JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
JULIANE KOKOTT
1 päivänä kesäkuuta 2017 ( 1 )
Yhdistetyt asiat C‑215/16, C‑216/16, C‑220/16 ja C‑221/16
Elecdey Carcelén SA (C‑215/16),
Energías Eólicas de Cuenca SA (C‑216/16),
Iberenova Promociones SAU (C‑220/16) ja
Iberdrola Renovables Castilla La Mancha SA (C‑221/16)
vastaan
Comunidad Autónoma de Castilla-La Mancha
(Ennakkoratkaisupyyntö – Tribunal Superior de Justicia de Castilla-La Mancha (Kastilia-La Manchan alueen ylin tuomioistuin, Espanja))
Ennakkoratkaisupyyntö – Ympäristö – Tuulivoima – Direktiivi 2009/28/EY – Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistäminen – Direktiivi 2008/118/EY – Valmisteveroja koskeva yleinen järjestelmä – Direktiivi 2003/96/EY – Energiatuotteiden ja sähkön verotus – Tuulivoimaloista perittävä alueellinen maksu (canon eólico))
I. Johdanto
1.
Jo Don Quijote taisteli tuulimyllyjä vastaan Espanjan La Manchan alueella. Siksi ei olekaan yllättävää, että unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi on saatettu uusi tuulivoimaa koskeva riita-asia Kastilia-La Manchan itsehallintoalueelta. Viime aikoina unionin tuomioistuimessa on käsitelty jo useita kertoja tuulivoiman haitallisia ympäristövaikutuksia ( 2 ) mutta myös sen edistämistä ( 3 ) koskevia asioita, ja käsiteltävässä asiassa taas on kyse kyseisellä itsehallintoalueella käyttöön otetusta tuulivoimaloista perittävästä maksusta, joka on eräänlainen ”tornivero” (pole tax).
2.
Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä annetun direktiivin 2009/28/EY ( 4 ) ohella ennakkoratkaisupyynnössä viitataan myös valmisteveroja koskevasta yleisestä järjestelmästä annettuun direktiiviin 2008/118/EY ( 5 ) ja energiatuotteiden verotuksesta annettuun direktiiviin 2003/96/EY. ( 6 ) On tarkasteltava erityisesti sitä, onko riidanalainen maksu sopusoinnussa direktiivin 2009/28 edistämistavoitteen tai siihen sisältyvien hallinnollisia maksuja koskevien säännösten kanssa. Unionin tuomioistuimen olisi kuitenkin käsiteltävä myös sitä, missä määrin direktiivin 2009/28 tavoitteiden saavuttamisen vaarantuminen voisi olla esteenä tällaiselle maksulle. Kummankin verotusta koskevan direktiivin osalta on ennen kaikkea selvitettävä, kuuluuko maksu niiden soveltamisalaan, sillä siinä tapauksessa maksun on täytettävä tietyt vaatimukset.
II. Asiaa koskevat oikeussäännöt
A. Unionin lainsäädäntö
1. Direktiivi 2009/28
3.
Direktiivin 2009/28 kohteena on uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistäminen.
4.
Direktiivin 2009/28 2 artiklan k alakohdassa määritellään tukijärjestelmä siten, että
”’tukijärjestelmällä’ tarkoitetaan jäsenvaltion tai tiettyjen jäsenvaltioiden käyttämää välinettä, järjestelmää tai mekanismia, joka edistää uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käyttöä alentamalla tällaisen energian kustannuksia, korottamalla sen mahdollista myyntihintaa tai lisäämällä tällaisen energian ostomääriä uusiutuvan energian velvoitteen avulla tai muulla tavalla. Edellä mainittu sisältää muun muassa investointituen, verovapaudet tai ‑helpotukset, veronpalautukset, uusiutuvan energian velvoitteen tukijärjestelmät kuten ne, joissa käytetään vihreitä sertifikaatteja, sekä syöttötariffimaksujen ja lisähintamaksujen kaltaiset suorat hintatukijärjestelmät”.
5.
Direktiivin 2009/28 3 artiklan 1 ja 2 kohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot varmistamaan, että tietty vähimmäisosuus niiden energiankulutuksesta on peräisin uusiutuvista lähteistä:
”1. Kunkin jäsenvaltion on varmistettava, että – – uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus energian kokonaisloppukulutuksesta on vuonna 2020 vähintään yhtä suuri kuin liitteessä I olevassa A osassa olevan taulukon kolmannessa sarakkeessa asetettu kansallinen kokonaistavoite uusiutuvista lähteistä peräisin olevalle energialle kyseisenä vuonna. – –
2. Jäsenvaltioiden on toteutettava tehokkaasti suunnitellut toimenpiteet sen varmistamiseksi, että uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus on sama tai suurempi kuin liitteessä I olevassa B osassa kuvatussa ohjeellisessa kehityspolussa esitetty osuus.”
6.
Tässä yhteydessä direktiivin 2009/28 3 artiklan 3 kohdassa säädetään tukijärjestelmistä muun muassa seuraavaa:
”Tämän artiklan 1 ja 2 kohdassa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi jäsenvaltiot voivat soveltaa muun muassa seuraavia toimenpiteitä:
a)
tukijärjestelmät;
b)
– –”
7.
Direktiivin 2009/28 johdanto-osan 40 perustelukappaleessa todetaan lupamenettelyistä seuraavaa:
”Uusiutuvan energian tuotantolaitosten valtuutus-, hyväksyntä- ja toimilupamenettelyjä valvovan hallinnon käyttämien menettelyjen olisi oltava objektiivisia, avoimia, syrjimättömiä ja oikeasuhteisia, kun sääntöjä sovelletaan yksittäisiin hankkeisiin. – –”
8.
Vastaavat säännökset sisältyvät direktiivin 2009/28 13 artiklaan, jossa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että valtuutus-, hyväksyntä- ja toimilupamenettelyjä koskevat kansalliset säännöt, joita sovelletaan sähköä, lämmitystä tai jäähdytystä uusiutuvista energialähteistä tuottaviin laitoksiin ja liitännäisiin siirto- ja jakeluverkkojen infrastruktuureihin sekä biomassan jalostamiseen biopolttoaineiksi tai muiksi energiatuotteiksi, ovat oikeasuhteisia ja tarpeellisia.
Jäsenvaltioiden on erityisesti ryhdyttävä asianmukaisiin toimiin sen varmistamiseksi, että:
– –
e)
kuluttajien, suunnittelijoiden, arkkitehtien, rakentajien sekä laite- ja järjestelmäasentajien ja ‑toimittajien suorittamat hallinnolliset maksut ovat määräytymisperusteiltaan läpinäkyviä ja kustannussuuntautuneita; ja
– –”
2. Direktiivi 2008/118
9.
Direktiivin 2008/118 kohteena on valmisteveroja koskeva yleinen järjestelmä. Sen 1 artiklan 1 kohdassa määritellään direktiivin soveltamisala, ja sen 2 kohdassa säädetään muiden valmisteverojen hyväksyttävyydestä seuraavaa:
”1. Tässä direktiivissä vahvistetaan yleinen järjestelmä, joka koskee seuraavien tavaroiden (jäljempänä ’valmisteveron alaiset tavarat’) kulutuksesta välittömästi tai välillisesti kannettavaa valmisteveroa:
a)
direktiivin 2003/96/EY soveltamisalaan kuuluvat energiatuotteet ja sähkö;
b)
direktiivien 92/83/ETY ja 92/84/ETY soveltamisalaan kuuluvat alkoholi ja alkoholijuomat;
c)
direktiivien 95/59/EY, 92/79/ETY ja 92/80/ETY soveltamisalaan kuuluva valmistettu tupakka.
2. Jäsenvaltiot voivat erityistarkoituksissa kantaa myös muita välillisiä veroja valmisteveron alaisista tavaroista, jos nämä verot ovat valmisteveron tai arvonlisäveron perusteen määrittämistä, veron määrän laskentaa sekä verosaatavan syntymistä ja valvontaa koskevien yhteisön verosääntöjen mukaisia, verovapautuksia koskevat säännökset pois lukien.”
3. Direktiivi 2003/96
10.
Direktiivin 2003/96 kohteena on energiatuotteiden verotus.
11.
Kuten etenkin sen 4 artikla osoittaa, direktiivi edellyttää lähtökohtaisesti energian vähimmäisverotusta:
”1. Verotasot, joita jäsenvaltioiden on sovellettava 2 artiklassa tarkoitettuihin energiatuotteisiin ja sähköön, eivät saa olla tässä direktiivissä säädettyjä vähimmäisverotasoja alempia.
2. Tässä direktiivissä 'verotasolla' tarkoitetaan kaikkia kannettuja välillisiä veroja (arvonlisäveroa lukuun ottamatta), jotka lasketaan suoraan tai välillisesti energiatuotteiden tai sähkön määrästä kulutukseen luovutuksen ajankohtana.”
12.
Kansallinen tuomioistuin viittaa lisäksi direktiivin 2003/96 15 artiklaan, joka mahdollistaa tietyt vapautukset:
”Rajoittamatta yhteisön muiden säännösten soveltamista jäsenvaltiot voivat soveltaa verovalvonnassa täydellisiä tai osittaisia verotusta koskevia vapautuksia tai alennuksia:
a)
– –
b)
sähköön, jonka lähteenä on:
–
aurinko, tuuli, aallot, vuorovesi tai maalämpö,
–
– –”
B. Espanjan lainsäädäntö
13.
Kastilia-La Manchan itsehallintoalueella annettiin tuulivoimamaksun käyttöönotosta 21.3.2011 laki nro 9/2011 (Ley 9/2011, de 21 de marzo, por la que se crea el canon eólico, jäljempänä laki nro 9/2011).
14.
Lain nro 9/2011 4 §:ssä säädetään maksun kohteena olevasta tapahtumasta seuraavaa:
”1. Tuulivoimamaksun kohteena olevana tapahtumana on luonnonympäristölle ja kyseiselle alueelle aiheutuvien haittojen ja haitallisten vaikutusten syntyminen sähköntuotantoon käytettävistä tuulivoimaloista muodostuvien tuulipuistojen rakentamisen seurauksena – –.
– –
3. Maksun kohteena olevan tapahtuman katsotaan toteutuneen, vaikka tuulivoimaloiden omistaja ei olisi tuulipuiston perustamisluvan haltija.”
15.
Maksuperuste ilmenee lain nro 9/2011 7 §:stä:
”1. Maksuperusteena käytetään tuulipuistossa olevien yksittäisten tuulivoimaloiden yhteenlaskettua määrää – –.”
16.
Maksun määrästä säädetään 8 §:ssä seuraavaa:
”1. Maksun määrä määräytyy soveltamalla maksuperusteeseen seuraavia maksukantoja neljännesvuosittain:
Tuulipuisto, jossa on enintään 2 tuulivoimalaa: 0 euroa kutakin tuulivoimalaa kohti.
Tuulipuisto, jossa on 3–7 tuulivoimalaa: 489 euroa kutakin tuulivoimalaa kohti.
Tuulipuisto, jossa on 8–15 tuulivoimalaa: 871 euroa kutakin tuulivoimalaa kohti.
Tuulipuisto, jossa on yli 15 tuulivoimalaa:
a)
jos tuulivoimaloiden lukumäärä on enintään yhtä suuri kuin puiston asennettu teho megawatteina: 1233 euroa kutakin tuulivoimalaa kohti.
b)
jos tuulivoimaloiden lukumäärä on suurempi kuin puiston asennettu teho megawatteina: 1275 euroa kutakin tuulivoimalaa kohti.
– –”
III. Tosiseikat ja ennakkoratkaisupyyntö
17.
Elecdey Carcelén SA (asia C‑215/16), Energías Eólicas de Cuenca SA (asia C‑216/16), Iberenova Promociones SAU (asia C‑220/16) ja Iberdrola Renovables Castilla La Mancha SA (asia C‑221/16) ovat Kastilia-La Manchan itsehallintoalueella sijaitsevien tuulivoimalaitosten, joihin sovelletaan alueellista tuulivoimamaksua, toiminnanharjoittajia. Kyseiset yritykset hakivat toimivaltaiselta viranomaiselta oikaisua varainhoitovuonna 2011 tuulivoimamaksuna oma-aloitteisesti maksettuihin maksuihin sekä maksettujen määrien palauttamista.
18.
Ne nostivat kanteen hakemusten hylkäämisestä Tribunal Superior de Justicia de Castilla-La Manchassa (Kastilia-La Manchan alueen ylin tuomioistuin, Espanja). Se esittää unionin tuomioistuimelle näin ollen seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1)
Direktiivin 2009/28 2 artiklan k alakohdassa määriteltyihin tukijärjestelmiin, joilla pyritään saavuttamaan tässä direktiivissä säädetyt uusiutuvan energian kulutusta koskevat tavoitteet, luetaan mukaan muun muassa verovapauksien ja ‑helpotusten sekä veronpalautusten kaltaiset verokannustimet, joten onko katsottava, että mainitut kannustimet tai toimenpiteet ovat luonteeltaan pakollisia ja jäsenvaltioita sitovia ja että niillä on välitön oikeusvaikutus siten, että yksityiset voivat vedota niihin kaikissa julkisissa, oikeudellisissa ja hallinnollisissa elimissä?
2)
Edellisessä kysymyksessä mainittuihin tukijärjestelmiin luetaan siis mukaan ’muun muassa’ verovapauksien ja ‑helpotusten sekä veronpalautusten kaltaiset verokannustimet, joten onko katsottava, että kyseisiin kannustimiin kuuluu nimenomaisesti verottamatta jättäminen, eli kielletäänkö siinä toisin sanoen minkä tahansa erityisen lisäveron kantaminen uusiutuvista lähteistä peräisin olevasta energiasta niiden yleisluonteisten verojen lisäksi, joita kannetaan taloudellisesta toiminnasta ja sähköntuotannosta? Tässä samassa kohdassa kysytään lisäksi, onko niin ikään katsottava, että edellä mainittu yleisluonteinen kielto sisältää myös uusiutuvasta lähteestä peräisin olevan energian tuotannon eri vaiheista kannettavien yleisten tai erityisten verojen päällekkäisyyttä, kaksinkertaista kantamista tai limittäisyyttä koskevan kiellon silloin, kun kyseisen verotuksen kohteena on sama verotettava tapahtuma kuin tarkastelun kohteena olevassa tuulivoimamaksussa?
3)
Mikäli edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi ja mikäli uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian verotus on hyväksyttävää direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla, onko erityistarkoituksen käsitettä tulkittava siten, että asetetun tavoitteen on oltava ainoa tavoite ja että lisäksi uusiutuvasta energiasta kannettavan veron rakenteen on oltava luonteeltaan verotukseen kuulumaton eikä vero saa olla pelkästään talousarvioon liittyvä tai varojen keräämiseksi kannettava?
4)
Direktiivin 2003/96 4 artiklan mukaisesti verotasojen, joita jäsenvaltioiden on sovellettava energiatuotteisiin ja sähköön, on oltava vähintään direktiivissä säädetyn vähimmäisverotason mukaisia ja verotasolla tarkoitetaan kaikkia kyseisistä tuotteista kulutukseen luovutuksen ajankohtana kannettuja välittömiä ja välillisiä veroja, joten onko katsottava, että kyseisen direktiivin vaatimusten mukaisesta yhteenlasketusta verotasosta on luettava pois sellaiset kansalliset verot, jotka eivät ole todelliselta luonteeltaan verotukseen kuulumattomia rakenteensa eivätkä erityistarkoituksensa puolesta, kun niitä tulkitaan edelliseen kysymykseen annettavan vastauksen perusteella?
5)
Onko direktiivin 2009/28 13 artiklan 1 kohdan e alakohdassa käytetty maksun käsite unionin oikeuden itsenäinen käsite, jota on tulkittava mahdollisimman laajasti siten, että se kattaa myös yleisesti veron käsitteen ja tarkoittaa samaa kuin se?
6)
Mikäli edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi, luetaanko edellä mainitussa direktiivin 2009/28 13 artiklan 1 kohdan e alakohdassa tarkoitettuihin kuluttajien suorittamiin maksuihin mukaan ainoastaan sellaiset verot tai veronluonteiset maksut, joilla pyritään tasoittamaan tarvittaessa [uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian] ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia ja joilla kerättävillä varoilla yritetään korjata näihin vaikutuksiin liittyvät vahingot tai kielteiset seuraukset, muttei saastuttamattomista lähteistä peräisin olevasta energiasta kannettavia veroja tai veronluonteisia maksuja, joiden tarkoitus liittyy ensisijaisesti talousarvioon tai varojen keräämiseen?”
19.
Tuulivoimaloiden toiminnanharjoittajat Elecdey Carcelén SA, Energías Eólicas de Cuenca SA, Iberenova Promociones SAU ja Iberdrola Renovables Castilla La Mancha SA, pääasiassa vastaajana oleva Comunidad Autónoma de Castilla-La Mancha sekä lisäksi Espanjan kuningaskunta ja Euroopan komissio ovat esittäneet unionin tuomioistuimelle kirjallisia huomautuksia ja suullisia lausumia 29.3.2017 pidetyssä istunnossa.
IV. Oikeudellinen arviointi
20.
Riidanalainen maksu peritään neljännesvuosittain jokaisesta yksittäisestä tuulivoimalasta, ja sen suuruus määräytyy asianomaisen tuulipuiston koon (voimaloiden lukumäärän) ja tuulivoimaloiden tehon perusteella. Ennakkoratkaisupyynnöllä pyritään selvittämään, onko tämä maksu yhteensopiva direktiiviin 2009/28 sisältyvien uusiutuvan energian edistämistä koskevien säännösten (jäljempänä A kohta) tai tiettyjä maksuja koskevien säännösten (jäljempänä B kohta) kanssa. Kansallinen tuomioistuin tiedustelee lisäksi sen yhteensopivuutta valmisteveroista annetun direktiivin 2008/118 (jäljempänä C kohta) ja energian verotuksesta annetun direktiivin 2003/96 (jäljempänä D kohta) kanssa.
A. Ensimmäinen ja toinen kysymys – edistämistä koskevat säännökset
21.
Kahdella ensimmäisellä kysymyksellään kansallinen tuomioistuin tiedustelee, onko direktiivin 2009/28 2 artiklan k alakohta esteenä riidanalaiselle tuulivoimamaksulle.
22.
Direktiivin 2009/28 2 artiklan k alakohdassa määritellään tukijärjestelmän käsite. Määritelmä sisältää erityisesti verovapaudet, ‑helpotukset ja veronpalautukset.
23.
Määritelmä sinänsä ei kuitenkaan voi olla esteenä kansallisen maksun perimiselle. Kyse on pikemminkin siitä, missä säännöksissä tähän määritelmään viitataan.
24.
Tältä osin on mainittava ensinnäkin direktiivin 2009/28 3 artiklan 3 kohdan a alakohta. Sen mukaan jäsenvaltiot voivat soveltaa tukijärjestelmiä saavuttaakseen 3 artiklan 1 ja 2 kohdassa sekä liitteessä I säädetyn uusiutuvan energian osuuden. Mahdollisuudesta soveltaa tukijärjestelmiä ei kuitenkaan seuraa, että tuulivoimamaksut olisivat kiellettyjä.
25.
Riidanalaiselle maksulle ei ole esteenä myöskään direktiivin 2009/28 11 artiklassa säädetty mahdollisuus yhdistää tai osittain yhteensovittaa eri jäsenvaltioiden tukijärjestelmiä. Pidän kylläkin vakuuttavana Elecdey Carcelénin olettamaa, jonka mukaan maksu heikentää mahdollisuuksia tällaiseen yhdistämiseen, jonka tavoitteena on 6 artiklan mukaan uusiutuvan energian ”tilastollinen siirto”. Direktiivissä ei kuitenkaan velvoiteta jäsenvaltioita luomaan tällaisia mahdollisuuksia, eikä ole myöskään viitteitä siitä, että olisi jo sovittu tällaisesta yhdistämisestä, johon maksu vaikuttaisi kielteisesti.
26.
Tuulivoimamaksulle eivät ole esteenä sen paremmin muutkaan tukijärjestelmiä koskevat direktiivin 2009/28 säännökset. Nämä koskevat tukijärjestelmien käyttöön tarvittavia teknisiä eritelmiä (13 artiklan 2 kohta), rakennussäännöksiä ja ‑määräyksiä, joilla lisätään uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuutta rakennusalalla, (13 artiklan 4 kohta), alkuperätakuiden suhdetta tukijärjestelmiin (15 artikla) ja velvoitteita laatia kertomuksia (22 ja 23 artikla).
27.
Ennakkoratkaisupyynnössä luodaan kuitenkin myös yhteys direktiivin 2009/28 keskeiseen velvoitteeseen, nimittäin 3 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädettyihin uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian vähimmäisosuuksiin energian kokonaisloppukulutuksesta. Jotta ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle voitaisiin antaa hyödyllinen vastaus, ( 7 ) tarkastelen myös tätä näkökohtaa.
28.
Direktiivin 2009/28 3 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on varmistettava, että sen uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus energian kokonaisloppukulutuksesta on vuonna 2020 vähintään yhtä suuri kuin liitteessä I asetettu kokonaistavoite. Saman artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tehokkaasti suunnitellut toimenpiteet sen varmistamiseksi, että niiden uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus on sama tai suurempi kuin liitteessä kuvatussa ohjeellisessa kehityspolussa.
29.
Direktiivissä 2009/28 vahvistetaan siten uusiutuvan energian osuudet, jotka jäsenvaltioiden on saavutettava sekä vuonna 2020 että sitä edeltävällä siirtymäkaudella. Suuremmat osuudet olisivat tervetulleita, mutta ainakaan direktiivi ei niitä edellytä.
30.
Direktiivin 2009/28 3 artiklan 2 kohdan noudattamisella taataan siten, että jäsenvaltiot toteuttavat jo siirtymäkaudella eli ennen sen määräajan päättymistä, joka on asetettu uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuuden saavuttamiselle vuoteen 2020 mennessä, tarvittavat toimenpiteet, jotta tämä tavoite myös saavutetaan. Tästä syystä kyseisen säännöksen lisäksi ei ole tarpeen soveltaa unionin lojaliteettiperiaatteesta johdettua sellaisia kansallisia säännöksiä koskevaa kieltoa, jotka ovat omiaan vakavasti vaarantamaan direktiivissä säädetyn tavoitteen saavuttamisen. ( 8 )
31.
Riidanalainen maksu olisi pikemminkin jo direktiivin 2009/28 3 artiklan 1 ja 2 kohdan vastainen, jos se johtaisi siihen, ettei Espanja täytä niissä vaadittuja uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuuksia.
32.
On kuitenkin kyseenalaista, olisiko ylipäätään mahdollista todistaa, että yhden hallintoalueen perimä tietty maksu estää koko jäsenvaltiota saavuttamasta mainittuja tavoitteita. Jäsenvaltiossa peritään nimittäin yleensä myös muita maksuja, ja uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytölle on lisäksi muita taloudellisia tai teknisiä esteitä. Tätä kysymystä ei kuitenkaan ole tarpeen ratkaista tyhjentävästi käsiteltävässä asiassa.
33.
Etenkin komission istunnossa esittämän väitteen ja kaikkien osapuolten istunnossa mainitsemien Eurostatin uusimpien lukujen ( 9 ) mukaan Espanjan osalta ei nimittäin ole toistaiseksi havaittavissa tai odotettavissa direktiivin 2009/28 säännösten rikkomista – toisin kuin esimerkiksi Alankomaissa tai tilapäisesti Ranskassa. Espanja on pikemminkin koko ajan vuoteen 2015 saakka käyttänyt direktiivissä edellytettävää osuutta suurempaa uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuutta. Jo vuonna 2015 ylittyi jopa vasta vuosille 2017 ja 2018 säädetty osuus, joka on keskimäärin 16 prosenttia.
34.
Riidanalaisen maksun vaikutuksia olisi tarpeen pohtia laajemmin vain, jos kansallinen tuomioistuin tulisi uusien tai parempien lukujen perusteella siihen tulokseen, että Eurostatin luvuissa nähtävissä oleva suuntaus ei jatku. Koska käsiteltävässä asiassa ei kuitenkaan ole esitetty vakuuttavia viitteitä tästä seikasta, unionin tuomioistuimen ei ole tarpeen tarkastella lähemmin kyseistä hypoteesia tässä kohden.
35.
Näin ollen on tosin valitettavaa, jos Kastilia-La Manchan itsehallintoalue perii maksuja, jotka tekevät direktiivillä 2009/28 tavoiteltavan uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön vähemmän houkuttelevaksi ja lisäksi ainakin osittain heikentävät myös tuulivoiman edistämistä koko jäsenvaltiossa. Niin kauan kuin jäsenvaltio kokonaisuutena ottaen kuitenkin täyttää tästä huolimatta unionin oikeuden mukaiset velvoitteensa, kyse ei ole direktiivin asiaa koskevien säännösten tai uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian säädettyjen osuuksien rikkomisesta vaan enintään kansallisen oikeuden ongelmasta.
36.
Direktiivin 2009/28 2 artiklan k alakohta ja 3 artiklan 1 ja 2 kohta eivät siten ole esteenä tuulivoimaloista neljännesvuosittain perittävälle maksulle, kunhan se ei estä jäsenvaltiota saavuttamasta direktiivissä säädettyjä uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian vähimmäisosuuksia energian kokonaiskulutuksesta.
B. Viides ja kuudes kysymys – tuulivoimaloista perittävät maksut
37.
Viidennellä ja kuudennella kysymyksellään, joihin on samoin vastattava yhdessä, kansallinen tuomioistuin tiedustelee, ovatko direktiivin 2009/28 13 artiklan 1 kohdan e alakohdan maksuja koskevat säännökset esteenä riidanalaiselle maksulle.
38.
Direktiivin 2009/28 13 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on erityisesti ryhdyttävä asianmukaisiin toimiin sen varmistamiseksi, että kuluttajien, suunnittelijoiden, arkkitehtien, rakentajien sekä laite- ja järjestelmäasentajien ja ‑toimittajien suorittamat hallinnolliset maksut ovat määräytymisperusteiltaan läpinäkyviä ja kustannussuuntautuneita.
39.
Kyseisen säännöksen taustalla on 13 artiklan 1 kohdan ensimmäiseen virkkeeseen sisältyvä yleisemmin muotoiltu säännös. Sen mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että valtuutus-, hyväksyntä- ja toimilupamenettelyjä koskevat kansalliset säännöt, joita sovelletaan sähköä, lämmitystä tai jäähdytystä uusiutuvista energialähteistä tuottaviin laitoksiin ja liitännäisiin siirto- ja jakeluverkkojen infrastruktuureihin sekä biomassan jalostamiseen biopolttoaineiksi tai muiksi energiatuotteiksi, ovat oikeasuhteisia ja tarpeellisia.
40.
Kastilia-La Manchan itsehallintoalueen käsityksestä poiketen hallinnollisten maksujen käsite ei määräydy kansallisen oikeuden perusteella, vaan se on unionin oikeuden käsite, sillä mainitussa säännöksessä ei viitata kansallisiin oikeusjärjestyksiin. ( 10 )
41.
Riidanalainen maksu ei kuitenkaan ensi näkemältä kuulu direktiivin 2009/28 13 artiklan 1 kohdan e alakohdan soveltamisalaan. Kyse ei ole kuluttajien, suunnittelijoiden, arkkitehtien, rakentajien sekä laite- ja järjestelmäasentajien ja ‑toimittajien suorittamista hallinnollisista maksuista, eikä maksua peritä tuulivoimaloiden valtuutus-, hyväksyntä- ja toimilupamenettelyjen perusteella. Se peritään sen sijaan voimaloiden toiminnasta. Tämän kysymyksen tarkastelu voitaisiin siksi päättää tähän.
42.
Etenkin Iberenova Promociones ja Iberdrola Renovables Castilla La Mancha edustavat kuitenkin myös ennakkoratkaisupyynnössä esitettävää näkemystä, jonka mukaan direktiivin 2009/28 13 artiklan 1 kohdan e alakohdalla on selvästi laajempi vaikutus kuin sen sanamuodon perusteella voisi olettaa. Ne tukeutuvat tässä yhteydessä sähköistä viestintää koskevista valtuutuksista annettujen direktiivin 97/13/EY ( 11 ) 11 artiklaa ja myöhemmin direktiivin 2002/20/EY ( 12 ) 12 ja 13 artiklaa koskevaan oikeuskäytäntöön.
43.
Kyseisissä säännöksissä säädetään unionin oikeuden mukaisesti myönnettyjen valtuutusten perusteella telepalvelualalla tai sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen alalla toimiville yrityksille asetettujen hallinnollisten maksujen hyväksyttävästä laajuudesta. Näillä maksuilla katetaan tietyt hallinnolliset kustannukset, ja ne on määrättävä puolueettomalla, avoimella ja oikeasuhteisella tavalla.
44.
Unionin tuomioistuin on todellakin tulkinnut kyseisiä säännöksiä siten, että valtuutusdirektiivin yhteydessä jäsenvaltiot eivät voi periä sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen tarjoamisesta muita kuin kyseisessä direktiivissä säädettyjä maksuja. ( 13 )
45.
Ensi näkemältä on ymmärrettävää, että tuulivoimaloiden toiminnanharjoittajat soveltavat tätä oikeuskäytäntöä direktiivin 2009/28 13 artiklan 1 kohdan e alakohtaan ja riitauttavat maksun tällä perusteella.
46.
Tätä puoltaa erityisesti direktiivin 2009/28 ja unionin ympäristöpolitiikan ensisijainen tavoite torjua ilmastonmuutosta vähentämällä kasvihuonekaasupäästöjä. Tämän tavoitteen mukaista on minimoida esteet uusiutuvien energianlähteiden käytölle.
47.
Sähköistä viestintää koskevan sääntelykehyksen tavoitteena on lähtökohtaisesti telepalvelujen ja televiestintäinfrastruktuurien täydellinen vapauttaminen, ( 14 ) kun taas direktiivin 2009/28 tavoitteet eivät selvästikään ole yhtä kunnianhimoisia. Unionin tuomioistuin on jo todennut, ettei unionin lainsäätäjä ole yhdenmukaistanut tyhjentävästi vihreän energian tuotantoa koskevia kansallisia tukijärjestelmiä. ( 15 ) Direktiivin 2009/28 välittömänä päätavoitteena ovat pikemminkin siinä säädetyt uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuudet kokonaiskulutuksesta, ja jäsenvaltioille jää laaja liikkumavara valita keinot näiden osuuksien saavuttamiseksi määräajassa. Tämä rajattu tavoite saa epäilemään sitä, että direktiivin 2009/28 13 artiklan 1 kohdan e alakohta sisältää laajan kiellon periä kuormittavia maksuja uusiutuvista energianlähteistä.
48.
Unionin tuomioistuin on lisäksi viime aikoina täsmentänyt sähköisen viestinnän alalla olevia esteitä koskevaa oikeuskäytäntöään. Se on selventänyt, etteivät kaikki televiestintäpalveluihin kohdistuvat maksut kuulu muita kuin direktiivissä tarkoitettuja maksuja koskevan kiellon piiriin. Maksuvelvollisuuden aiheuttavan tapahtuman täytyy pikemminkin liittyä direktiivissä 2002/20 säädettyyn valtuutusmenettelyyn. ( 16 ) Näin ei ollut esimerkiksi matkaviestintäverkon lähetys- ja vastaanottopylväitä koskevan kunnallisen maksun tapauksessa. ( 17 )
49.
Tämän on pädettävä etenkin direktiivin 2009/28 13 artiklan 1 kohdan e alakohtaan. Kyseistä säännöstä ei saa ymmärtää sen sanamuotoa paljon laajemmin yleiseksi kielloksi, joka koskee kaikkea uusiutuviin energianlähteisiin maksujen muodossa kohdistuvaa verorasitetta.
50.
Direktiivin 2009/28 13 artiklan 1 kohdan e alakohta ei näin ollen ole esteenä maksulle, joka peritään neljännesvuosittain tuulivoimaloiden toiminnasta.
C. Kolmas kysymys – suhde valmisteveroihin
51.
Kolmannessa kysymyksessä tiedustellaan, onko riidanalaisen maksun käyttö yhteensopivaa direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdan kanssa. Kansallinen tuomioistuin esittää tämän kysymyksen siinä tapauksessa, että toiseen kysymykseen vastataan – kuten ehdotan – kieltävästi ja uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian verotusta pidetään hyväksyttävänä direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Seuraavaksi on ensin selvitettävä, kuuluuko maksu viimeksi mainitun säännöksen soveltamisalaan.
52.
Direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat erityistarkoituksissa kantaa tietyin edellytyksin myös muita välillisiä veroja valmisteveron alaisista tavaroista.
53.
Kaikissa sen mukaan sovellettavissa vaatimuksissa edellytetään, että tuulivoimaloista perittävä riidanalainen maksu on valmisteveron alaisista tavaroista kannettava välillinen vero.
54.
Unionin tuomioistuin on jo todennut, että direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdassa käytetyllä muiden välillisten verojen käsitteellä tarkoitetaan direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa lueteltujen tuotteiden kulutukseen kohdistuvia, erityistarkoituksessa kannettavia muita välillisiä veroja kuin viimeksi mainitussa säännöksessä tarkoitettuja valmisteveroja. ( 18 )
55.
Direktiivin 2008/118 1 artiklan 1 kohdassa mainitaan direktiivin 2003/96 soveltamisalaan kuuluvat energiatuotteet ja sähkö (a alakohta), direktiivien 92/83/ETY ja 92/84/ETY soveltamisalaan kuuluvat alkoholi ja alkoholijuomat (b alakohta) ja direktiivien 95/59/EY, 92/79/ETY ja 92/80/ETY soveltamisalaan kuuluva valmistettu tupakka (c alakohta).
56.
Tuulivoimaloista perittävä maksu ei kuulu suoraan mihinkään näistä ryhmistä. Se voisi kuulua niihin vain, jos sitä pidettäisiin tuulivoimaloiden, joista riidanalainen maksu peritään, tuottamasta sähköstä kannettavana välillisenä verona.
57.
Tältä osin unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että tällaisella välillisellä verolla on oltava suora ja erottamaton yhteys sähkön kulutukseen. ( 19 )
58.
Ydinvoimaloiden polttoaine-elementeistä ( 20 ) tai lämmöntuottokyvystä ( 21 ) kannettavien verojen osalta unionin tuomioistuin on katsonut, ettei tällaista yhteyttä ole, koska verotettava tapahtuma ei liittynyt riittävästi tuotetun sähkön kulutukseen.
59.
Tämä koskee myös käsiteltävässä asiassa tarkasteltavaa tuulivoimaloista perittävää maksua. Sitä ei nimittäin lasketa voimaloiden tuottaman sähkön tai niiden teoreettisen tuotantokyvyn perusteella. Maksun suuruus määräytyy pikemminkin porrastetusti sen mukaan, miten suuri on tuulipuisto, johon voimala kuuluu, ja erityisen suurten tuulivoimaloiden tapauksessa myös sen mukaan, onko siihen kuuluvien voimaloiden teho erityisen suuri. ( 22 ) Jälkimmäisessä tapauksessa suurempitehoisia voimaloita verotetaan jopa kevyemmin kuin heikompitehoisia voimaloita.
60.
Osapuolet ovat tarkastelleet lisäksi sitä, voidaanko riidanalainen maksu vyöryttää kuluttajalle. On totta, että unionin tuomioistuin tukeutui polttoaine-elementeistä kannettavan veron yhteydessä myös siihen, ettei veroa voida vyöryttää kokonaisuudessaan loppukuluttajalle. ( 23 ) Ainakin yksi unionin tuomioistuimen tähän mainitsema syy on kuitenkin olemassa myös käsiteltävässä asiassa, sillä sähköntuotannosta riippumatonta tuulivoimaloista perittävää maksua ei voida sellaisenaan siirtää tuotetun sähkön hintaan. Maksua ei etenkään voida myöskään vyöryttää loppukuluttajalle siten, että laskuun merkitään helposti havaittava lisämaksu. Ei nimittäin voida todeta, mikä osuus loppukuluttajan ostamasta sähköstä tuotettiin voimaloissa, joihin maksu kohdistuu. Mahdollisuus vyöryttää maksusta aiheutuva taloudellinen rasite kuluttajalle ei siksi voi johtaa siihen, että maksua pidetään direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuna välillisenä verona.
61.
Direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohta ei siksi ole esteenä maksulle, joka peritään tuulivoimaloiden toiminnasta neljännesvuosittain mutta jolla ei ole suoraa ja erottamatonta yhteyttä tuotetun sähkön kulutukseen.
D. Neljäs kysymys – suhde energiaveroihin
62.
Kansallinen tuomioistuin tiedustelee neljännellä kysymyksellään, kuuluuko riidanalainen maksu direktiivin 2003/96 4 artiklassa tarkoitettuihin kaikkiin kannettuihin välillisiin veroihin (arvonlisäveroa lukuun ottamatta), jotka lasketaan suoraan tai välillisesti energiatuotteiden tai sähkön määrästä kulutukseen luovutuksen ajankohtana. Näin lasketun verotason on oltava vähintään yhtä suuri kuin direktiivissä säädetty vähimmäisverotaso.
63.
Ensi näkemältä ei voida havaita, missä määrin tämä kysymys voisi olla merkityksellinen pääasian ratkaisemisen kannalta. Unionin tuomioistuin voisi siten jättää sen tutkimatta hypoteettisena.
64.
Kysymyksen perusteluista kuitenkin ilmenee, että kansallinen tuomioistuin epäilee riidanalaisen maksun yhteensopivuutta direktiivin 2003/96 tavoitteen eli sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan edistämisen kanssa.
65.
Tämä kysymys on ainakin periaatteessa kiinnostava pääasian ratkaisemisen kannalta. Siinä ei kuitenkaan oteta huomioon direktiivin 2003/96 normatiivista sisältöä. Direktiivissä ei nimittäin säädetä kattavasti veroista ja maksuista, jotka voivat liittyä sähköntuotantoon, vaan siinä vahvistetaan ainoastaan sähkönkulutuksen verotuksen vähimmäistaso. Se ei kuitenkaan estä sähköntuotannon korkeampaa verorasitetta.
66.
Tätä päätelmää ei muuta myöskään se, että kansallisen tuomioistuimen mainitsemassa direktiivin 2003/96 15 artiklan 1 kohdan b alakohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa sallitaan tuulivoimalla tuotetun sähkön vapauttaminen verosta. Tämä vaihtoehto ei näet velvoita jäsenvaltioita myöntämään kyseistä vapautusta eikä kiellä verorasitteen kohdistamista tuulivoimalla tuotettuun sähköön perimällä siitä tiettyjä maksuja.
67.
Sikäli kuin erityisesti Energías Eólicas de Cuenca väittää, että riidanalainen maksu on direktiivin 2003/96 vastainen siltä osin kuin se ei mahdollista nimenomaisesti hyväksyttyjen veronalennusten lisäksi energiaverotuksen alueellista eriyttämistä, on huomautettava, ettei tämä kysymys ole ennakkoratkaisupyynnön kohteena.
68.
Jos unionin tuomioistuin kuitenkin haluaa tarkastella sitä voidakseen antaa pääasian ratkaisemisen kannalta hyödyllisen vastauksen, tämäkään perustelulinja ei johda sen pitemmälle. Riidanalainen maksu ei nimittäin ole direktiivissä 2003/96 tarkoitettu vero.
69.
Direktiivin 2003/96 1 artiklan mukaan sen soveltamisalaan kuuluu ainoastaan energiatuotteiden ja sähkön verotus, sellaisena kuin se on määritelty direktiivin 2 artiklan 1 ja 2 kohdassa. ( 24 ) Riidanalaista maksua voitaisiin enintään pitää kyseisten tuulivoimaloiden tuottaman sähkön välillisenä verottamisena.
70.
Tällainen vero edellyttää kuitenkin verotettavan tapahtuman ja tosiasiallisen sähköntuotannon välistä yhteyttä. ( 25 ) Tällainen yhteys puuttuu esimerkiksi verossa, joka kannetaan luvassa vahvistetusta ydinreaktorin suurimmasta lämpötehosta ja jossa ei oteta huomioon tosiasiallisesti tuotetun sähkön määrää. ( 26 )
71.
Riidanalaisen maksun ja kyseisten tuulivoimaloiden sähköntuotannon välinen yhteys on vieläkin heikompi. Kun ydinreaktorin enimmäislämpötehosta voidaan päätellä, miten paljon sähköä reaktori voi tuottaa, riidanalaisen maksun määrä vaihtelee ennen kaikkea tuulipuiston, johon tuulivoimalat kuuluvat, koon (tuulivoimaloiden lukumäärän) perusteella. Ainoastaan tuulipuistojen, joissa on yli 15 voimalaa, tapauksessa maksu vaihtelee sen perusteella, onko voimaloiden keskimääräinen asennettu teho suurempi vai pienempi kuin yksi megawatti. Tämäkään erottelu ei johda sähköntuotantoa vastaavaan korkeampaan verokantaan vaan pienentää suurempitehoisten voimaloiden verorasitetta.
72.
Riidanalainen maksu ei siis ole direktiivissä 2003/96 tarkoitettu vero, eikä alueellisesti eriytettyä veronkantoa koskevaa mahdollista kieltoa voitaisi soveltaa.
73.
Näin ollen myöskään direktiivi 2003/96 ei ole esteenä riidanalaiselle maksulle.
V. Ratkaisuehdotus
74.
Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee asian seuraavasti:
1)
Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä annetun direktiivin 2009/28/EY 2 artiklan k alakohta ja 3 artiklan 1 ja 2 kohta eivät ole esteenä tuulivoimaloiden toiminnasta neljännesvuosittain perittävälle maksulle, ellei se estä kyseistä jäsenvaltiota saavuttamasta direktiivissä säädettyjä uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian vähimmäisosuuksia.
2)
Direktiivin 2009/28 13 artiklan 1 kohdan e alakohta sekä energiatuotteiden ja sähkön verotusta koskevan yhteisön kehyksen uudistamisesta annetun direktiivin 2003/96/EY 4 artikla ja 15 artiklan 1 kohta eivät ole esteenä tuulivoimaloiden toiminnasta neljännesvuosittain perittävälle maksulle.
3)
Valmisteveroja koskevasta yleisestä järjestelmästä annetun direktiivin 2008/118/EY 1 artiklan 2 kohta ei ole esteenä maksulle, joka peritään tuulivoimaloiden toiminnasta neljännesvuosittain mutta jolla ei ole suoraa ja erottamatonta yhteyttä tuotetun sähkön kulutukseen.
( 1 ) Alkuperäinen kieli: saksa.
( 2 ) Tuomio 21.7.2011, Azienda Agro-Zootecnica Franchini ja Eolica di Altamura (C‑2/10, EU:C:2011:502) ja tuomio 14.1.2016, komissio v. Bulgaria (Kaliakra, C‑141/14, EU:C:2016:8).
( 3 ) Tuomio 19.12.2013, Vent De Colère! ym. (C‑262/12, EU:C:2013:851) ja tuomio 1.7.2014, Ålands Vindkraft (C‑573/12, EU:C:2014:2037).
( 4 ) Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä sekä direktiivien 2001/77/EY ja 2003/30/EY muuttamisesta ja myöhemmästä kumoamisesta 23.4.2009 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2009, L 140, s. 16).
( 5 ) Valmisteveroja koskevasta yleisestä järjestelmästä ja direktiivin 92/12/ETY kumoamisesta 16.12.2008 annettu neuvoston direktiivi (EUVL 2009, L 9, s. 12), sellaisena kuin se on muutettuna 16.2.2010 annetulla neuvoston direktiivillä 2010/12/EU (EUVL 2010, L 50, s. 1).
( 6 ) Energiatuotteiden ja sähkön verotusta koskevan yhteisön kehyksen uudistamisesta 27.10.2003 annettu neuvoston direktiivi (EUVL 2003, L 283, s. 51), sellaisena kuin se on muutettuna 29.4.2004 annetulla neuvoston direktiivillä 2004/75/EY (EUVL 2004, L 157, s. 100).
( 7 ) Ks. esim. tuomio 11.2.2015, Marktgemeinde Straßwalchen ym. (C‑531/13, EU:C:2015:79, 37 kohta); tuomio 13.10.2016, M. ja S. (C‑303/15, EU:C:2016:771, 16 kohta) ja tuomio 1.2.2017, Município de Palmela (C‑144/16, EU:C:2017:76, 20 kohta).
( 8 ) Ks. esim. tuomio 18.12.1997, Inter-Environnement Wallonie (C‑129/96, EU:C:1997:628, 45 kohta); tuomio 26.5.2011, Stichting Natuur en Milieu ym. (C‑165/09–C‑167/09, EU:C:2011:348, 78 ja 79 kohta) ja tuomio 11.9.2012, Nomarchiaki Aftodioikisi Aitoloakarnanias ym. (C‑43/10, EU:C:2012:560, 57 ja 58 kohta).
( 9 ) Ks. Eurostatin 14.3.2017 antama lehdistötiedote 43/2017 ja vastaavat luvut taulukkoasiakirjassa ”Eurostat SHARES 2015” (molemmat saatavilla osoitteessa ).
( 10 ) Ks. esim. tuomio 9.11.2016, Wathelet (C‑149/15, EU:C:2016:840, 29 kohta) ja tuomio 2.3.2017, J. D. (C‑4/16, EU:C:2017:153, 24 kohta).
( 11 ) Telepalvelualan yleisten valtuutusten ja yksittäisten toimilupien yhteisistä puitteista 10.4.1997 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EYVL 1997, L 117, s. 15).
( 12 ) Sähköisiä viestintäverkkoja ja ‑palveluita koskevista valtuutuksista 7.3.2002 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (valtuutusdirektiivi) (EYVL 2002, L 108, s. 21).
( 13 ) Tuomio 18.9.2003, Albacom ja Infostrada (C‑292/01 ja C‑293/01, EU:C:2003:480, 42 kohta); tuomio 18.7.2013, Vodafone Omnitel ym. (C‑228/12–C‑232/12 ja C‑254/12–C‑258/12, EU:C:2013:495, 36 kohta) ja tuomio 17.12.2015, Proximus (C‑517/13, EU:C:2015:820, 27 kohta).
( 14 ) Tuomio 18.9.2003, Albacom ja Infostrada (C‑292/01 ja C‑293/01, EU:C:2003:480, 35 ja 37 kohta); tuomio 19.9.2006, i-21 Germany ja Arcor (C‑392/04 ja C‑422/04, EU:C:2006:586, 70 kohta) ja tuomio 21.7.2011, Telefónica de España (C‑284/10, EU:C:2011:513, 18 kohta).
( 15 ) Tuomio 1.7.2014, Ålands Vindkraft (C‑573/12, EU:C:2014:2037, 59–63 kohta).
( 16 ) Tuomio 4.9.2014, Provincie Antwerpen (C‑256/13 ja C‑264/13, EU:C:2014:2149, 36 kohta); tuomio 6.10.2015, Base Company (C‑346/13, EU:C:2015:649, 17 kohta) ja tuomio 17.12.2015, Proximus (C‑517/13, EU:C:2015:820, 28 kohta); ks. myös vastaavasti tuomio 17.9.2015, Fratelli De Pra ja SAIV (C‑416/14, EU:C:2015:617, 41 kohta); tuomio 27.6.2013, komissio v. Ranska (C‑485/11, ei julkaistu, EU:C:2013:427, 30, 31 ja 34 kohta) ja tuomio 27.6.2013, Vodafone Malta ja Mobisle Communications (C‑71/12, EU:C:2013:431, 24 ja 25 kohta).
( 17 ) Tuomio 6.10.2015, Base Company (C‑346/13, EU:C:2015:649, 22 ja 23 kohta) ja tuomio 17.12.2015, Proximus (C‑517/13, EU:C:2015:820, 32 kohta ja sitä seuraavat kohdat).
( 18 ) Tuomio 4.6.2015, Kernkraftwerke Lippe-Ems (C‑5/14, EU:C:2015:354, 59 kohta).
( 19 ) Tuomio 4.6.2015, Kernkraftwerke Lippe-Ems (C‑5/14, EU:C:2015:354, 61 kohta) ja tuomio 1.10.2015, OKG (C‑606/13, EU:C:2015:636, 35 kohta) sekä vastaavasti tuomio 10.6.1999, Braathens (C‑346/97, EU:C:1999:291, 23 kohta).
( 20 ) Tuomio 4.6.2015, Kernkraftwerke Lippe-Ems (C‑5/14, EU:C:2015:354, 62 ja 63 kohta).
( 21 ) Tuomio 1.10.2015, OKG (C‑606/13, EU:C:2015:636, 35 kohta).
( 22 ) Ks. edellä 15 kohta.
( 23 ) Tuomio 4.6.2015, Kernkraftwerke Lippe-Ems (C‑5/14, EU:C:2015:354, 64 kohta).
( 24 ) Tuomio 1.10.2015, OKG (C‑606/13, EU:C:2015:636, 24 kohta).
( 25 ) Tuomio 1.10.2015, OKG (C‑606/13, EU:C:2015:636, 32 ja 33 kohta).
( 26 ) Tuomio 1.10.2015, OKG (C-606/13, EU:C:2015:636, 31 ja 32 kohta).