JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
MANUEL CAMPOS SÁNCHEZ-BORDONA
15 päivänä toukokuuta 2019 ( 1 )
Asia C-378/18
Landwirtschaftskammer Niedersachsen
vastaan
Reinhard Westphal
(Ennakkoratkaisupyyntö – Bundesverwaltungsgericht (liittovaltion hallintotuomioistuin, Saksa))
Ennakkoratkaisupyyntö – Yhteinen maatalouspolitiikka – Yhteisön tukijärjestelmät – Pinta-alatuet – Aiheettomien maksujen takaisinperintä – Seuraamukset – Vanhentuminen – Määräajan kulumisen alkaminen – Unionin taloudellisten etujen suojaamista koskevien oikeussääntöjen mahdollinen soveltaminen
1.
Saksalainen maanviljelijä haki vuosina 2001 ja 2002 asetuksen (EY) N:o 1251/1999 ( 2 ) nojalla tukia viljelyaloilleen. Kyseiset tuet maksettiin muutamien kuukausien kuluttua hakemusten jättämisestä, mutta vuonna 2006 Landwirtschaftskammer Niedersachsen (Ala-Saksin maaseutuelinkeinopiiri, Saksa; jäljempänä vastaaja) katsoi viljelijän ilmoittaneen viljelmiensä pinta-alan väärin ja päätti tukien poistamisesta kokonaan viljelijän menettelyn mukaisena seuraamuksena.
2.
Saksalaisissa tuomioistuimissa vireillä olevassa asiassa on kyse näihin tosiseikkoihin sovellettavasta vanhentumisajasta, ja tämä liittyy unionin oikeuden tiettyjen oikeussääntöjen, joilla on otettu käyttöön edullisempi seuraamusjärjestelmä, väitettyyn taannehtivuuteen in melius (asianosaisen eduksi).
I Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Yhteistä maatalouspolitiikkaa koskevat oikeussäännöt
1. Asetus (ETY) N:o 3887/92 ( 3 )
3.
Asetuksen 9 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Jos todetaan, että pinta-alatukihakemuksessa ilmoitettu pinta-ala on suurempi kuin määritetty pinta-ala, tuen määrä lasketaan tarkastuksessa tosiasiallisesti määritetyn pinta-alan perusteella. Ylivoimaista estettä lukuun ottamatta tosiasiallisesti määritetystä pinta-alasta vähennetään kuitenkin todettu ylitys kaksinkertaisena, jos se on enemmän kuin 3 prosenttia tai 2 hehtaaria, mutta enintään 20 prosenttia määritetystä pinta-alasta.
Jos todettu ylitys on enemmän kuin 20 prosenttia määritetystä pinta-alasta, pinta-ala perusteista tukea ei myönnetä.
– –
Tässä artiklassa ’määritetyllä alalla’ tarkoitetaan alaa, jonka osalta kaikkia säädettyjä edellytyksiä on noudatettu – –”.
2. Asetus (EY) N:o 2419/2001 ( 4 )
4.
Asetuksen 32 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Jos jonkin viljelykasviryhmän osalta 31 artiklan 2 kohdan[ ( 5 )] mukaisesti ilmoitettu ala on suurempi kuin sille määritetty pinta-ala, tuki on laskettava määritetyn pinta-alan perusteella vähennettynä havaitulla erolla kaksinkertaisena, jos ero on yli kolme prosenttia tai yli kaksi hehtaaria mutta enintään 20 prosenttia määritetystä pinta-alasta.
Jos ero on yli 20 prosenttia määritetystä pinta-alasta, kyseiselle viljelykasviryhmälle ei myönnetä pinta-alaperusteista tukea.”
5.
Asetuksen 49 artiklassa (”Aiheettomien maksujen takaisinperintä”) säädetään seuraavaa:
”1. Viljelijän on palautettava aiheettomasti maksetut määrät, joihin lisätään 3 kohdan mukaisesti lasketut korot.
– –
5. Edellä 1 kohdassa tarkoitettua palautusvelvollisuutta ei sovelleta, jos tuen maksupäivän ja toimivaltaisen viranomaisen tuensaajalle osoittaman, maksun aiheetonta luonnetta koskevan ensimmäisen ilmoituksen välinen aika on yli kymmenen vuotta.
Ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettu ajanjakso on kuitenkin neljä vuotta, jos tuensaaja on toiminut vilpittömässä mielessä.
6. Asetuksen 13 artiklan ja IV osaston mukaisesti tehtyjen vähennysten ja poissulkemisten seurauksena takaisin perittäviin määriin sovelletaan neljän vuoden vanhentumisaikaa.
– –”
6.
Asetuksen 52 a artiklassa, jonka otsikko on ”Ennen 1 päivää tammikuuta 2002 alkaneisiin markkinointivuosiin tai palkkiokausiin liittyviä tukihakemuksia koskeva vanhentumisaika” ja joka on lisätty asetuksen (EY) N:o 118/2004 ( 6 ) 1 artiklan 13 alakohdalla, säädetään seuraavaa:
”Poiketen siitä, mitä 54 artiklan 2 kohdassa säädetään, ja rajoittamatta jäsenvaltioiden säätämien edullisempien vanhentumisaikaa koskevien sääntöjen soveltamista 49 artiklan 5 kohtaa sovelletaan myös tukihakemuksiin, jotka liittyvät ennen 1 päivää tammikuuta 2002 alkaneisiin markkinointivuosiin ja palkkiokausiin, jollei toimivaltainen viranomainen jo ole ilmoittanut tuensaajalle kyseisen maksun aiheettomasta luonteesta ennen 1 päivää helmikuuta 2004.”
7.
Vaikka asetus N:o 2419/2001 kumottiin asetuksen (EY) N:o 796/2004 ( 7 ) 80 artiklan 1 kohdalla, vanhentumissäännöt säilyivät viimeksi mainitun asetuksen 73 artiklan 1, 5 ja 6 kohdassa siihen saakka, kunnes ne kumottiin 1.1.2010 asetuksen (EY) N:o 1122/2009 ( 8 ) 86 artiklan 1 kohdalla. Viimeksi mainittu asetus on korvattu puolestaan asetuksella (EU) N:o 640/2014, ( 9 ) joka tuli voimaan 1.1.2015.
B Unionin taloudellisia etuja suojaavat oikeussäännöt. Asetus (EY, Euratom) N:o 2988/95 ( 10 )
8.
Petosten torjuntaa koskevat säännökset, joilla pyritään suojaamaan unionin taloudellisia etuja, sisältyvät yleisluonteiseen asetukseen N:o 2988/85, joka on toissijainen erityisesti maatalouden alalla annettuihin alakohtaisiin säädöksiin nähden.
9.
Asetuksen johdanto-osan yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteiden toteuttamiseksi päätetyt toimenpiteet ja seuraamukset ovat tukijärjestelmien erottamaton osa; niillä on oma tarkoituksensa – –; niiden tehokkuus on varmistettava yhteisön normin välittömällä vaikutuksella – –”.
10.
Asetuksen 1 artikla sisältyy asetuksen I osastoon (”Yleiset periaatteet”), ja sen 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Väärinkäytösten tunnusmerkit toteuttaa jokainen [unionin] oikeuden säännöksen tai määräyksen rikkominen, joka johtuu taloudellisen toimijan teosta tai laiminlyönnistä ja jonka tuloksena on tai voisi olla vahinko [unionin] yleiselle talousarviolle tai [unionin] hoidossa oleville talousarvioille, joko suoraan [unionin] puolesta kannettujen omien varojen vähenemisen tai lakkaamisen taikka perusteettoman menon takia.”
11.
Asetuksen 2 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Hallinnollista seuraamusta ei voi määrätä, jos seuraamuksesta ei ole ennen väärinkäyttöä säädetty yhteisön säännöksellä. Jos yhteisön säännöstöihin sisältyviä hallinnollisia seuraamuksia koskevia säännöksiä muutetaan myöhemmin, sovelletaan lievempiä määräyksiä takautuvasti.”
12.
Asetuksen 3 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Seuraamusmenettelyn vanhentumisaika on neljä vuotta 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta väärinkäytöksestä [eli sääntöjenvastaisuudesta]. – –
Jatkuvien tai toistuvien väärinkäytösten osalta vanhentumisaika alkaa kulua siitä päivästä, jona väärinkäyttö on päättynyt. – –
Seuraamusmenettelyn vanhentuminen keskeytyy, kun toimivaltainen viranomainen antaa asianomaiselle henkilölle tiedoksi tutkimuksen tai menettelyn vireilletulon, joka liittyy väärinkäytökseen. Vanhentumisaika alkaa kulua uudelleen jokaisesta keskeytettävästä toimesta.
– –
2. Hallinnollisesta seuraamuksesta annetun päätöksen täytäntöönpanoaika on kolme vuotta. – –
Keskeyttämiseen ja lykkäämiseen sovelletaan kansallisen lainsäädännön asianomaisia säännöksiä.
3. Jäsenvaltiot säilyttävät mahdollisuuden soveltaa tämän artiklan 1 ja 2 kohdassa säädettyä pitempää määräaikaa.”
II Tosiseikat ja asian käsittelyn vaiheet
13.
Käyn tosiseikat läpi sellaisina kuin ne esitetään ennakkoratkaisupyynnössä (josta lainaan suoraan muutamia kohtia), mutta otan esille muutamiin tosiseikkoihin liittyviä tiettyjä epäselvyyksiä.
14.
Reinhard Westphal toimi maanviljelijänä ja haki vuosien 2000 ja 2001 toukokuussa ( 11 ) kyseisille markkinointivuosille pinta-alatukia tiettyjen peltokasvien viljelijöille tarkoitetusta tukijärjestelmästä.
15.
Vastaaja myönsi tuet ja maksoi ne kumpanakin vuonna, joina hakemukset toimitettiin. ( 12 )
16.
”Vastaaja totesi [12.1.2006] paikalla tehdyssä tarkastuksessa sääntöjenvastaisuuksia kesannoitujen alojen tiedoissa. [Westphalia] kuultuaan se päätti 23.7.2007 tekemällään päätöksellä muun muassa peruuttaa osittain vuosia 2000 ja 2001 koskevat myöntämispäätökset ja vaati palauttamaan liikaa maksetut summat. Sen lähtökohta määrien laskennassa oli, että liian suureksi ilmoitettujen kesannoitujen alojen seuraamuksena tukia ei myönnetä lainkaan”. ( 13 )
17.
Westphal nosti kyseisestä päätöksestä kanteen. Hän ”hyväksyi muutoksenhakumenettelyssä myöntämispäätöksen peruuttamisen ja takaisinmaksuvaatimukset siltä osin kuin ne eivät perustu seuraamukseen. – – Jäljelle jääneen, seuraamukseen perustuvan takaisin perittävän määrän osalta muutoksenhakutuomioistuin kumosi 23.7.2007 annetun päätöksen”. ( 14 )
18.
Muutoksenhakutuomioistuin esitti perusteluina seuraavaa: ( 15 )
–
Asetuksen N:o 3887/92 9 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa vahvistetun seuraamuksen aineelliset soveltamisedellytykset täyttyvät. Asianomaisina vuosina hakemuksessa ilmoitettu kesannoitu ala oli 20 prosenttia suurempi kuin tosiasiallisesti määritetty pinta-ala.
–
Seuraamus on kuitenkin vanhentunut.
–
Lievemmän seuraamussäännöksen taannehtivan soveltamisen periaate (asetuksen N:o 2988/95 2 artiklan 2 kohdan toinen virke) edellyttää asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 ja 6 kohdan mukaisen vanhentumissäännön soveltamista.
–
Kyseisen järjestelmän mukaisesti seuraamus on vanhentunut, sillä tukien maksamisen ja sen päivän välillä, jona toimivaltainen viranomainen ilmoitti kantajalle paikalla tehdyn tarkastuksen perusteella, että tuet on myönnetty aiheettomasti, oli kulunut yli neljä vuotta.
–
Nämä vanhentumissäännöt ovat lievempiä kuin muutoin sovellettava vanhentumissääntö (eli asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan ensimmäinen virke), sillä viimeksi mainitun säännöksen mukaan vanhentumisaika alkaa kulua toistuvan väärinkäytöksen osalta vasta siitä päivästä, jona väärinkäytös on päättynyt.
19.
Vastaaja valitti kyseisestä tuomiosta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen.
III Ennakkoratkaisukysymykset ja asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa
20.
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on alemman oikeusasteen tuomioistuimen kanssa samaa mieltä siitä, että asetuksen N:o 3887/92 mukaisen seuraamuksen määräämisedellytykset täyttyivät etenkin, kun huomioon otetaan ilmoitetun pinta-alan ja määritetyn pinta-alan välillä ollut yli 20 prosentin ero.
21.
Se epäilee sen sijaan edullisempaa seuraamusta koskevan kriteerin soveltamista ja toteaa seuraavaa:
–
Asetukseen N:o 3887/92 ei sisälly seuraamuksia koskevia vanhentumissääntöjä, joten sovellettaviksi tulisivat asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen ja toisen alakohdan säännöt, joiden mukainen neljän vuoden vanhentumisaika alkaa kulua toistuvan väärinkäytöksen päättymisestä. ( 16 )
–
Saksan lainsäädännössä ei ole käytetty asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 3 kohdassa mainittua mahdollisuutta ottaa käyttöön ”pitempi määräaika”.
–
Kun asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 ja 6 kohdassa otettiin ensimmäisen kerran käyttöön alakohtainen säännöstö, joka koskee aiheettomien maksujen takaisinperintään liittyvien seuraamusten, vähennyksistä tai tuen ulkopuolelle jättämisistä johtuvat palautukset mukaan lukien, vanhentumista, muuttui vanhentumisajan kulumisen alkaminen siten, että viiteajankohdaksi tuli tuen maksaminen, mutta neljän vuoden vanhentumisaika säilyi.
22.
Koska asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohdassa ei mainita, milloin tehtyjen vähennysten ja poissulkemisten seurauksena takaisin perittävien määrien vanhentumisaika alkaa kulua, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on selvitettävä
–
onko sovellettava kyseisen artiklan 5 kohdassa mainittua laskennan alkamisen ajankohtaa (dies a quo, joka on tuen maksamispäivä). Jos on, asia on vanhentunut.
–
olisiko kyseinen aukko paikattava sen sijaan soveltamalla asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan toista alakohtaa toissijaisesti sovellettavana yleissääntönä, jolloin asia ei ole vanhentunut.
23.
Sovellettavaksi vaikuttaisi tulevan lievemmän seuraamussäännöksen soveltamisen periaate (asetuksen N:o 2988/95 2 artiklan 2 kohdan toinen virke) siitä huolimatta, että asetuksen N:o 2419/2001 mukainen uusi alakohtainen järjestelmä tuli voimaan 1.1.2002 eli tukien maksamisen jälkeen. ( 17 ) Lisäksi viimeksi mainitussa asetuksessa on jätetty tuki- ja seuraamusjärjestelmä ennalleen, joten oikeuskäytännön mukaan kyseiseen periaatteeseen voidaan vedota, vaikka lainsäädännöllinen asiayhteys onkin toinen. ( 18 )
24.
On vielä selvitettävä, ovatko uudet vanhentumissäännöt asetuksen N:o 2988/95 2 artiklan 2 kohdan toisessa virkkeessä tarkoitettuja hallinnollisia seuraamuksia koskevia säännöksiä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan Saksan rikostuomioistuimet katsovat, että rikosten vanhentuminen kuuluu prosessioikeuden soveltamisalaan, joten lievemmän lain soveltamisen periaate ( 19 ) tulee kyseeseen vain silloin, kun tekohetken ja asian ratkaisun välisenä aikana aineellisia rangaistuksia on tiukennettu ja tämän vaikutuksesta vanhentumisaika on muuttunut; näin ei ole käsiteltävässä asiassa. Huomioon olisi otettava joka tapauksessa kohtuus ja se, että uuden vanhentumisjärjestelmän käyttöönotto merkitsee väistämättä, että lainsäätäjä arvioi järjestelmän uudelleen.
25.
Ellei vanhentumista koskevaa lievempää sääntöä voida soveltaa, ei asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohtaa sovelleta. Tällöin analogisesti sovellettavaksi saattaisi tulla saman artiklan 5 kohta, vaikka sen sanamuoto ei sitä salli. Ennakkoratkaisua pyytäneestä tuomioistuimesta vaikuttaa loogiselta ajatella, että asetuksen N:o 2419/2001 52 a artiklan sanamuoto perustuu siihen ajatukseen, ettei 49 artiklan 6 kohta tarvitse erityissäännöstä, sillä asetuksen N:o 2988/95 2 artiklan 2 kohdan toisella virkkeellä taataan jo johdonmukainen järjestelmä. Se haluaakin tietää, onko lainsäädännössä aukko, joka voidaan täyttää analogian avulla.
26.
Tässä tilanteessa Bundesverwaltungsgericht (liittovaltion hallintotuomioistuin, Saksa) on päättänyt esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1)
Alkaako asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohdassa tarkoitettu vanhentumisaika kulua tuen maksamisesta vai määräytyykö sen alkaminen asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan eli tässä tapauksessa kyseisen kohdan toisen alakohdan ensimmäisen virkkeen perusteella?
2)
Ovatko asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohdan tai asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan vanhentumissäännöt asetuksen N:o 2988/95 2 artiklan 2 kohdan toisessa virkkeessä tarkoitettuja hallinnollisia seuraamuksia koskevia säännöksiä?
3)
Voidaanko asetuksen N:o 2419/2001 52 a artiklaa ja siinä esitettyä kyseisen asetuksen 49 artiklan 5 kohdan vanhentumissäännön taannehtivaa soveltamista koskevaa sääntöä soveltaa analogisesti asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohtaan?”
27.
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että jos asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan ensimmäistä virkettä voidaan soveltaa (ensimmäinen kysymys), muihin kysymyksiin ei tarvita vastausta. Sitä vastoin jos toiseen kysymykseen on vastattava ja vastaus on myöntävä, ei kolmanteen ole tarpeen vastata.
28.
Ennakkoratkaisupyyntö saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 8.6.2018, ja kirjallisia huomautuksia esittivät asetetussa määräajassa vastaaja ja Euroopan komissio. Istuntoa asianosaisten kuulemiseksi ei katsottu tarpeelliseksi järjestää.
IV Oikeudellinen arviointi
A Ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys
1. Asiassa merkitykselliset vanhentumissäännöt
29.
Ennakkoratkaisupyynnössä kuvatuista tosiseikoista käy ilmi, että vastaaja määräsi 23.7.2007 antamallaan päätöksellä Westphalille asetuksen N:o 3887/92 9 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetun seuraamuksen. Seuraamus koski vuosien 2000 ja 2001 toukokuussa jätettyjä, kyseisten markkinointivuosien tukihakemuksia, joiden perusteella tuet oli myönnetty samoina vuosina. Toimivaltainen viranomainen puuttui asiaan ensimmäisen kerran vasta vuoden 2006 tammikuussa, kun se teki tarkastuksen paikalla ja havaitsi pinta-alojen välillä olevan eron; vanhentumista koskevat kysymykset on esitetty tätä taustaa vasten.
30.
Ennakkoratkaisukysymyksissä oletetaan ilmeisesti, että asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohdassa asetettua (neljän vuoden) vanhentumisaikaa sovelletaan käsiteltävässä asiassa. Jäljempänä esitetyistä syistä katson kuitenkin, ettei kyseinen kohta ole asianmukainen ratkaisu.
31.
Pääasiallinen syy johtuu asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohdassa vanhentumisen osalta mainittujen vähennysten ja poissulkemisten luonteesta. Kyseisen asetuksen 13 artiklan (myöhässä jätetyt hakemukset), 32 artiklan (vähennykset ja poissulkemiset tapauksissa, joissa pinta-ala on ilmoitettu liian suurena) ( 20 ) ja 38 artiklan (karjan pääluvuissa olevat erot) tarkastelusta käy ilmi, että asetuksessa säädetään todellisista rahamääräisistä seuraamuksista eli sellaisten määrien maksamisesta, jotka ylittävät liian suurena ilmoitetun määrän ja hallintoviranomaisen takaisin perimän määrän välisen suhteellisen laskelman.
32.
Vähennykset ja poissulkemiset luetaan nimittäin asetuksen N:o 2988/95 ( 21 ) 5 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetuiksi seuraamuksiksi, sillä hakija velvoitetaan maksamaan aiheettomasti saatuja summia suurempi määrä. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö puoltaa näiden säännösten rankaisevaa luonnetta, ja ne on katsottu selkeästi seuraamuksiksi. ( 22 )
33.
Vähennysten ja poissulkemisten seurauksena takaisin perittävät määrät lasketaan tietenkin seuraamuksista annetuissa hallinnollisissa päätöksissä. Kyseiset määrät tulevat maksettaviksi päätösten antamispäivästä lukien. Samaan tapaan kuin yleissäännöksessä (asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa) vahvistetaan ”hallinnollisesta seuraamuksesta annetun päätöksen täytäntöönpano[ajaksi] kolme vuotta”, alakohtaisessa säännöksessä (asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohdassa) vahvistetaan neljän vuoden vanhentumisaika, jota on pidettävä enimmäisaikana, jonka kuluessa hallintoviranomainen voi periä takaisin määrätyn seuraamuksen nojalla takaisin perittävät määrät. ( 23 )
34.
Nähdäkseni tällä tulkinnalla voidaan välttää se järjetön tilanne, joka syntyisi, jos vain neljän vuoden vanhentumisaika koskisi menettelyjä, jotka johtavat selvästi lainvastaisen luonteensa vuoksi asiaankuuluviin seuraamuksiin (6 kohta), kun taas muihin vähemmän vakaviin menettelyihin, jotka johtavat vain palautusvelvollisuuteen, sovellettaisiin peräti kymmenen vuoden vanhentumisaikaa (5 kohta). Ainoa löytämäni selitys on se, että kyseiset vanhentumisajat ovat luonteeltaan erilaisia ja että 6 kohdassa tarkoitetaan varsinaisen seuraamuksen täytäntöönpanoa, kuten juuri totesin.
35.
Käsiteltävässä asiassa ei kiistellä nähtävästi kuitenkaan vastaajan 23.7.2007 antamalla päätöksellä määrättyjen seuraamusten (vähennysten ja poissulkemisten) täytäntöönpanoon sovellettavasta vanhentumisajasta. ( 24 ) Riita koskee vain niiden määrien palautusvelvollisuuden vanhentumista, jotka viljelijälle myönnettiin markkinointivuosien 2000 ja 2001 tukena ja jotka se sai aiheettomasti, koska määrät vastasivat pinta-aloja, jotka eivät olleet todellisia.
36.
Katson näin ollen, ettei asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohdan tulkinnalla ole merkitystä käsiteltävässä asiassa.
37.
Westphalin jättämät hakemukset perustuivat asetukseen N:o 1251/1999, johon ei sisälly säännöstä, jossa säädettäisiin käsiteltävässä riita-asiassa kyseessä olevan kaltaisista sääntöjenvastaisuuksista johtuvan palautusvelvollisuuden vanhentumisesta. Tällaista säännöstä ei ollut myöskään asetuksessa N:o 3887/92, jonka 9 artiklan perusteella vastaaja antoi seuraamuksia koskevan päätöksensä 23.7.2007.
38.
Koska erityissäännöksiä ei ole, on käytettävä yleissäännöksiä ( 25 ) eli asetuksen N:o 2988/95 3 artiklaa, joka on ollut voimassa hakemusten jättämisen ja haettujen tukien maksamisen ajankohtana (eli vuosina 2000 ja 2001). ( 26 )
39.
Vuonna 2001 annettiin kuitenkin (maatalousalan tukia koskeva) erityissäädös, jossa säädettiin omista vanhentumissäännöistä. Tämäntyyppisten tukien aiheettomien maksujen palauttamista koskeva alakohtainen vanhentumisjärjestelmä sisältyy asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklaan, ja sitä muutettiin osittain vuonna 2004 lisäämällä kyseiseen asetukseen 52 a artikla.
40.
Uusi vanhentumisjärjestelmä sai asetukseen N:o 2419/2001 vuonna 2004 tehdyn muutoksen vuoksi taannehtivan vaikutuksen: toisin sanoen ennen 1.1.2002 alkaneita markkinointivuosia koskeviin tukihakemuksiin liittyvien palautusvelvollisuuksien osalta voitiin soveltaa asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 kohdassa säädettyä vanhentumisaikaa. ( 27 )
41.
Tämän taannehtivasti sovellettavan uuden järjestelmän mukaisesti palautusvelvollisuus vanhentuu, jos ”tuen maksupäivän ja toimivaltaisen viranomaisen tuensaajalle osoittaman, maksun aiheetonta luonnetta koskevan ensimmäisen ilmoituksen välinen aika on” yli kymmenen vuotta (vilpillinen toiminta) tai neljä vuotta (vilpitön toiminta). Tämä on itse asiassa asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 kohdan sisältöä.
42.
Kun asetukseen N:o 2419/2001 lisättiin 52 a artikla, sen 49 artiklan 5 kohdan ulottaminen koskemaan ennen 1.1.2002 jätettyjä tukihakemuksia (jollaisesta on kyse käsiteltävässä asiassa) tuli voimaan 25.1.2004. Koska (yleinen) neljän vuoden vanhentumisaika kului tuolloin edelleen asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti, ei ongelmia aiheudu oikeusvarmuuden näkökulmasta ( 28 ) vilpittömässä mielessä tehtyjen sääntöjenvastaisuuksien kohdalla: vanhentumisaika on molempien järjestelmien (yleisen ja erityisen) mukaisesti sama eli neljä vuotta.
43.
Asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 kohdan taannehtiva vaikutus aiheuttaa isompia ongelmia, jos Westphalin katsotaan toimineen vilpillisesti. Tässä tilanteessa uuden alakohtaisen säännöksen mukainen vanhentumisaika (kymmenen vuotta) on ankarampi kuin yleissäännöksen mukainen (neljä vuotta). Taannehtiva soveltaminen on kuitenkin mielestäni oikeudellisesti oikeutettu.
44.
Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on nimittäin annettu jäsenvaltioille mahdollisuus asettaa rangaistusten alalla pidempiä vanhentumisaikoja, mutta nämä on otettava huomioon vain, jos sääntöjenvastaisuus ei ole vanhentunut uuden vanhentumisajan voimaantulopäivänä ja jos noudatetaan unionin oikeuden yleisiä periaatteita, ( 29 ) erityisesti oikeusvarmuuden periaatetta ja suhteellisuusperiaatetta.
45.
En näe mitään syytä, miksi näitä oikeuskäytännössä annettuja ohjeita ei voitaisi soveltaa unionin lainsäätäjän antamiin säännöksiin samoin edellytyksin.
46.
Tässä tapauksessa vanhentumisajan pidentäminen kymmeneen vuoteen (asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 kohta) tule kyseeseen vain niiden vilpillisesti tehtyjen hakemusten kohdalla, joiden osalta vanhentumisaika ei ollut vielä kulunut. ( 30 )
47.
Suhteellisuusperiaatteesta voidaan todeta, ( 31 ) että vaikka kymmenen vuoden vanhentumisaika voi vaikuttaa liian pitkältä, se ei välttämättä ole sitä, kun otetaan huomioon joka vuosi maataloustukiin käytettävät rahamäärät sekä se, että määrät jaetaan lukuisten hakemusten välillä eivätkä jäsenvaltioiden viranomaiset suorita kattavia tarkastuksia kaikille, vaan tarkastukset tehdään vain otannan perusteella.
2. Vanhentumisajan kulumisen alkaminen (dies a quo)
48.
Asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 kohdan ajallisesta sovellettavuudesta voidaan päätellä, mistä Westphalia koskevan palautusvelvollisuuden vanhentumisaika alkoi kulua: kyseisen säännöksen ensimmäisen alakohdan mukaisesti tuen maksamispäivästä.
49.
Toisin kuin asetuksessa N:o 2988/95, jonka 3 artiklassa vahvistetaan vanhentumisajan alkavan kulua siitä päivästä, jona väärinkäytös tapahtuu (käsiteltävässä asiassa jokin vuosien 2000 ja 2001 toukokuun päivistä), ( 32 ) asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan vanhentumisaika alkaa kulua tuen maksupäivästä.
50.
Asetuksessa N:o 2419/2001 ei myöskään tehdä eroa yksittäisten ja toistuvien sääntöjenvastaisuuksien välillä, kuten asetuksessa N:o 2988/95. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ajattelee lähtökohtaisesti, että kyseessä on toistuva sääntöjenvastaisuus, ( 33 ) sillä kyseessä ovat kaksi hakemusta vuosilta 2000 ja 2001.
51.
Tämä näkemys saa tukea sekä asetuksesta N:o 1251/1999, ( 34 ) jossa säädetään (Westphalin jättämien kaltaisia) tukihakemuksia koskevasta rakenteesta, joka perustuu malliin ”ensin hakemus, sitten maksu”, että käsiteltävän asian tosiseikoista, sillä hakemukset jätettiin kahtena peräkkäisenä vuonna eli vuosien 2000 ja 2001 toukokuussa ja tuet maksettiin molempien vuosien viimeisten kuukausien aikana.
52.
Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä katsotaan, että tällaisissa tapauksissa vanhentumisajan alkamisajankohta on unionin talousarviolle aiheutuneen taloudellisen vahingon tapahtumisen eli maksamisen ajankohta, sillä maksaminen tapahtui unionin oikeuden rikkomista merkitsevän teon tai laiminlyönnin jälkeen. ( 35 )
53.
Asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 kohdassa säädetty kriteeri, jonka perusteella vanhentumisajan alkamisajankohta selvitetään, vastaa unionin tuomioistuimen toistuvien sääntöjenvastaisuuksien osalta vahvistamaa kriteeriä. Molemmat johtavat käsiteltävässä asiassa samaan lopputulokseen: dies a quo on aiheettomasti myönnetyn tuen maksamispäivä.
54.
Lopuksi on vielä täsmennettävä, kumpaa asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 kohdassa säädetyistä kahdesta vanhentumisajasta on sovellettava, kun hallintoviranomainen on ollut molemmissa tapauksissa toimimatta vuoteen 2006 asti: sovellettavaksi tulee kymmenen vuoden vanhentumisaika maksamisesta laskettuna ilman muita edellytyksiä, mikäli Westphal on toiminut vilpittömästi.
55.
Vilpittömyyden arviointi on tosiseikkoihin liittyvä kysymys, joten se kuuluu kansallisen tuomioistuimen arvioitavaksi, ja kansallisen tuomioistuimen on sovellettava päätelmänsä mukaista vaihtoehtoa. ( 36 )
B Toinen ennakkoratkaisukysymys
56.
Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on selvitettävä, voidaanko asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohtaan ja asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohtaan sisältyviä vanhentumissääntöjä pitää hallinnollisia seuraamuksia koskevina säännöksinä.
57.
Kysymykseen annettavasta vastauksesta riippuu ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan puolestaan, sovelletaanko taannehtivuusperiaatetta asianosaisen eduksi, mikä on luonteenomaista seuraamuksista annettaville myöhemmille säännöksille, joiden mukainen kohtelu on asianomaiselle edullisempaa. Tämän periaatteen konkretisoituminen näkyy asetuksen N:o 2988/95 2 artiklan 2 kohdassa sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklan 1 kohdan viimeisessä virkkeessä. ( 37 )
58.
Koska asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohtaa ei nähdäkseni voida soveltaa, kysymykseen ei ole mielestäni tarpeen vastata. Jäljempänä esittämäni perustelut ovat siis vain toissijaisia.
59.
Tässä kohti on viitattava jälleen tuomiossa Taricco ym. ( 38 ) vahvistettuun näkemykseen, jota on täydennetty tuomiossa M.A.S ja M.B. ( 39 ) Viimeksi mainitussa tuomiossa unionin tuomioistuimen vastaus annettiin sillä perusteella, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korosti ”Italian oikeusjärjestyksessä säädettyjen vanhentumissääntöjen aineelli[sta] luonne[tta], jonka vuoksi edellytyksenä on, että nämä säännöt ovat oikeussubjekteille kohtuullisesti ennakoitavissa kyseisten rikosten tekohetkellä eikä sääntöjä voida taannehtivasti muuttaa rikoksentekijälle epäedullisemmiksi”. ( 40 )
60.
Tuomiosta M.A.S ja M.B käy ilmi, että huomioon on otettava, onko unionin oikeutta soveltamaan joutuvan tuomioistuimen sovellettava kansallisten säännösten mukaan ”rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen kuuluvia ennakoitavuuden, täsmällisyyden ja taannehtivuuskiellon edellytyksiä – – myös [rikoksia] koskevaan vanhentumisjärjestelmään”. ( 41 )
61.
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on vahvistanut, että Saksan lainsäädännössä vanhentuminen ei kuulu aineelliseen oikeuteen vaan rikosprosessioikeuteen, joten vanhentumissääntöihin ei sovelleta taannehtivuuden kieltoa koskevaa periaatetta (ei myöskään asianosaisen eduksi koituvan taannehtivuuden periaatetta). Ennakkoratkaisupyynnössä esitetään, ettei rikosoikeudellinen laillisuusperiaate vaikuta vanhentumissääntöihin. ( 42 )
62.
Jos asia on näin, ei olisi missään tapauksessa perusteltua soveltaa ehdottomasti säännöksiä, joissa säädetään lyhemmistä rikkomusten tai hallinnollisten seuraamusten vanhentumisajoista, sellaisten säännösten sijaan, joissa on säädetty tekojen tapahtuma-aikaan pidemmistä vanhentumisajoista. Lisäksi kuten olen jo tuonut esille, ( 43 ) mikään ei myöskään estä pidentämästä vanhentumisaikoja tämäntyyppisten rikkomusten osalta silloin, kun ne eivät ole vielä vanhentuneet, kuten unionin tuomioistuin vahvisti tuomiossa Glencore Céréales France. ( 44 )
63.
Toisaalta kun keskitytään enemmän käsiteltävän asian erityisiin olosuhteisiin, vastaaja tuo esille, että myöhemmän säännöksen (asetuksen N:o 2419/2001 32 artiklan) mukaisen seuraamuksen määrä ei ollut pienempi kuin Westphalin kohdalla sovelletun säännöksen (asetuksen N:o 3887/92 9 artiklan) mukaisen seuraamuksen.
64.
Vaikka edullisemman seuraamussäännöksen taannehtivuuden periaatetta sovelletaan, kun unionin oikeussäännöllä muutetaan myöhemmin toisen aiemman säännöksen mukaista seuraamusta lieventämällä sitä, käsiteltävässä asiassa seuraamuksen suuruus on sama molempien säännösten perusteella.
65.
Jotta taannehtivuutta asianosaisen eduksi voitaisiin soveltaa, on pitänyt tapahtua muutos ”yhteisön lainsäätäjän näkemyksessä siitä, mikä on asianmukainen seuraamus kunkin väärinkäytöksen vakavuuteen nähden”. ( 45 ) Tästä näkemyksessä tapahtuneesta muutoksesta seuraa, että uuden säännöksen mukaisen seuraamuksen määrä on pienempi kuin aiemmasta säännöksestä johtuneen seuraamuksen. ( 46 ) Näin ei vaikuta käyneen tässä tapauksessa.
C Kolmas ennakkoratkaisukysymys
66.
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa selvittää kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellään, voidaanko asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 kohdan vanhentumissäännön taannehtivaa vaikutusta soveltaa analogisesti saman artiklan 6 kohtaan.
67.
Samoin kuin toisen ennakkoratkaisukysymyksen kohdalla, en pidä kolmanteen kysymykseen vastaamista välttämättömänä, sillä viittauksista asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohtaan ei ole hyötyä käsiteltävän asian ratkaisemisessa. Otan kuitenkin kantaa tähänkin kysymykseen pelkästään toissijaisesti.
68.
Asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohdassa tarkoitetut vähennykset ja poissulkemiset edellyttävät niitä määräävän toimivaltaisen viranomaisen puuttumista asiaan. Kuten olen todennut, näin ei ole silloin, kun hallintoviranomainen ei toimi kymmeneen tai neljään vuoteen, jotka ovat saman asetuksen 49 artiklan 5 kohdassa palautusvelvollisuuden osalta vahvistetut vanhentumisajat, ja kun tuensaajaa ei ole vaadittu maksamaan palautettavaa määrää.
69.
Vaikka lainsäätäjä lisäsi vuonna 2004 asetukseen N:o 2419/2001 52 a artiklan ja rajasi (uusien) vanhentumisaikojen taannehtivuuden koskemaan saman asetuksen 49 artiklan 5 kohdassa tarkoitettuja tilanteita ja jätti 6 kohdassa tarkoitetut tilanteet sen ulkopuolelle, se teki kyseisen lainsäädäntöön liittyvän ratkaisun uskoakseni siinä tarkoituksessa, että nämä tilanteet, jotka eivät ole keskenään analogisia, erotettaisiin toisistaan – ei siinä tarkoituksessa, että ne rinnastettaisiin toisiinsa.
70.
Lisäksi niissä tilanteissa, joissa hakija on toiminut vilpittömästi, asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 kohdan toisen alakohdan vanhentumisaika vastaa asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan vanhentumisaikaa, jonka se tosiasiassa korvasi tässä kyseessä olevien tukien alalla.
71.
Edellä esitetyn perusteella päättelen, että lainsäätäjä pyrki vahvistamalla vanhentumisaikojen taannehtivuuden tällä tavoin (asetuksen N:o 2419/2001 52 a artiklalla) pidentämään tarkoituksellisesti palautusvelvollisuuksia koskevaa vanhentumisaikaa kymmeneen vuoteen kaikkien tarkoituksellisesti virheellisten ilmoitusten (hakemusten) kohdalla, markkinointivuotta 2002 aikaisemmin tehdyt hakemukset mukaan lukien, ja säilyttämään neljän vuoden vanhentumisajan vilpittömin mielin tehtyjen ilmoitusten kohdalla.
72.
Sitä paitsi sen jälkeen, kun hallintoviranomainen on ryhtynyt toimeen ja ilmoittanut vähennyksen ja/tai poissulkemisen nojalla takaisin perittävän määrän asiaankuuluvan päätöksen antamalla, asianomaisen tuenhakijan vilpittömyydellä tai vilpillisyydellä ei ole merkitystä etenkään vanhentumisen kannalta.
73.
Asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 kohdassa, luettuna yhdessä saman asetuksen 52 a artiklan kanssa, säädetyn vanhentumisajan taannehtivuutta ei siis ole perusteltua ulottaa koskemaan samaisen 49 artiklan 6 kohtaa.
V Ratkaisuehdotus
74.
Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Bundesverwaltungsgerichtin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:
Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa viljelijälle, joka oli tehnyt hakemuksia tuesta pinta-alalle, joka ilmoitettiin suuremmaksi kuin joksi toimivaltainen viranomainen sen myöhemmin määritti, on määrätty seuraamus, tiettyjä yhteisön tukijärjestelmiä koskevasta yhdennetystä hallinto- ja valvontajärjestelmästä annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3508/92 soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä 11.12.2001 annetun komission asetuksen (EY) N:o 2419/2001 49 artiklaa on tulkittava seuraavasti:
–
Mainitun 49 artiklan 5 kohdan nojalla voidaan aiheettomasti saatujen määrien palautusvelvollisuuden katsoa vanhentuneen, ellei toimivaltainen viranomainen ole toteuttanut mitään toimea palauttamisen vaatimiseksi, joko pelkästään sillä perusteella, että maksun suorittamispäivästä on kulunut kymmenen vuotta tai, jos hakija toimi vilpittömästi, tuosta samasta päivästä on kulunut neljä vuotta. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on selvitettävä, onko asianomainen toiminut vilpittömästi jättäessään pääasian kohteena olevat hakemukset.
–
Mainitun 49 artiklan 6 kohtaa ei sovelleta pääasian tilanteessa.
–
Ennen 1.1.2002 alkaneita markkinointivuosia ja palkkiokausia koskevien tukihakemusten vanhentumista koskevat säännöt, sellaisina kuin ne on esitetty asetuksen N:o 2419/2001 52 a artiklassa, eivät ole Euroopan yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamisesta 18.12.1995 annetun neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 2988/85 2 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja ”hallinnollisia seuraamuksia koskevia säännöksiä”.
–
49 artiklan 5 kohdan mukaisen vanhentumisen edellytykset eivät ole samat kuin 49 artiklan 6 kohdan mukaisen vanhentumisen edellytykset, joten 5 kohdan taannehtivuutta, luettuna yhdessä asetuksen N:o 2419/2001 52 a artiklan kanssa, ei pidä ulottaa koskemaan analogian perusteella edellä mainittua 6 kohtaa.
( 1 ) Alkuperäinen kieli: espanja.
( 2 ) Tukijärjestelmästä tiettyjen peltokasvien viljelijöille 17.5.1999 annettu neuvoston asetus (EYVL 1999, L 160, s. 1).
( 3 ) Tiettyjä yhteisön tukijärjestelmiä koskevan yhdennetyn hallinto- ja valvontajärjestelmän soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä 23.12.1992 annettu komission asetus (EYVL 1992, L 391, s. 36), sellaisena kuin se on muutettuna 21.12.1999 annetulla komission asetuksella (EY) N:o 2801/1999 (EYVL 1999, L 340, s. 29).
( 4 ) Tiettyjä yhteisön tukijärjestelmiä koskevasta yhdennetystä hallinto- ja valvontajärjestelmästä annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3508/92 soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä 11.12.2001 annettu komission asetus (EYVL 2001, L 327, s. 11).
( 5 ) Kyseisessä artiklassa vahvistetaan tuen määrän laskentaperuste.
( 6 ) Tiettyjä yhteisön tukijärjestelmiä koskevasta yhdennetystä hallinto- ja valvontajärjestelmästä annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3508/92 soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä annetun asetuksen (EY) N:o 2419/2001 muuttamisesta 23.1.2004 annettu komission asetus (EUVL 2004, L 17, s. 7).
( 7 ) Yhteisen maatalouspolitiikan suoria tukijärjestelmiä koskevista yhteisistä säännöistä ja tietyistä viljelijöiden tukijärjestelmistä annetussa neuvoston asetuksessa (EY) N:o 1782/2003 säädettyjen täydentävien ehtojen, tuen mukauttamisen ja yhdennetyn hallinto- ja valvontajärjestelmän soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä 21.4.2004 annettu komission asetus (EUVL 2004, L 141, s. 18).
( 8 ) Neuvoston asetuksen (EY) N:o 73/2009 täytäntöönpanoa koskevista yksityiskohtaisista säännöistä mainitussa asetuksessa säädettyjen viljelijöiden suorien tukien järjestelmien mukaisten täydentävien ehtojen, tuen mukauttamisen ja yhdennetyn hallinto- ja valvontajärjestelmän osalta sekä neuvoston asetuksen (EY) N:o 1234/2007 täytäntöönpanoa koskevista yksityiskohtaisista säännöistä viinialalle säädetyn tukijärjestelmän mukaisten täydentävien ehtojen osalta 30.11.2009 annettu komission asetus (EUVL 2009, L 316, s. 65).
( 9 ) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1306/2013 täydentämisestä yhdennetyn hallinto- ja valvontajärjestelmän sekä suoriin tukiin, maaseudun kehittämistukeen ja täydentäviin ehtoihin sovellettavien maksujen epäämis- ja perumisedellytysten sekä hallinnollisten seuraamusten osalta 11.3.2014 annettu komission delegoitu asetus (EUVL 2014, L 181, s. 48).
( 10 ) Euroopan yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamisesta 18.12.1995 annettu neuvoston asetus (EYVL 1995, L 312, s. 1).
( 11 ) Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toimittamaan asiakirja-aineistoon sisältyy vastaajan 23.7.2007 tekemä päätös, johon viittaan välittömästi jäljempänä ja jonka mukaan hakemukset jätettiin kuitenkin vuosien 2000 ja 2001 maaliskuussa.
( 12 ) Vastaajan päätöksestä käy ilmi, että tukien myöntäminen annettiin tiedoksi 30.11.2000 ja 30.11.2001.
( 13 ) Ennakkoratkaisupyynnön 2 kohta.
( 14 ) Ibidem, 3 kohta.
( 15 ) Ibidem, 4 kohta.
( 16 ) Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei kyseenalaista väärinkäytöksen pitämistä toistuvana.
( 17 ) Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin mainitsee 1.7.2004 annetun tuomion Gerken (C‑295/02, EU:C:2004:400) 53–58 kohdan.
( 18 ) Se mainitsee tässä 11.3.2008 annetun tuomion Jager (C‑420/06, EU:C:2008:152) 68 ja 73 kohdan.
( 19 ) Mainittu Saksan rikoslain (Strafgesetzbuch) 2 §:n 3 momentissa.
( 20 ) Kyseinen säännös korvasi asetuksen N:o 3887/92 9 artiklan.
( 21 ) Ks. asetuksen N:o 2988/95 informatiivisesta luonteesta alakohtaisten säädösten, kuten maataloutta koskevien säädösten, osalta tuomio 13.12.2012, FranceAgriMer (C‑670/11, EU:C:2012:807, 43 kohta).
( 22 ) Ks. esim. tuomio 4.10.2007, Kruck (C‑192/06, EU:C:2007:579, 35 kohta) ja tuomio 14.9.2000, Fisher (C‑369/98, EU:C:2000:443, 43–47 kohta).
( 23 ) Tarve ottaa asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 6 kohta esille erityissäännöksenä johtuu siinä säädetystä vanhentumisajan pidentämisestä neljään vuoteen suhteessa asetuksen N:o 2988/95 3 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaiseen vanhentumisaikaan (kolme vuotta). Viimeksi mainitun asetuksen 3 artiklan 1 ja 2 kohta ja asetuksen N:o 2419/2001 49 artiklan 5 ja 6 kohta ovat sääntelyllisesti päällekkäisiä.
( 24 ) Sitä paitsi 23.7.2007 annettu päätös on riitautettu ja olisi loogista ajatella, että nostetut kanteet ovat keskeyttäneet mahdollisen vanhentumisajan kulumisen.
( 25 ) Vastaavasti tuomio 28.10.2010, SGS Belgium ym. (C‑367/09, EU:C:2010:648, 66 kohta).
( 26 ) Tässä kohti haluan palauttaa mieliin sen, mitä toin esille ratkaisuehdotukseni Glencore Céréales Frances (C‑584/15, EU:C:2016:655) 24 kohdassa: ilmauksen ”seuraamusmenettelyn vanhentumisaika” käyttö asetuksen N:o 2988/95 3 artiklassa saattaa johtaa erehdyksiin, sillä ilmauksella ei varsinaisesti tarkoiteta seuraamusmenettelyjen vanhentumista, vaan määräaikaa, jonka kuluessa hallintoviranomaisen on käytettävä oikeuttaan periä takaisin tuensaajille perusteettomasti maksetut määrät.
( 27 ) Paitsi jos toimivaltainen viranomainen oli antanut tuensaajalle tiedon maksun aiheettomuudesta ennen 1.2.2004.
( 28 ) Ks. tältä osin tuomio 29.1.2009, Josef Vosding Schlacht-, Kühl- und Zerlegebetrieb ym. (C‑278/07–C‑280/07, EU:C:2009:38, 30 ja 31 kohta).
( 29 ) Tuomio 8.9.2015, Taricco ym. (C‑105/14, EU:C:2015:555, 57 kohta) ja tuomio 2.3.2017, Glencore Céréales France (C‑584/15, EU:C:2017:160, 69, 70 ja 72 kohta).
( 30 ) Tätä edellytetään edellisessä alaviitteessä mainitussa oikeuskäytännössä.
( 31 ) Tuomio 2.3.2017, Glencore Céréales France (C‑584/15, EU:C:2017:160, 74 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
( 32 ) Ks. tuomio 6.10.2015, Firma Ernst Kollmer Fleischimport und ‑export (C‑59/14, EU:C:2015:660, 24 kohta) ja tuomio 29.1.2009, Josef Vosding Schlacht-, Kühl- und Zerlegebetrieb ym. (C‑278/07–C‑280/07, EU:C:2009:38, 27 kohta).
( 33 ) Ks. tämän ratkaisuehdotuksen alaviite 16.
( 34 ) Ks. erityisesti kyseisen asetuksen 6, 7 ja 8 artikla.
( 35 ) Tuomio 2.3.2017, Glencore Céréales France (C‑584/15, EU:C:2017:160, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
( 36 ) Vastaajan 23.7.2007 antaman päätöksen sivulla 4 olevassa ensimmäisessä kappaleessa sanotaan, ettei Westphal voi vedota vilpittömyyteen, sillä hänen olisi pitänyt havaita tukihakemuksessa mainittujen pinta-alojen laskentavirhe ajoissa. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toimittamassa asiakirja-aineistossa olevasta muutoksenhakutuomioistuimen tuomiosta ilmenee toisaalta, että Westphal oli käyttänyt kiinteistörekisteriin merkittyjä pinta-aloja. Tämä viimeinen tekijä saattaisi olla merkityksellinen, sanotun vaikuttamatta siihen, miten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin arvioi muita tosiseikkoja.
( 37 ) Ks. nimenomaan asetuksen N:o 2988/95 2 artiklan 2 kohdan osalta tuomio 11.3.2008, Jager (C‑420/06, EU:C:2008:152, 60 kohta): ”Tätä [lievemmän rangaistuksen taannehtivan soveltamisen] periaatetta ilmentää erityisellä tavalla asetuksen N:o 2988/95 2 artiklan 2 kohdan toinen virke, jonka mukaan toimivaltaisten viranomaisten on sovellettava tämän artiklan 1 kohdassa tarkoitetun väärinkäytöksen tunnusmerkit täyttävään menettelyyn taannehtivasti myöhempiä muutoksia ja säännöksiä, jotka sisältyvät alakohtaiseen yhteisön säännöstöön, jossa säädetään lievemmistä hallinnollisista seuraamuksista – –”.
( 38 ) Tuomio 8.9.2015 (C‑105/14, EU:C:2015:555).
( 39 ) Tuomio 5.12.2017 (C‑42/17, EU:C:2017:936).
( 40 ) Ibidem, tuomion 27 kohta.
( 41 ) Ibidem, tuomion 58 kohta.
( 42 ) Ennakkoratkaisupyynnön 20 kohta.
( 43 ) Tämän ratkaisuehdotuksen 44–46 kohdassa.
( 44 ) Ks. tuomio 2.3.2017 (C‑584/15, EU:C:2017:160, 73 kohta).
( 45 ) Tuomio 11.3.2008, Jager (C‑420/06, EU:C:2008:152, 70 kohta).
( 46 ) Tuomio 4.5.2006, Haug (C‑286/05, EU:C:2006:296, 23 kohta): ”– – asetuksen N:o 2988/95 2 artiklan 2 kohdan toista virkettä olisi sovellettava tilanteessa, jossa sen jälkeen kun on todettu asetuksen N:o 3887/92 9 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu yli 20 prosentin suuruinen määritetyn pinta-alan ylitys, alun perin myönnetyn yhteisön tuen koko määrä vaaditaan maksettavaksi takaisin, lisättynä koroilla, vaikka asetuksen N:o 3887/92 9 artiklan 2 kohdasta seuraavaa seuraamusta myöhemmin muuttavan yhteisön säännöksen perusteella takaisin maksettavan tuen määrä olisi pienempi.” (Kursivointi tässä.)