus

Parlamentti, neuvosto ja komissio väittävät, että koska kannekirjelmä on toimitettu unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 23.1.2014, riidanalaisia säännöksiä koskeva kumoamisvaatimus on jätettävä tutkimatta, koska SEUT 263 artiklassa määrätty määräaika päättyi 22.1.2014. Parlamentti, neuvosto ja komissio väittävät lisäksi, että kantaja ei täytä niitä vaatimuksia suoraan ja erikseen koskemisesta, jotka SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa asetetaan sellaisen kumoamiskanteen tutkittavaksi ottamiselle, jonka luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt ovat nostaneet tavallista lainsäätämisjärjestystä käyttäen annetuista yleisesti sovellettavista toimista.

Tästä on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 263 artiklan perusteella nostettujen kanteiden määräajat ovat ehdottomia eivätkä ne ole asianosaisten ja tuomioistuinten määrättävissä (ks. määräys 19.4.2016, Portugali v. komissio, T-556/15, ei julkaistu, EU:T:2016:239, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

SEUT 263 artiklan kuudennen kohdan mukaan tässä artiklassa tarkoitettu kanne on pantava vireille kahden kuukauden kuluessa säädöksen julkaisemisesta tai siitä, kun se on annettu kantajalle tiedoksi, taikka jollei säädöstä ole julkaistu tai annettu tiedoksi, kahden kuukauden kuluessa siitä, kun kantaja on saanut siitä tiedon.

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että asetus N:o 1023/2013 on julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä 29.10.2013.

2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 101 artiklan 1 kohdan b alakohdassa määrätään, että kuukausina ilmaistu määräaika päättyy sen päivän päättyessä, joka määräajan viimeisenä kuukautena järjestysnumeroltaan vastaa päivää, jona se tapahtuma sattui tai se toimenpide toteutettiin, josta määräaika on laskettava.

2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 101 artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos määräajan viimeinen päivä on lauantai, sunnuntai tai virallinen vapaapäivä, katsotaan määräajan jatkuvan tätä seuraavan ensimmäisen työpäivän päättymiseen saakka, ja unionin tuomioistuimen virallisista vapaapäivistä laatimaa luetteloa, joka julkaistaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä, sovelletaan unionin yleiseen tuomioistuimeen.

Kuitenkin 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 102 artiklan 1 kohdassa määrätään, että jos määräaika, jota sovelletaan toimielinten antamia säädöksiä vastaan nostettaviin kanteisiin, alkaa kulua säädöksen julkaisemisesta, määräajan lasketaan alkavan kulua 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 101 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaisesti säädöksen julkaisemista Euroopan unionin virallisessa lehdessä seuraavan neljännentoista päivän päätyttyä.

Lisäksi 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 102 artiklan 2 kohdan mukaan prosessuaalisia määräaikoja pidennetään pitkien etäisyyksien vuoksi kymmenellä päivällä.

Kantaja väittää, että 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 102 artiklan 1 kohdassa ei täsmennetä, viitataanko tässä määräyksessä työpäiviin vai kalenteripäiviin, ja että näin ollen lähtökohdaksi on otettava kantajalle edullisin tulkinta ja katsottava, että kanteen nostamisen määräaika alkoi kulua asetuksen N:o 1023/2013 julkaisemista seuraavan neljännentoista päivän päätyttyä eli 18.11.2013. Kantajan mukaan SEUT 263 artiklassa määrätty määräaika päättyi siten 18.1.2014. Koska 18.1.2014 oli lauantai, kanteen nostamisen määräajan päättyminen lykkääntyi maanantaille 20.1.2014, ja tähän päivämäärään on lisättävä kymmenen päivää pitkien etäisyyksien vuoksi. Kantajan mukaan tästä seuraa, että kanteen nostamisen määräaika päättyi 30.1.2014 ja kanne on pantu vireille ennen kyseisen määräajan päättymistä.

Kantaja väittää lisäksi, että vaikka oletettaisiinkin, että 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 102 artiklan 1 kohtaa olisi tulkittava siten, että määräaika kanteen nostamiselle alkaa kulua asetuksen N:o 1023/2013 julkaisemista seuraavan neljännentoista kalenteripäivän päätyttyä eli 12.11.2013, kanne on silti nostettu mainitussa määräajassa. Kantajan mukaan tällaisessa tapauksessa SEUT 263 artiklassa määrätty kahden kuukauden määräaika päättyi 12.1.2014. Koska 12.1.2014 oli sunnuntai, määräajan päättyminen lykkääntyy tätä seuraavan ensimmäisen työpäivän eli 13.1.2014 päättymiseen asti, ja tähän päivään on lisättävä kymmenen päivää pitkien etäisyyksien vuoksi. Kanteen nostamisen määräaika olisi siten lopullisesti päättynyt 23.1.2014.

Tästä on muistutettava, että 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 101 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaan perussopimuksissa, Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännössä ja tässä työjärjestyksessä määrätyt prosessuaaliset määräajat lasketaan siten, että ”määräaikoihin sisältyvät viralliset vapaapäivät, sunnuntait ja lauantait”. Tästä seuraa, että – toisin kuin kantaja väittää – ”säädöksen julkaisemista Euroopan unionin virallisessa lehdessä seuraava” 14 päivän määräaika, johon 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 101 artiklan 2 kohdassa viitataan, kattaa epäilyksettä viralliset vapaapäivät, sunnuntait ja lauantait. On muistutettava myös, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen 101 artiklan 2 kohtaa, joka koskee yksinomaan sellaisia tapauksia, joissa määräajan viimeinen päivä on lauantai, sunnuntai tai virallinen vapaapäivä, sovelletaan ainoastaan sellaisissa tapauksissa, joissa koko määräajan viimeinen päivä, pitkiä etäisyyksiä koskeva määräaika mukaan lukien, on lauantai, sunnuntai tai virallinen vapaapäivä (ks. määräys 20.11.1997, Horeca-Wallonie v. komissio, T-85/97, EU:T:1997:180, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Tästä seuraa nyt käsiteltävässä asiassa, että koska asetus N:o 1023/2013 on julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä 29.10.2013, SEUT 263 artiklassa määrätty kanteen nostamisen määräaika alkoi kulua 12.11.2013 ja päättyi 22.1.2014. Koska kannekirjelmä on toimitettu 23.1.2014, se on siten toimitettu unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon kanteen nostamisen määräajan päätyttyä.

On korostettava, että näiden menettelysääntöjen tiukka soveltaminen vastaa oikeusvarmuuden vaatimuksia sekä tarvetta välttää oikeudenhoidossa kaikkea syrjintää ja mielivaltaista kohtelua. Prosessuaalisista määräajoista voidaan Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 45 artiklan toisen kohdan mukaan poiketa ainoastaan täysin poikkeuksellisten olosuhteiden – ennalta arvaamattomien seikkojen tai ylivoimaisen esteen – vuoksi (ks. tuomio 22.9.2011, Bell & Ross v. SMHV, C‑426/10 P, EU:C:2011:612, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; määräys 30.9.2014, Faktor B. i W. Gęsina v. komissio, C‑138/14 P, ei julkaistu, EU:C:2014:2256, 17 kohta ja määräys 28.11.2014, Quanzhou Wouxun Electronics v. SMHV – Locura Digital (WOUXUN), T-345/14, ei julkaistu, EU:T:2014:1048, 17 kohta).

Nyt käsiteltävässä asiassa kantaja ei ole väittänyt kannekirjelmässä eikä edes unionin yleisen tuomioistuimen esittämään kirjalliseen kysymykseen antamassaan vastauksessa, että kyse olisi jommastakummasta edellä mainitusta olosuhteesta.

Näin ollen on todettava, että kanne on jätettävä tutkimatta siltä osin kuin se koskee riidanalaisten säännösten kumoamisvaatimusta ilman, että olisi tarpeen tutkia parlamentin ja neuvoston oikeudenkäyntiväitteissään esittämiä tutkimatta jättämistä koskevia vaatimuksia, jotka koskevat kantajan puuttuvaa asiavaltuutta.

B Vahingonkorvausvaatimukset

1. Tutkittavaksi ottaminen

Parlamentti, neuvosto ja komissio väittävät, että oikeuskäytännön mukaan on niin, että koska yhtäältä kantajan vahingonkorvausvaatimus on läheisessä yhteydessä sen kumoamisvaatimuksiin ja perustuu niiden kanssa samanlaisiin väitteisiin ja koska toisaalta kantajan kumoamisvaatimukset on jätettävä tutkimatta, myös vahingonkorvausvaatimus on jätettävä tutkimatta.

Tästä on todettava, että – toisin kuin parlamentti, neuvosto ja komissio väittävät – 4.7.2002 annetussa tuomiossa Arne Mathisen v. neuvosto (T-340/99, EU:T:2002:174), johon nämä viittaavat, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole jättänyt vahingonkorvausvaatimusta tutkimatta sen vuoksi, että se oli läheisessä yhteydessä siihen kumoamisvaatimukseen, jonka tutkimatta jättäminen oli aiemmin todettu.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi kyseisessä tuomiossa vahingonkorvausvaatimuksen kumoamisvaatimukseen liittyvän läheisen yhteyden vuoksi siitä syystä, että kumoamisvaatimuksen tueksi esitettyjen kanneperusteiden tarkastelussa ei ollut ilmennyt, että säädöksen antanut toimielin olisi toiminut laittomalla tavalla, eikä siinä näin ollen ilmennyt sellaista virhettä, joka olisi saattanut sen vahingonkorvausvastuuseen (tuomio 4.7.2002, Arne Mathisen v. neuvosto, T-340/99, EU:T:2002:174, 135 kohta).

Mainitussa 4.7.2002 annetussa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomiossa Arne Mathisen v. neuvosto (T-340/99, EU:T:2002:174) tehdystä ratkaisusta johtuu, että tietyissä olosuhteissa eli silloin, kun vahingonkorvausvaatimukset perustuvat yksinomaan sen säädöksen, jonka kumoamista vaaditaan, antamiseen ja kun kantaja ei esitä korvausvaatimustensa tueksi uusia väitteitä suhteessa niihin, jotka on esitetty kumoamisvaatimusten tueksi, kumoamisvaatimusten tueksi esitettyjen kanneperusteiden tarkastelun päätteeksi tehty toteamus lainvastaisuuksien puuttumisesta mahdollistaa sen, että alun alkaen suljetaan pois yksi sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntymisen edellytyksistä eli säädöksen antaneen toimielimen virheen olemassaolo.

Vaikka nyt käsiteltävässä asiassa korvausvaatimus perustuukin asetuksen N:o 1023/2013 säännösten antamiseen, joiden kumoamista kantaja vaatii, kumoamisvaatimusten hylkääminen ei yhtäältä johdu lainvastaisuuden puuttumisen toteamisesta vaan näiden vaatimusten tutkimatta jättämisestä, ja toisaalta kantaja esittää korvausvaatimuksen tueksi uuden väitteen suhteessa niihin, jotka se on esittänyt kumoamisvaatimusten tueksi, eli perusoikeuskirjan 12 artiklan rikkomisen.

Lisäksi oikeussuojakeinojen erillisyyden periaatteen mukaisesti kumoamisvaatimusten tutkimatta jättämisen toteamisella – riippumatta siitä, johtuuko se niiden vanhentumisesta taikka kantajan asiavaltuuden puuttumisesta – ei periaatteessa voi olla seurauksia korvausvaatimusten tutkittavaksi ottamiselle (ks. vastaavasti määräys 4.5.2005, Holcim (France) v. komissio, T-86/03, EU:T:2005:157, 48 ja 50 kohta).

On muistutettava, että SEUT 263 artiklan kuudennessa kohdassa määrättyjä edellytyksiä ei sovelleta SEUT 340 artiklan perusteella nostettuihin korvauskanteisiin ja että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 46 artiklan mukaisesti unioniin kohdistettuihin korvauskanteisiin sovelletaan viiden vuoden vanhentumisaikaa.

Parlamentin ja neuvoston esiin tuomaan henkilöstöalaa koskevaan oikeuskäytäntöön perustuvasta väitteestä on todettava, että tämä oikeuskäytäntö rajoittuu rahallisiin oikeusriitoihin, joissa vastakkain ovat yhtäältä unionin virkamiehet ja toimihenkilöt ja toisaalta toimielimet, joiden palveluksessa nämä ovat (ks. vastaavasti määräys 29.11.1994, Bernardi v. komissio, T-479/93 ja T-559/93, EU:T:1994:277,39 kohta). Nyt käsiteltävän oikeusriidan osapuolina ovat kuitenkin ammattijärjestöjen liitto, jonka jäseniä ovat unionin virkamiehiä ja toimihenkilöitä edustavat järjestöt, sekä parlamentti ja neuvosto yhteislainsäätäjän ominaisuudessaan.

Edellä todetun perusteella vahingonkorvausvaatimus on otettava tutkittaviksi. Parlamentin ja neuvoston esittämät tutkimatta jättämistä koskevat vaatimukset on siten hylättävä.

2. Asiakysymys

On muistettava, että SEUT 340 artiklan toisen kohdan mukaan sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun perusteella unioni korvaa toimielintensä ja henkilöstönsä tehtäviään suorittaessaan aiheuttaman vahingon jäsenvaltioiden lainsäädännön yhteisten yleisten periaatteiden mukaisesti.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 340 artiklan toisesta kohdasta ilmenee, että sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntyminen ja aiheutuneen vahingon korvaamista koskevan oikeuden toteuttaminen riippuvat siitä, että seuraavat edellytykset täyttyvät: toimielinten moitittu toiminta on lainvastaista, vahinko on tosiasiassa syntynyt ja toiminnan ja väitetyn vahingon välillä on syy-yhteys (tuomio 29.9.1982, Oleifici Mediterranei v. ETY, 26/81, EU:C:1982:318, 16 kohta ja tuomio 9.9.2008, FIAMM ym. v. neuvosto ja komissio, C‑120/06 P ja C‑121/06 P, EU:C:2008:476, 106 kohta).

Jos yksi näistä edellytyksistä jää täyttymättä, kanne on kokonaisuudessaan hylättävä, eikä ole tarpeen tutkia sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun muita edellytyksiä (tuomio 14.10.1999, Atlanta v. Euroopan yhteisö, C‑104/97 P, EU:C:1999:498, 65 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 15.9.1994, KYDEP v. neuvosto ja komissio, C-146/91, EU:C:1994:329, 81 kohta). Unionin tuomioistuimilla ei myöskään ole velvollisuutta tutkia näitä edellytyksiä määrätyssä järjestyksessä (tuomio 18.3.2010, Trubowest Handel ja Makarov v. neuvosto ja komissio, C‑419/08 P, EU:C:2010:147, 42 kohta; ks. myös vastaavasti tuomio 9.9.1999, Lucaccioni v. komissio, C‑257/98 P, EU:C:1999:402, 13 kohta).

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että kantaja perustaa korvausvaatimuksensa virkavirheisiin. Vaikkei ole olemassa virkavirheen käsitteen täsmällistä määritelmää, on yleisesti tunnustettu, että se vastaa hallintoon kuuluvan toimihenkilön tai toimihenkilöiden sellaista toimintaa tai laiminlyöntiä tehtäviensä hoidossa, joka ilmenee virkavelvoitteiden laiminlyöntinä. Tätä virhettä, toisin kuin henkilökohtaista virhettä, ei lueta yksikön toimihenkilöiden syyksi vaan itse yksikön ja siten hallinnon syyksi.

Nyt käsiteltävässä asiassa on kuitenkin todettava, että virheet, joihin kantaja viittaa, liittyvät unionin lainsäädäntötoimintaan. Tämä pätee vuoden 2004 uudistusta koskevan sopimuksen väitettyyn rikkomiseen. Kantaja väittää tämän johtuvan asetuksen N:o 1023/2013 tiettyjen erityissäännösten antamisesta.

Sama koskee neuvottelumenettelyn väitettyä rikkomista. 15.9.2016 annetusta tuomiosta U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto (T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 96 kohta) ilmenee, että 23.6.1981 tehtyyn neuvoston päätökseen perustuvat säännöt, joilla määrätään neuvottelumenettelystä, kuuluvat asetuksen N:o 1023/2013 antamiseen liittyviin menettelysääntöihin, joiden mahdollinen sivuuttaminen merkitsee mainittua asetusta koskevien olennaisten menettelymääräysten rikkomista. Näissä olosuhteissa kantaja tavoittelee unionin lainsäädäntötoimintaan perustuvaa vastuuta ennemmin kuin vastuuta, joka perustuu neuvoston ja parlamentin virkavirheisiin asetuksen N:o 1023/2013 antamismenettelyssä.

Siten ei ole tarpeen tuoda esiin perusoikeuskirjan kokoontumis- ja yhdistymisvapautta koskevan 12 artiklan väitetystä rikkomisesta johtuvan virheen luonnetta, koska kantaja ei esitä pienintäkään väitettä osoittaakseen tällaisen rikkomisen olemassaolon.

Erityisesti lainsäädäntötoiminnasta johtuvasta vastuusta yhteisöjen tuomioistuin on jo todennut, että vaikka periaatteet, jotka jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmissä sääntelevät julkisen vallan vastuuta yksityisille lainsäädäntötoimista aiheutuvista vahingoista, vaihtelevat huomattavasti jäsenvaltiosta toiseen, on kuitenkin mahdollista todeta, että talouspoliittisia valintoja edellyttävistä lainsäädäntötoimista voi ainoastaan poikkeuksellisesti ja erityisissä olosuhteissa seurata julkisen vallan vastuu (tuomio 25.5.1978, Bayerische HNL Vermehrungsbetriebe ym. v. neuvosto ja komissio, 83/76, 94/76, 4/77, 15/77 ja 40/77, EU:C:1978, 113, 5 kohta).

Yhteisöjen tuomioistuin on myös todennut, että unioni voi SEUT 340 artiklan toisen kohdan määräysten perusteella olla vastuussa talouspoliittisia valintoja edellyttävästä lainsäädäntötoimesta ainoastaan, jos kysymyksessä on riittävän ilmeinen ylemmäntasoisen, yksityisiä oikeussubjekteja suojaavan oikeussäännön rikkominen (tuomio 13.6.1972, Compagnie d’approvisionnement, de transport et de crédit ja Grands Moulins de Paris v. komissio, 9/71 ja 11/71, EU:C:1972:52, 13 kohta; tuomio 25.5.1978, Bayerische HNL Vermehrungsbetriebe ym. v. neuvosto ja komissio, 83/76, 94/76, 4/77, 15/77 ja 40/77, EU:C:1978, 113, 4 kohta ja tuomio 8.12.1987, Les Grands Moulins de Paris v. ETY, 50/86, EU:C:1987:527, 8 kohta).

Yhteisöjen tuomioistuin on vielä täsmentänyt tästä, että oikeussäännön, jonka rikkominen on näin todettava, tavoitteena on oltava oikeuksien antaminen yksityisille (ks. vastaavasti tuomio 4.7.2000, Bergaderm ja Goupil v. komissio, C‑352/98 P, EU:C:2000:361, 41 ja 42 kohta ja tuomio 19.4.2007, Holcim (Deutschland) v. komissio, C‑282/05 P, EU:C:2007:226, 47 kohta).

Yhteisöjen tuomioistuin on lisäksi todennut, että lainsäädäntötoimia koskevan unionin vastuun suppea tulkinta selittyy toisaalta sillä, että vaikka tuomioistuimet valvovat toimien laillisuutta, lainsäädäntötoiminta ei saa estyä odotettavissa olevien vahingonkorvauskanteiden vuoksi aina silloin, kun unionin on yleisen edun vuoksi ryhdyttävä lainsäädäntötoimiin, jotka saattavat loukata yksityisten etuja, ja toisaalta sillä, että kun lainsäädäntötoimeen liittyy laaja harkintavalta, joka on välttämätön unionin politiikan toteuttamiseksi, unioni voi olla vastuussa ainoastaan silloin, jos asianomainen toimielin on ylittänyt ilmeisellä ja vakavalla tavalla sen toimivallan käytölle asetetut rajat (tuomio 5.3.1996, Brasserie du pêcheur ja Factortame, C-46/93 ja C-48/93, EU:C:1996:79, 45 kohta).

On siis arvioitava edellä esiin tuotujen oikeuskäytäntöön perustuvien periaatteiden valossa, ovatko unionin vastuun syntymisen edellytykset täyttyneet nyt käsiteltävässä asiassa.

a) Vuoden 2004 uudistusta koskevan sopimuksen rikkominen

Kantaja väittää, että se on osallistunut koko henkilöstön edustajana muiden henkilöstöä edustavien järjestöjen kanssa henkilöstösääntöjen ja muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen uudistamisen yhteydessä 23.6.1981 tehdyssä neuvoston päätöksessä säädettyyn neuvottelumenettelyyn, joka päättyi henkilöstösääntöjen ja yhteisöjen muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen muuttamisesta 22.3.2004 annetun neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 723/2004 (EUVL 2004, L 124, s. 1) antamiseen. Tässä neuvottelumenettelyssä tehtiin neuvoston kanssa sopimus kyseessä olevasta uudistuksesta. Kantajan mukaan tämä sopimus koski sitä, että henkilöstöä edustavat järjestöt hyväksyivät useita virkamiesten ja unionin muun henkilöstön uraa koskevia modernisointitoimenpiteitä sekä erityismaksun, joka heijastaa sosiaalipolitiikan, parannettujen työolojen ja Eurooppa-koulujen kustannuksia, sekä sosiaalisen rauhan säilymisen taetta jättämällä vaatimatta palkkojen ja eläkkeiden sellaisia mukautuksia, jotka ylittävät monivuotisesta mukauttamismekanismista johtuvat mukautukset. Kantaja väittää erityisesti asetuksen N:o 723/2004 11 ja 12 perustelukappaletta lainaten, että modernisointitoimenpiteet muodostuivat henkilöstön sijoittamisesta uudelleen kahteen tehtäväryhmään eli hallintovirkamiesten (AD) ja hallintoavustajien (AST) tehtäväryhmiin, lineaarisen virkauran käyttöön ottamisesta ja urien vastaavuusperiaatteen soveltamisesta sekä siitä, että helpotetaan etenemistä alemmasta ryhmästä ylempään ryhmään uuden varmennusjärjestelyn avulla. Kantajan mukaan nämä toimenpiteet muodostuvat myös työehtojen joustavoittamisesta ja kattavat erityisesti ja tietyin edellytyksin oikeuden osa-aikatyöhön, työn jakamisjärjestelyjen hyödyntämisen ja pidennetyn virkavapauden henkilökohtaisten syiden perusteella, siitä, että annetaan uusia säännöksiä perhetapahtumiin liittyvistä lomista ja etenkin oikeudesta aiempaa joustavampaan äitiyslomaan, isyyslomaan, lapseksiottamislomaan ja vanhempainlomaan sekä lomaan perheenjäsenen vakavan sairauden vuoksi. Se, että henkilöstöä edustavat järjestöt, joihin kantaja kuuluu, hyväksyivät modernisointitoimenpiteet, mihin viitataan asetuksen N:o 723/2004 38 perustelukappaleessa, muodosti vastineen siitä, että palkkojen vuotuinen mukauttamismenetelmä ja tae sen soveltamisesta 31.12.2012 asti kodifioitiin henkilöstösääntöihin ja muuta henkilöstöä koskeviin palvelussuhteen ehtoihin.

Tästä johtuu kantajan mukaan, että sen tekemässä sopimuksessa asetuksella N:o 723/2004 henkilöstösääntöjen ja muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen uudistuksessa on kyse sen uskottavuudesta sekä koko henkilöstöön nähden että unionin lainsäätäjään ja muihin toimielimiin nähden. Kantajan mukaan se, että asetuksella N:o 1023/2013 tarkastellaan uudelleen kyseessä olevan sopimuksen ehtoja, erityisesti muuttamalla henkilöstösääntöjen 45 artiklan 1 kohtaa ja ottamalla käyttöön uusi tehtäväryhmä, sekä lineaarisen urakehityksen periaatteita ja urakehityksen vastaavuutta, horjuttaa sen uskottavuutta.

Kantajan mukaan lisäksi siirtymävaiheen toimenpiteiden puuttuessa henkilöstösääntöjen 45 artiklan 1 kohtaan ja 52 artiklaan tehdyillä muutoksilla sekä henkilöstösääntöjen liitteessä IV olevaan 4 kohtaan asetuksen N:o 1023/2013 1 artiklan 27, 32 ja 64 kohdalla tehdyillä muutoksilla on loukattu vuoden 2004 uudistusta koskevasta sopimuksesta johtuvia unionin virkamiesten ja muun henkilöstön saavutettuja oikeuksia koskevaa periaatetta.

Tästä on ensinnäkin todettava, että kantajan väite perustuu virheelliseen olettamaan siitä, että neuvoston ja henkilöstön edustajien järjestöjen kanssa asetuksen N:o 723/2004 antamisen yhteydessä tehty vuoden 2004 uudista koskeva sopimus voidaan rinnastaa ylemmänasteiseen oikeussääntöön, jonka noudattaminen velvoittaa unionin lainsäätäjää asetuksen N:o 1023/2013 antamisen yhteydessä.

On todettava ilman, että olisi tarpeen lausua siitä, sitoiko neuvottelumenettelyn yhteydessä henkilöstöä edustavien järjestöjen ja neuvoston välillä tehty sopimus oikeudellisesti viimeksi mainittua sen antaessa asetuksen N:o 723/2004, että tämä sopimus koski vain vuoden 2004 uudistusta. Tällaisen sopimuksen vaikutukset eivät siis voi ulottua kaikkiin unionin lainsäätäjän tekemiin henkilöstösääntöjen myöhempiin muutoksiin, koska tällöin siltä riistettäisiin mahdollisuus käyttää sille SEUT 336 artiklassa annettua toimivaltaa.

On muistutettava, että oikeuskäytännössä on jo todettu, että koska virkamiesten ja hallinnon välinen yhteys on luoteeltaan henkilöstösääntöihin perustuva, lainsäätäjä voi milloin tahansa muuttaa virkamiesten oikeuksia ja velvollisuuksia (tuomio 22.12.2008, Centeno Mediavilla ym. v. komissio, C‑443/07 P, EU:C:2008:767, 60 kohta).

Tästä seuraa, että vuoden 2004 sopimuksen tavoitteen perusteella asetuksen N:o 1023/2013 antaminen ei voinut loukata sitä.

Toiseksi saavutettuja oikeuksia koskevan periaatteen väitetystä loukkaamisesta on yhtäältä huomautettava, että siltä osin kuin tällainen lainvastaisuus todetaan, se ei varsinaisesti ole vuoden 2004 sopimuksen rikkomista sellaisena kuin kantaja sen määrittelee. Vuoden 2004 sopimuksen väitetty rikkominen, joka johtuu henkilöstösääntöjen tiettyjen säännösten muuttamisesta asetuksella N:o 1023/2013, on erotettava virkamiehille ja muulle unionin henkilöstölle tunnustettujen saavutettujen oikeuksien periaatteen loukkaamisesta.

Toisaalta on todettava, että kyseessä olevat säännökset eivät nyt käsiteltävässä asiassa loukkaa saavutettujen oikeuksien periaatetta. Lähtökohtaisesti on niin, että henkilöstösääntöjen muuttamisesta annetun asetuksen kaltaisia lainsäännösten muuttamisesta annettuja lakeja sovelletaan aikaisemman lain voimassa ollessa syntyneiden tilanteiden tuleviin vaikutuksiin, ellei tästä säädetä poikkeusta. Asian laita on toisin vain sellaisten tilanteiden osalta, jotka ovat syntyneet ja lopullisesti toteutuneet aikaisemman säännön voimassa ollessa ja jotka saavat aikaan saavutettuja oikeuksia. Oikeutta pidetään siten saavutettuna, kun sen aikaan saanut tosiseikka on tapahtunut ennen lainsäädännön muutosta. Näin ei kuitenkaan ole sellaisen oikeuden tapauksessa, jonka perustava tosiseikka ei ole tapahtunut sen lainsäädännön voimassa ollessa, jota on muutettu (ks. tuomio 22.12.2008, Centeno Mediavilla ym. v. komissio, C‑443/07 P, EU:C:2008:767, 61–63 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Ensinnäkin kantajan väitteestä, jonka mukaan palkkaluokkiin AD 12 ja AD 13 kuuluvilta virkamiehiltä, jotka olivat riittävän ansioituneita tullakseen ylennetyiksi vuonna 2011 tai 2012 ylempään palkkaluokkaan mutta joita ei talousarvioon liittyvistä syistä ole ylennetty niihin, on sittemmin riistetty tämä mahdollisuus henkilöstösääntöjen 45 artiklan 1 kohdassa, sellaisena kuin se on muutettuna asetuksen N:o 1023/2013 1 artiklan 27 kohdalla, ainoastaan siitä syystä, että he eivät hoida jotakin mainittujen henkilöstösääntöjen liitteessä I olevassa A jaksossa mainittua tehtävää, on todettava, että tämä väite merkitsee sitä, että katsotaan, että kyseessä olevat virkamiehet eivät ole menettäneet oikeutta tulla ylennetyiksi vaan oikeuden tulla ylennyskelpoisiksi. Kuten parlamentti perustellusti toteaa, kyseessä olevilla virkamiehillä ei kuitenkaan ole saavutettua oikeutta ennen asetuksella N:o 1023/2013 käyttöön otettua uudistusta olemassa olleen ylennysjärjestelmän pysyttämiseen.

Toiseksi on myös hylättävä kantajan väite siitä, että yhtäältä asetuksen N:o 1023/2013 1 artiklan 32 kohdalla ja toisaalta saman asetuksen 1 artiklan 64 kohdan b alakohdalla, joista ensimmäisellä on muutettu henkilöstösääntöjen 52 artiklaa, jossa säädetään edellytykset, joiden täyttyessä virkamies voidaan siirtää eläkkeelle, ja jälkimmäisellä henkilöstösääntöjen liitteessä IV a olevaa 4 artiklaa, joka koskee sellaisen yli 55-vuotiaan virkamiehen palkan laskemista, joka saa vähentää työaikaansa puoleen valmistautuakseen eläkkeelle jäämiseen, on riistetty 55 vuotta täyttäneiltä virkamiehiltä, jotka voivat hyötyä näistä toimenpiteistä ennen 1.1.2014 eli päivää, jona nämä säännökset tulivat voimaan, nämä oikeudet tästä päivästä lähtien siihen asti, kunnes he täyttävät 58 vuotta.

Toisin kuin kantaja väittää, on todettava, että henkilöstösääntöjen liitteessä IV a olevassa 4 artiklassa viitataan asetuksen N:o 1023/2013 1 artiklan 34 kohtaan, jolla muutetaan samojen henkilöstösääntöjen 55 a artiklan 2 kohtaa ja jossa nostetaan 58 vuoteen ikä, josta lähtien virkamies voi pyytää saada vähentää työaikaansa puoleen valmistautuakseen eläkkeelle jäämiseen. Lisäksi on todettava, että 31.12.2014 asti sovellettavassa muodossa olleiden henkilöstösääntöjen mukaan virkamiehen oikeus jäädä varhennetulle eläkkeelle sekä oikeus saada vähentää työaikansa puoleen valmistautuakseen eläkkeelle jäämiseen vaativat tiettyjen edellytysten täyttymistä, jota arvioi nimittävä viranomainen, sekä virkamiehen tätä koskevaa hakemusta. Vain nimittävän viranomaisen myönteinen päätös saattoi antaa näille virkamiehille saavutetun oikeuden. Näiden säännösten muuttaminen ei siis itsessään ole loukannut kyseessä olevien virkamiesten saavutettuja oikeuksia.

Edellä esitettyjen seikkojen perusteella on todettava, että unionin vastuu ei ole voinut syntyä vuoden 2004 uudistusta koskevan sopimuksen väitetyn rikkomisen perusteella.

b) Perusoikeuskirjan 27 artiklan, henkilöstösääntöjen 10 artiklan ja 23.6.1981 tehdyllä neuvoston päätöksellä määrätyn neuvottelumenettelyn rikkominen

Kantaja väittää, että asetus N:o 1023/2013 on annettu rikkoen perusoikeuskirjan 27 artiklaa, joka koskee työntekijöiden oikeutta saada tietoja ja tulla kuulluiksi. Tämä rikkominen johtuu henkilöstösääntöjen 10 artiklassa säädettyjen velvollisuuksien ja 23.6.1981 tehdyllä neuvoston päätöksellä määrätyn neuvottelumenettelyn sivuuttamisesta.

1) Henkilöstösääntöjen 10 artiklan rikkominen

Kantaja väittää erityisesti, että kun otetaan huomioon parlamentin ja neuvoston alun perin henkilöstökomitealle kolmikantamenettelyssä esittämään henkilöstösääntöjen tarkistamisehdotukseen tekemien muutosten merkittävyys, komissiolla oli velvollisuus henkilöstösääntöjen 10 artiklan nojalla esittää näin muutettu ehdotus uudelleen henkilöstösääntökomitealle, jotta viimeksi mainittu saattoi antaa lausuntonsa asianmukaisesti ja hyödyllisessä ajassa. Komissio kuitenkin antoi henkilöstökomitealle vain sen alkuperäisen henkilöstösääntöjen tarkistamisehdotuksen muutetun version tiedoksi antamatta tälle mahdollisuutta ottaa kantaa hyödyllisessä ajassa.

Tästä on muistutettava, että henkilöstösääntöjen 10 artiklan mukaan komissio kuulee henkilöstösääntökomiteaa henkilöstösääntöjen muutosehdotuksista.

Henkilöstösääntöjen 10 artiklassa asetetaan komissiolle kuulemisvelvollisuus, joka ulottuu muodollisten ehdotusten lisäksi olennaisiin muutoksiin, joita komissio tekee jo käsiteltyihin ehdotuksiin, lukuun ottamatta viimeksi mainitussa tapauksessa tehtyjä sellaisia muutoksia, jotka vastaavat olennaisilta osiltaan henkilöstösääntökomitean ehdotuksia (tuomio 11.7.2007, Centeno Mediavilla ym. v. komissio, T-58/05, EU:T:2007:218, 35 kohta ja tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 129 kohta).

100

Sekä henkilöstösääntöjen 10 artiklan sanamuoto että henkilöstösääntökomitean rooli edellyttävät tällaista tulkintaa. Kun säännöksessä edellytetään varauksetta ja poikkeuksetta, että henkilöstösääntökomiteaa on kuultava kaikista henkilöstösääntöjen muutosehdotuksista, siinä annetaan siinä asetetulle velvoitteelle laaja ulottuvuus. Säännöksen sanamuoto siis selvästi estää velvoitteen suppean tulkinnan. Toisaalta henkilöstösääntökomitean, joka on kaikkien toimielinten hallinnon edustajista ja demokraattisesti valituista henkilöstön edustajista koostuva sekakomitea, kuuluu ottaa huomioon kaikkien unionin palveluksessa olevien edut ja valvoa niitä (tuomio 11.7.2007, Centeno Mediavilla ym. v. komissio, T-58/05, EU:T:2007:218, 36 kohta ja tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 130 kohta).

101

Siitä seuraa, että kun komissio muuttaa henkilöstösääntöjen tarkistamista koskevaa ehdotustaan tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, sillä on velvollisuus kuulla uudelleen henkilöstökomiteaa ennen kuin neuvosto antaa kyseessä olevat säännökset, kun tämä muutos koskee merkittävällä tavalla ehdotuksen rakennetta (tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 135 kohta).

102

Nyt käsiteltävässä asiassa on kuitenkin todettava, että vaikka komissio on käyttänyt lainsäädännöllistä aloitevaltaansa esittämällä henkilöstösääntöjen muutosehdotuksen parlamentille ja neuvostolle 13.12.2011, se ei ole käyttänyt tätä valtaa muuttaakseen mainittua ehdotusta (ks. vastaavasti tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 136 kohta).

103

Komissio on tosin osallistunut kolmikantaneuvotteluihin, jotka on pidetty kyseessä olevan tavallisen lainsäätämisjärjestyksen yhteydessä. Parlamentin, neuvoston ja komission 13.6.2007 antaman yhteispäätösmenettelyyn sovellettavia käytännön menettelytapoja koskevan yhteisen julistuksen (EY-sopimuksen 251 artikla) (EUVL 2007, C 145, s. 5), joka sääntelee tällaisia epävirallisia kokouksia, 13 kohdan mukaan parlamentin ensimmäisessä käsittelyssä komission rooli rajoittuu sellaisten yhteyksien helpottamiseen, jotka on luotu ”työskentelyn helpottamiseksi ensimmäisessä käsittelyssä”, ja siihen, että se käyttää ”aloiteoikeuttaan rakentavasti pyrkien – – parlamentin ja neuvoston kantojen lähentymiseen ottaen asianmukaisesti huomioon toimielinten välisen tasapainon ja noudattaen sille perustamissopimuksessa annettua tehtävää” (ks. vastaavasti tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 137 kohta).

104

Siten sitä, että nyt käsiteltävässä asiassa pidetyt kolmikantaneuvottelut, joihin komissio – jonka roolista on muistutettu edellä 103 kohdassa – on osallistunut, ovat parlamentin ensimmäisen käsittelyn vaiheessa päätyneet parlamentin ja neuvoston väliseen kompromissiin, joka koskee henkilöstösääntöjen muutosehdotuksen muuttamista, ei voida pitää komission itsensä tekemänä muutoksena mainittuun ehdotukseen (ks. vastaavasti tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 138 kohta).

105

Siten myöskään sitä, että parlamentti on ensimmäisessä käsittelyssä hyväksynyt tekstin, jolla on muutettu henkilöstösääntöjen muutosehdotusta, ei voida rinnastaa komission itsensä alkuperäiseen ehdotukseensa tekemään muutokseen (ks. vastaavasti tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 139 kohta).

106

Edellä todetusta johtuu, että komissiolla ei ollut velvollisuutta kuulla uudelleen henkilöstösääntökomiteaa henkilöstösääntöjen 10 artiklan nojalla parlamentin ensimmäisen käsittelyn vaiheessa pidettyjen kolmikantaneuvottelujen päättymisen jälkeen eikä sen jälkeen, kun parlamentti oli antanut ehdotuksensa ensimmäisessä käsittelyssä (ks. vastaavasti tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 140 kohta).

107

Näin ollen riippumatta parlamentin ensimmäisessä käsittelyssä tehtyjen muutosten merkittävyydestä on hylättävä kantajan väitteet, jotka koskevat henkilöstösääntöjen 10 artiklan rikkomista.

2) Perusoikeuskirjan 27 artiklan rikkominen ja neuvottelumenettelyn sivuuttaminen

108

Kantaja väittää, että nyt käsiteltävässä asiassa neuvottelumenettely oli lainvastainen siltä osin kuin sitä ei ollut mukautettu Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen, jotta parlamentin, josta oli tullut lainsäädäntövallan käyttäjä, osallistumisesta unionin virkamiesten henkilöstösääntöjen antamiseen määrättäisiin.

109

Kantaja väittää myös, että – toisin kuin ilmenee 15.9.2016 annetun tuomion U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto (T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489) 170 kohdasta – henkilöstöä edustava järjestö eli Union syndicale-Bruxelles oli pyytänyt 28.6.2013, eli ennen kuin Coreper aloitti lopullisen kompromissitekstin lopullisen tutkinnan, neuvottelukomitean kokousta, mutta neuvoston pääsihteeri oli hylännyt tämän pyynnön sillä perusteella, että yhtäältä 23.6.1981 tehdyn neuvoston päätöksen liitteenä olevan julistuksen mukaan neuvottelukomitean toiminta oli keskeytetty sen vuoksi, että neuvoston tavanomainen työskentely oli merkittävästi häiriintynyt kolmen perättäisen lakkopäivän vuoksi, ja toisaalta parlamentin oikeudellisten asioiden valiokunta oli jo hyväksynyt tekstin. Kantaja lisää, että Union syndicale-Bruxellesin puheenjohtaja oli riitauttanut neuvoston pääsihteerille tämän päätöksen olla pitämättä neuvottelukomitean kokousta väittäen, että ”neuvoston varapääsihteeristön ja henkilöstöä edustavien järjestöjen välillä 24.5.2004 tehdyn sopimuksen, joka koskee sovellettavia säännöksiä neuvoston pääsihteeristön henkilöstön työskentelyn kollektiivisessa keskeyttämistapauksessa,” 4 kohtaa, jossa määrätään, että osapuolet antavat lakkovaroituksen konfliktin ratkaisemisesta neuvottelemiseksi, mahdollisesti nimeämällä välittäjän, ei nyt käsiteltävässä asiassa ole missään vaiheessa täytäntöön pantu eikä lakkoa ole siis voitu välttää. Kantaja korostaa myös, että kyseessä olevan sopimuksen mukaan ”lakko ei voi estää neuvoston istuntojen pitämistä” ja ”varapääsihteeri laatii luettelon työntekijöistä, joiden on hoidettava tehtävänsä, sellaisten toimien luettelon perusteella, jotka ovat välttämättömiä toimielimen päätösprosessille”. Kantajan mukaan tästä seuraa, että neuvoston pääsihteeri on virheellisesti kieltäytynyt järjestämästä neuvottelukomitean kokousta sillä perusteella, että neuvoston normaali työskentely oli häiriintynyt.

110

Kantaja väittää lisäksi, että 23.6.1981 tehty neuvoston päätös oli annettu henkilöstöä edustavien järjestöjen kanssa tehdyn sopimuksen perusteella, mikä voidaan näyttää toteen sillä, että neuvosto oli menneisyydessä jättänyt mainitun päätöksen muutokset henkilöstöä edustavien järjestöjen käsiteltäviksi, eikä se siis voinut muuttaa sitä yksipuolisesti, kuten se on tehnyt 6.5.2013 tehdyllä tulkinnallisella päätöksellä. Kantaja korostaa lisäksi, että tulkinnallisen julistuksen teksti ilmoitettiin henkilöstöä edustaville järjestöille vasta 26.5.2013 eli kolme viikkoa 6.5.2013 pidetyn neuvottelukomitean kokouksen jälkeen.

111

Kantaja väittää lisäksi, että huolimatta siitä, että teksti ei ollut saatavilla 6.5. ja 20.6.2013 pidetyissä neuvottelukomitean kokouksissa, nämä kokoukset olisivat vielä voineet olla hyödyllisiä, jos 23.6.1981 tehdyn neuvoston päätöksen 8 artiklaa olisi noudatettu; siinä määrätään, että ”neuvottelukomitean jäsenet pyrkivät työssään parhain mahdollisin tavoin lähentämään kantojaan ja mahdollistamaan siten sen, että neuvostolle esitellään yhteiset kannat ilmaiseva kertomus”, ja että ”jos tämä osoittautuu mahdottomaksi, kertomuksessa ilmaistaan eri kannat”. Kantajan mukaan näiden kahden kokouksen aikana neuvottelukomitean puheenjohtaja ainoastaan salli Coreperin puheenjohtajan esittää yhteenvedonomaisesti 6.5.2013 neuvoston tai 20.6.2013 parlamentin aikomukset ja salli sitten henkilöstöä edustavien järjestöjen edustajien esittää näiden kannat. Siten mitään pyrkimystä kantojen lähentämiseen ei ollut eikä näistä kokouksista ole mitään kirjallista kertomusta.

112

Tältä osin parlamentin puuttuvasta osallistumisesta 23.6.1981 tehdyllä neuvoston päätöksellä määrättyyn neuvottelumenettelyyn on todettava, että – toisin kuin kantaja väittää – se ei merkitse perusoikeuskirjan 27 artiklassa tarkoitetun työntekijöiden tiedonsaantioikeuden ja kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaamista.

113

23.6.1981 tehdyssä neuvoston päätöksessä määrätty neuvottelumenettely on sijoitettava uudelleen siihen oikeudelliseen asiayhteyteen, jossa se on otettu käyttöön. Neuvosto teki kyseisen päätöksen aikana, jolloin ainoastaan sillä oli toimivalta säätää unionin virkamiesten henkilöstösäännöistä ja muuhun henkilöstöön sovellettavista palvelussuhteen ehdoista. Tällainen menettely ei siis luonteeltaan soveltunut henkilöstösääntöjen tarkistamiseen tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Tästä syystä neuvosto antoi – kuten edellä 12 kohdassa on todettu – tulkinnallisen julistuksen 23.6.1981 tehdystä päätöksestään sen jälkeen, kun parlamentti oli kieltäytynyt osallistumasta mainitussa päätöksessä määrättyyn neuvottelumenettelyyn lainsäädäntövallan käyttäjänä (tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 145 ja 146 kohta).

114

Se, että parlamentti kieltäytyi osallistumasta 23.6.1981 tehdyssä neuvoston päätöksessä määrättyyn neuvottelumenettelyyn, voi olla perusoikeuskirjan 27 artiklan rikkomista vain, jos yhtäältä tässä määräyksessä velvoitettaisiin unionin toimielimet kuulemaan henkilöstöä edustavia järjestöjä henkilöstösääntöjen tarkistamisehdotuksista ja jos toisaalta parlamentti ei nyt käsiteltävässä asiassa olisi suorittanut mitään tällaista kuulemista (tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 147 kohta).

115

On muistutettava, että perusoikeuskirjan 27 artiklan sanamuodon mukaan siinä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen rajoittuu unionin oikeudessa määrättyihin tapauksiin siinä mainituin edellytyksin. Nyt käsiteltävässä asiassa henkilöstösääntöjen 10 b artiklasta ilmenee, että henkilöstöä edustavia järjestöjä voidaan kuulla henkilöstösääntöjen tarkistamista koskevista ehdotuksista. Toimielimet, jotka eivät ole ryhtyneet niihin yksipuolisesti, eivät siis ole velvollisia suorittamaan tällaista kuulemista (tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 148 kohta).

116

Siten vaikka oletettaisiinkin, että – toisin kuin parlamentin puhemiehen neuvostolle vastauksena viimeksi mainitun parlamentille esittämään kehotukseen osallistua 23.6.1981 tehdyllä neuvoston päätöksellä määrättyyn neuvottelumenettelyyn 4.3.2013 osoittamasta kirjeestä voitaisiin päätellä – parlamentti ei olisi kuullut henkilöstöä edustavia järjestöjä riidanalaisilla säännöksillä käyttöön otetuista henkilöstösääntöjen muutoksista, tämä seikka ei merkitse perusoikeuskirjan 27 artiklassa tarkoitetun työntekijöiden tiedonsaanti- ja kuulluksi tulemisen oikeuden loukkaamista (tuomio 15.9.2016, U4U ym. v. parlamentti ja neuvosto, T-17/14, ei julkaistu, EU:T:2016:489, 149 kohta).

117

Toiseksi yhtäältä 23.6.1981 tehdyn neuvoston päätöksen muuttamisesta on todettava, että – toisin kuin kantaja väittää – neuvostolla oli oikeus muuttaa yksipuolisesti mainittua päätöstä 6.5.2013 annetulla tulkinnallisella julistuksella. 23.6.1981 tehdyn päätöksen tarkistamislausekkeesta ilmenee, että ”neuvosto voi milloin tahansa tutkia joko omasta aloitteestaan tai neuvottelukomitean henkilöstöä edustavien jäsenten taikka I jakson 2 kohdan a alakohdan kolmannessa luetelmakohdassa tarkoitettujen hallintojohtajien pyynnöstä näiden määräysten soveltamisen tuloksia päättääkseen siitä, olisiko niihin tehtävä muutoksia”. Tätä toteamusta ei horjuta kantajan väite siitä, että neuvosto on aikaisemmin saattanut 23.6.1981 tehdyn päätöksen muuttamishankkeita henkilöstöä edustavien järjestöjen käsiteltäviksi saadakseen niiden hyväksynnän. Kantajan tämän väitteen tueksi esittämästä asiakirjasta ei millään tavoin ilmene, että neuvosto pyysi henkilöstöä edustavien järjestöjen suostumusta muutoksille, joita se aikoi tehdä 23.6.1981 tehtyyn päätökseen, vaan ainoastaan, että se toivoi saavansa näiden huomautukset asiasta. Tästä seuraa, että kyseinen asiakirja ei todista, että neuvosto katsoi olevansa sidottu näihin huomautuksiin, vaan että se halusi saada tietoonsa henkilöstöä edustavien järjestöjen kannan aiottuihin muutoksiin.

118

Toisaalta neuvoston esittämästä näytöstä ilmenee, että – toisin kuin kantaja väittää – neuvoston pääsihteeristön hallinto oli antanut henkilöstöä edustaville järjestöille mahdollisuuden antaa lausuntonsa 23.6.1981 tehdyn päätökseen aiotuista muutoksista 23.4.2013 pidetyssä istunnossa ja että tulkinnallista julistusta koskevan hankkeen teksti oli toimitettu henkilöstöä edustaville järjestöille, jotka osallistuivat neuvottelukomiteaan 30.4.2013 ennen kuin se toimitettiin Coreperille 2.5.2013 ja ennen kuin neuvosto hyväksyi sen 6.5.2013.

119

Kolmanneksi siitä kantajan väitteestä, jonka mukaan neuvoston pääsihteeri kieltäytyi virheellisesti vastaamasta puoltavasti Union syndicale-Bruxellesin 28.6.2013 esittämään pyyntöön neuvottelukomitean kokouksen järjestämisestä, on ensinnäkin todettava, että 23.6.1981 tehdyn neuvoston päätöksen tulkinnallisen julistuksen 7 suuntaviivan mukaan mainitun päätöksen liitteenä oleva julistus, jonka mukaan ”siinä tapauksessa, että neuvoston normaali työskentely häiriintyy, neuvottelumenettely keskeytyy automaattisesti”, oli edelleen täysin sovellettavissa. Neuvoston esittämistä lukuisista todisteista ilmenee, että 26., 27. ja 28.6.2013 osalta neuvoston kolmen henkilöstöä edustavan järjestön 20.6.2013 esittämän lakkovaroituksen johdosta lakko tosiasiallisesti toteutui näinä kolmena päivänä. Näiden lakkotoimien, joihin henkilöstön kolmasosaa vastaava huomattava määrä virkamiehiä osallistui, seurauksena oli neuvoston työryhmien 19 kokouksen peruuntuminen. On todettava myös, että – kuten neuvosto huomauttaa – neuvoston pääsihteerin oli varmistettava myös 27. ja 28.6.2013 Euroopan neuvoston toiminta. Neuvoston esittämistä todisteista ilmenee kuitenkin, että kolme neuvoston henkilöstöä edustavaa järjestöä oli jättänyt 25.6.2013 tiukan lakkovaroituksen viikonloppujen, vapaapäivien sekä ylityötuntien suorittamisen osalta ajalta 25.6.–11.7.2013.

120

Näiden seikkojen perusteella on katsottava, että päivänä, jona Union syndicale-Bruxelles pyysi neuvottelukomitean kokouksen järjestämistä, neuvoston tavanomainen työskentely oli häiriintynyt lakkotoimien vuoksi ja neuvottelumenettely oli näin ollen automaattisesti keskeytetty. Tätä toteamusta ei voi horjuttaa kantajan väite siitä, että neuvosto ei ollut käyttänyt neuvoston varapääsihteerin ja henkilöstöä edustavien järjestöjen välillä sovellettavista säännöksistä neuvoston pääsihteeristön henkilöstön työskentelyn kollektiivisen keskeytymisen tapauksessa 24.5.2004 tehdyssä sopimuksessa määrättyjä mahdollisuuksia lakkotoimien välttämiseksi tai niiden vaikutusten rajoittamiseksi. Tällä sopimuksella ei ole yhteyttä 23.6.1981 tehdyn neuvoston päätöksen määräyksiin, joissa vahvistetaan ne edellytykset, joiden täyttyessä neuvottelumenettely järjestetään.

121

Toiseksi on todettava, että 23.6.1981 tehtyä neuvoston päätöstä koskevan tulkinnallisen julistuksen d alakohdan mukaan kyseisen päätöksen soveltaminen ”ei estä perussopimuksen määräysten soveltamista erityisesti SEUT 294 artiklassa tarkoitetun tavallisen lainsäätämisjärjestyksen määräaikojen ja menettelyn kulun osalta”. On kuitenkin muistutettava, että vaikka väliaikaisen kompromissin teksti oli annettu tiedoksi neuvottelukomiteaan osallistuville henkilöstöä edustaville järjestöille 24.6.2013 illalla, Unionin syndicale-Bruxelles odotti 28.6. kello 12.39 asti pyytääkseen neuvottelukomitean kokousta, vaikka Coreperin piti aloittaa samana päivänä kello 15 kompromissitekstin lopullinen tutkiminen. Neuvottelukomitean kokouksen järjestäminen ennen kuin Coreper tutki kompromissitekstin olisi vaatinut tämän tutkimisen lykkäämistä. Kuten neuvosto toteaa, Irlanti oli puheenjohtajana onnistunut pääsemään poliittiseen kompromissiin parlamentin kanssa erityisen vaikeissa poliittisissa olosuhteissa ja nopeutetulla dynamiikalla näköpiirissään saada aikaan poliittinen sopimus ennen sen puheenjohtajuuden päättymistä kesäkuun 2013 lopussa. Coreperin kokous perjantai-iltapäivänä 28.6.2013 pidettiin Irlannin puheenjohtajuuden viime hetkinä ja oli siten viimeinen mahdollisuus, jotta se saattoi saada Coreperin hyväksymään sen neuvotteleman kompromissin. Lisäksi on niin, kuten myös neuvosto huomauttaa, että lainsäädäntömenettelyä oli leimannut poliittinen yhteys yhtäältä henkilöstösääntöjen uudistusta koskevan, parlamentin ja neuvoston välisen poliittisen sopimuksen ja toisaalta sen välillä, että parlamentin kanssa oli tehty poliittinen sopimus monivuotisista rahoituksellisista puitteista, joka olipoliittisesti erityisen vaikea asiakokonaisuus, josta oli neuvoteltu Irlannin presidenttikautena. Tämän poliittisen yhteyden vuoksi Coreper saattoi hyväksyä monivuotisista rahoituksellisista puitteista tehdyn poliittisen sopimuksen välittömänä seurauksena henkilöstösääntöjen uudistusta koskevan kompromissin. Coreperin lausuntojen viivästyminen olisi saattanut aiheuttaa henkilöstösääntöjen uudistuksesta tehdyn kompromissin hylkäämisen.

122

On todettava, että tällaiset seikat ovat omiaan oikeuttamaan myös sen, että neuvoston pääsihteeri kieltäytyi järjestämästä neuvottelukomitean kokouksen 28.6.2013.

123

Neljänneksi siitä kantajan väitteestä, että 6.5. ja 20.6.2013 pidetyt neuvottelukomitean kokoukset eivät olleet 23.6.1981 tehdyn neuvoston päätöksen mukaisia siitä syystä, että vaikka osapuolet eivät olleet pyrkineet lähentämään kantojaan, mitään kirjallista yhteenvetoa niiden eriävistä kannoista ei ollut tehty, on todettava, ettei neuvostoa voida moittia siitä, ettei se ollut tehnyt kirjallista yhteenvetoa osapuolten, erityisesti henkilöstöä edustavien järjestöjen, eriävistä kannoista, vaikka ne, kantaja mukaan lukien, väittävät, etteivät ne olleet pystyneet esittämään hyödyllisesti näkemyksiään näissä kokouksissa uudistuksesta tehdyn liian yleisen esityksen vuoksi.

124

Edellä todetuista seikoista johtuu, että unionin vastuu ei voi myöskään perustua perusoikeuskirjan 27 artiklan, henkilöstösääntöjen 10 artiklan tai 23.6.1981 tehdyn neuvoston päätöksen väitettyyn rikkomiseen.

c) Perusoikeuskirjan 12 artiklan rikkominen

125

Kantaja väittää korvausvaatimusta koskevassa kanteensa osassa, että asetuksen N:o 1023/2013 antamisesta johtuva unionin vastuu johtuu muun muassa perusoikeuskirjan kokoontumis- ja yhdistymisvapautta koskevan 12 artiklan rikkomisesta. Kuten jo edellä 77 kohdassa on todettu, kantaja ei kuitenkaan esitä mitään erityistä argumenttia tältä osin, joten 2.5.1991 tehdyn työjärjestyksen, jota sovellettiin kannekirjelmän jättämispäivänä, 44 artiklan 1 kohdan c alakohtaa koskevan oikeuskäytännön mukaisesti tällainen väite voidaan vain jättää tutkimatta (tuomio 7.11.2013, Budziewska v. SMHV – Puma (Loikkaava kissaeläin), T-666/11, ei julkaistu, EU:T:2013:584, 34 kohta).

126

Edellä esitetyistä toteamuksista johtuu, ettei kantaja ole onnistunut osoittamaan, että parlamentti, neuvosto ja komissio olisivat nyt käsiteltävässä asiassa syyllistyneet edellä 79 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetun unionin oikeuden säännön, jolla on tarkoitus antaa yksityisille oikeuksia, riittävän ilmeiseen rikkomiseen.

127

Koska nyt käsiteltävässä asiassa sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntymisen ensimmäinen edellytys ei täyty, vahingonkorvausvaatimus on hylättävä ilman, että olisi tarpeen varmistaa, ovatko kaksi muuta edellytystä mainitun vastuun syntymiseksi täyttyneet.

128

Näin ollen nyt käsiteltävä kanne on hylättävä, koska sen tutkittavaksi ottamisen edellytykset eivät täyty siltä osin kuin vaaditaan riidanalaisten säännösten kumoamista ja koska se on perusteeton siltä osin kuin vaaditaan kantajalle aiheutuneen vahingon korvaamista.

IV Oikeudenkäyntikulut

129

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska kantaja on hävinnyt asian ja koska parlamentti ja neuvosto ovat vaatineet kantajan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut, kantaja on velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan sekä korvaamaan viimeksi mainittujen oikeudenkäyntikulut. Työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan nojalla komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kahdeksas jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

Kanne hylätään.

L’Union syndicale fédérale des services publics européens et internationaux (USFSPEI) vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Euroopan parlamentin ja Euroopan unionin neuvoston oikeudenkäyntikulut.

Euroopan komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Collins

Kancheva

Passer

Julistettiin Luxemburgissa 16 päivänä marraskuuta 2017.

Allekirjoitukset

Sisällys