FulLegal · İçtihat Detay

Uluslararasi Mahkemeler 20.02.2023 FI

Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen (ensimmäinen jaosto) tuomio 12 päivänä syyskuuta 2007. Italian tasavalta (T

Avrupa Adalet Divanı

Karar Metni

YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)

12 päivänä syyskuuta 2007 ( *1 )

”Valtiontuet — Lainsäädäntö, jossa säädetään kiireellisistä toimenpiteistä työpaikkojen säilyttämiseksi taloudellisissa vaikeuksissa olevissa yrityksissä — Päätös, jossa tukiohjelma todetaan yhteismarkkinoille soveltumattomaksi ja määrätään maksettujen tukien takaisin perimisestä”

Yhdistetyissä asioissa T-239/04 ja T-323/04,

Italian tasavalta, asiamiehenään D. Del Gaizo,

kantajana asiassa T-239/04,

Brandt Italia SpA, kotipaikka Verolanuova (Italia), edustajinaan asianajajat M. van Empel, C. Visco ja S. Lamarca,

kantajana asiassa T-323/04,

vastaan

Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehinään V. Di Bucci, C. Giolito ja E. Righini,

vastaajana,

jossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta vaaditaan kumoamaan valtiontukiohjelmasta, jonka Italia on toteuttanut kiireellisistä toimenpiteistä työllisyyden parantamiseksi, 30.3.2004 tehty komission päätös 2004/800/EY (EUVL L 352, s. 10),

EUROOPAN YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja R. García-Valdecasas sekä tuomarit J. D. Cooke ja I. Labucka,

kirjaaja: hallintovirkamies C. Kantza,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 19.9.2006 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

Asian tausta

Italian säännöstö

Kiireellisistä toimenpiteistä työllisyyden parantamiseksi 14.2.2003 annetun asetuksen (decreto-legge) nro 23 (GURI nro 39, 17.2.2003), joka on muutettuna korvattu 17.4.2003 annetulla lailla nro 81 (GURI nro 91, 18.4.2003), 1 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Vakavan työllisyyskriisin ratkaisemiseksi erityishallintoon asetetuissa yrityksissä työ- ja sosiaaliturvaministeriö voi 8.7.1999 annetun asetuksen nro 270 63 §:n 4 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa myöntää edellä mainittuun menettelyyn asetettujen yritysten, joissa on yli 1000 työntekijää, ostajille 23.7.1991 annetun lain nro 223 8 §:n 4 momentissa ja 25 §:n 9 momentissa tarkoitetut etuudet enintään 550 työntekijän osalta, kunhan seuraavat edellytykset täyttyvät:

ostajaan ei liity 23.7.1991 annetun lain nro 223 8 §:n 4 bis momentissa tarkoitettuja erityispiirteitä;

työntekijöiden siirrosta on tehty 30.4.2003 työ- ja sosiaaliturvaministeriön kanssa kollektiivinen sopimus, joka mahdollistaa työntekijöiden ottamisen takaisin työhön.”

Maksukyvyttömyystilassa olevien suuryritysten erityishallintoa koskevista uusista säännöksistä 8.7.1999 annetun asetuksen (decreto legislativo) nro 270 (GURI nro 185, 9.8.1999) 63 §:n 4 momentissa säädetään suuryritysten hallinnoimista yrityksistä, jotka on asetettu erityishallintoon ja jotka myydään kokonaan tai osittain, seuraavaa:

”Neuvotellessaan yrityksen luovutuksesta 29.12.1990 annetun lain nro 428 47 §:ssä tarkoitetulla tavalla erityishallinnoija, ostaja ja työntekijöiden edustajat voivat keskenään sopia, että vain osa yrityksen työntekijöistä siirtyy ostajan palvelukseen, sekä tehdä voimassa olevien säännösten nojalla muita muutoksia työehtoihin.”

Ansioturvakassasta, liikkuvuudesta, työttömyyskorvauksesta, yhteisön direktiivien täytäntöönpanosta, työnvälityksestä ja muista työmarkkinasäännöksistä 23.7.1991 annetun lain nro 223 (GURI nro 175, Supplemento ordinario 27.7.1991; jäljempänä laki nro 223/91) 8 §:ssä, joka koskee ansioturvakassaa (Intervento straordinario d’integrazione salariale) ja jota on täydennetty 20.5.1993 annetun asetuksen (decreto-legge) nro 148 (GURI nro 116, 20.5.1993) 2 §:llä, on tiettyjä säännöksiä, joiden tarkoituksena on helpottaa työntekijöiden ottamista liikkuvuusohjelmaan. Siinä säädetään erityisesti seuraavaa:

”1. Työntekijöiden ottamisessa liikkuvuusohjelmaan noudatetaan etusijajärjestystä – –

4. Työnantajalle, joka 1 momentin tähän velvoittamatta palkkaa liikkuvuusohjelman luettelossa mainittuja työntekijöitä kokopäiväiseen toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen, myönnetään kustakin työntekijälle maksetusta kuukausipalkasta kuukausittainen korvaus, joka vastaa 50:tä prosenttia siitä korvauksesta, joka työntekijälle olisi maksettu liikkuvuusohjelmassa. Korvausta voidaan myöntää enintään 12 kuukauden ajan ja yli 50-vuotiaiden työntekijöiden osalta enintään 24 kuukauden ajan – –

4 bis. Oikeutta edellisissä momenteissa tarkoitettuihin taloudellisiin etuuksiin ei voida myöntää, jos työntekijät on kuuden edellisen kuukauden aikana otettu liikkuvuusohjelmaan sellaisessa saman toimialan tai jonkin muun alan yrityksessä, joka työntekijöiden irtisanomispäivänä on sellaisessa omistussuhteessa, joka on olennaisilta osin sama kuin työntekijät palvelukseensa ottavan yrityksen omistusuhde, tai joka on jälkimmäisen määräysvallassa tai muutoin sidoksissa siihen. Yrityksen, joka ottaa työntekijät palvelukseensa, on omalla vastuullaan vakuutettava palkkaushakemuksen yhteydessä, ettei tällaisia esteitä ole olemassa.”

Lain nro 223/91 25 §:n 9 momentissa säädetään seuraavaa:

”Työnantajan maksettavaksi jäävä osuus sosiaaliturvamaksuista, jotka suoritetaan jokaisesta liikkuvuusohjelman luettelossa mainitusta, toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen palkatusta työntekijästä, on ensimmäisten 18 kuukauden ajan sama kuin 19.1.1955 annetussa laissa nro 25 ja sen myöhemmissä muutoksissa harjoittelijoiden osalta säädetty rahamäärä.”

Lain nro 223/91 1 §:n 1 momentissa säädetään lisäksi seuraavaa:

”Ansioturvakassaa koskevia säännöksiä sovelletaan vain niihin yrityksiin, jotka edellä 2 momentissa tarkoitetun hakemuksen jättämispäivää edeltäneellä vuosipuoliskolla ovat työllistäneet keskimäärin yli 15 henkilöä. Jos hakemus esitetään ennen kuin yrityksen luovutuksesta on kulunut kuusi kuukautta, tätä ehtoa sovelletaan uuteen työnantajaan kyseistä luovutusjankohtaa seuraavan vuosipuoliskon osalta – –.”

Lain nro 223/91 1 §:n 2 momentin nojalla hakemuksessa, joka koskee ansioturvakassaa koskevan ohjelman soveltamista, on esitettävä vakiomallin mukaisesti laadittu suunnitelma, jonka yritys aikoo panna täytäntöön, ja mainittava toimenpiteet, joita yritys on suunnitellut toteuttavansa ohjelmasta koituvien sosiaalisten seurausten lievittämiseksi. Lain nro 223/91 2 §:ssä täsmennetään lisäksi, että oikeus siihen, että tällaista ohjelmaa sovelletaan, myönnetään Italian työ- ja sosiaaliturvaministeriön asetuksella sen jälkeen, kun teollisuuspolitiikan yhteensovittamisesta vastaava ministeriöiden välinen komitea (Comitato interministeriale per il coordinamento della politica industriale, CIPI) on hyväksynyt ohjelman, ja että korvauksen myöntämisen edellytyksenä on ohjelman moitteeton täytäntöönpano.

Lain nro 223/91 4 §:ssä säädetään muun muassa seuraavaa:

”1. Yritys, johon sovelletaan ansioturvakassaa koskevaa ohjelmaa ja joka katsoo 1 §:ssä tarkoitetun suunnitelman täytäntöönpanon aikana, ettei se kykene takaamaan, että kaikki irtisanotut työntekijät voidaan ottaa uudelleen palvelukseen, ja että se ei voi käyttää muita keinoja, voi käynnistää tässä pykälässä tarkoitetut liikkuvuusmenettelyt.

2. Yritysten, jotka haluavat turvautua 1 momentissa tarkoitettuun mahdollisuuteen, on ilmoitettava siitä ennakkoon kirjallisesti ammattijärjestöjen edustajille kyseisessä yrityksessä.

3. Edellä 2 momentissa tarkoitetussa ilmoituksessa on selvitettävä syyt, joiden vuoksi työntekijät ovat käyneet tarpeettomiksi; ne tekniikkaan, organisaatioon tai tuotantoon liittyvät syyt, joiden takia yritys katsoo, ettei sillä ole enää muita keinoja korjata edellä mainittua tilannetta tai välttää liikkuvuusohjelman käynnistämistä kokonaan tai osittain; tarpeettomiksi käyneiden työntekijöiden sekä vakinaisessa työsuhteessa olevan henkilöstön määrä, asema ja tehtävät yrityksessä; liikkuvuusohjelman aikataulu; mahdolliset toimenpiteet ohjelman täytäntöönpanosta koituvien sosiaalisten seurausten lievittämiseksi; kaikkien maksujen laskentamenetelmät lukuun ottamatta voimassa olevasta lainsäädännöstä ja kollektiivisista neuvotteluista johtuvia maksuja. Ilmoitukseen on liitettävä kuittijäljennös maksusta, joka on suoritettu Instituto Nazionale della Previdenza Socialelle (INPS) ennakkona edellä 5 §:n 4 momentissa tarkoitetusta rahamäärästä ja joka vastaa ansioturvakassan enimmäiskorvausta kerrottuna tarpeettomiksi käyneiden työntekijöiden lukumäärällä – –.”

Lain nro 223/91 4 §:ssä säädetään edelleen seuraavaa:

”5. Seitsemän päivän määräajan kuluessa edellä 2 momentissa tarkoitetun ilmoituksen vastaanottamisesta kyseisten työntekijäjärjestöjen ja niihin liittyvien yhdistysten edustajien pyynnöstä järjestetään osapuolten välinen yhteinen tarkastelu, jossa selvitetään liikatyövoimaan johtaneet syyt sekä mahdollisuudet sijoittaa nämä työntekijät tai ainakin osa heistä muihin tehtäviin samaan yritykseen; tämä sijoittaminen voidaan toteuttaa myös solidaarisuussopimusten ja joustavien työaikajärjestelyjen avulla – –

– –

7. Jolleivät osapuolet pääse keskenään sopimukseen, Ufficio provinciale del lavoro e della massima occupazionen johtaja kutsuu ne uudestaan koolle neuvottelemaan 5 momentissa tarkoitetuista kysymyksistä ja esittää tarvittaessa ehdotuksia sopimuksen aikaansaamiseksi. Neuvottelut on joka tapauksessa saatava päätökseen 30 päivän kuluessa siitä, kun Ufficio provinciale del lavoro e della massima occupazione on saanut yritykseltä 6 momentissa tarkoitetun ilmoituksen.

– –

9. Työntekijäjärjestöjen sopimuksen perusteella tai edellä 6, 7 ja 8 momentissa tarkoitetun menettelyn päätyttyä yritys voi ottaa tarpeettomiksi käyneet työntekijät ja toimihenkilöt liikkuvuusohjelmaan ilmoittamalla kullekin heistä kirjallisesti heidän työsopimuksensa irtisanomisesta lakisääteisen irtisanomisajan mukaisesti. – –

– –

13. Ansioturvakassan piiriin hyväksytyt työntekijät työllistetään uudelleen sen ajanjakson päätyttyä, jolloin he ovat saaneet tätä ansioturvaa.

– –”

Lain nro 223/91 5 §:n 4 ja 5 momentissa säädetään seuraavaa:

”4. Yrityksen on maksettava jokaisesta liikkuvuusohjelman piiriin otetusta työntekijästä sosiaaliturvalaitosten avustus- ja tukikassoihin – – 30 kuukausierässä rahamäärä, joka vastaa työntekijälle liikkuvuusohjelmassa alun perin maksettua kuukausipalkkaa kuusinkertaisena. Tämä rahamäärä pienenee puoleen, kun 4 §:n 9 momentissa tarkoitetusta tarpeettomiksi käyneitä työntekijöitä koskevasta ilmoituksesta on tehty sopimus ammattijärjestöjen kanssa.

5. Yritys, joka Commissione regionale per l’impiegon (alueellinen työllisyysviranomainen) määrittelemien menettelyjen mukaisesti tarjoaa työntekijöille 9 §:n 1 momentin b kohdassa tarkoitettujen edellytysten mukaista vakinaista työtä, ei ole velvollinen maksamaan jäljellä olevia eriä työntekijästä, joka näistä tarjouksista kieltäydyttyään on menettänyt oikeutensa päästä liikkuvuusohjelmaan, tai maksamaan niitä siltä ajanjaksolta, jonka työntekijä on yrityksen tarjouksen hyväksyttyään ollut työssä. Mainittu etuus ei kuulu yrityksille, jotka ovat 8 §:n 4 bis momentissa tarkoitetussa sidossuhteessa työntekijöitä palvelukseen ottavaan yritykseen.”

Kyseessä oleva toimenpide ja hallinnollinen menettely

Italian viranomaiset ilmoittivat 12.2.2003 päivätyllä kirjeellä komissiolle asetuksella nro 23/2003 säädetystä tukiohjelmasta (jäljempänä kyseinen toimenpide).

Kyseinen toimenpide saatettiin voimaan 18.2.2003 ennen kuin komissio oli tehnyt päätöksen sen soveltuvuudesta yhteismarkkinoille. Tästä syystä se kirjattiin ilmoittamattomien tukien rekisteriin numerolla NN 7/2003.

Komissio pyysi kuitenkin Italian tasavallalta 12.3.2003 päivätyllä kirjeellä lisätietoja kyseisestä toimenpiteestä. Se pyysi Italian tasavaltaa ilmoittamaan erityisesti tiedot suuryrityksistä, joiden luovutusta kyseinen toimenpide koski, ja ostajana olevista yrityksistä sekä perusteista, joilla ostajana olevat yritykset oli valittu. Pyydettyään vastausaikaan pidennystä ja saatuaan sen Italian tasavalta lähetti komission pyytämät lisätiedot 20.5.2003 päivätyllä kirjeellä.

Komissio ilmoitti Italian tasavallalle 15.10.2003 päivätyllä kirjeellä päätöksestään aloittaa EY:n perustamissopimuksen 88 artiklan 2 kohdan mukainen muodollinen tutkintamenettely. Päätös julkaistiin Euroopan unionin virallisessa lehdessä 18.12.2003 (EUVL C 308, s. 5). Italian tasavalta lähetti komissiolle huomautuksensa 22.12.2003 päivätyssä kirjeessä. Siinä Italian viranomaiset totesivat, että kyseisen toimenpiteen soveltamisaikana oli siihen sisältyvien yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti luovutettu ainoastaan yksi yritys eli Verolanuovassa (Brescia) sijaitseva Ocean SpA, joka oli luovutettu Brandt Italia SpA:lle (jäljempänä Brandt). Italian viranomaisten mukaan Brandt oli ostanut Oceanin käypään markkinahintaan saamatta kyseisen toimenpiteen soveltamisesta minkäänlaista välitöntä taloudellista etua.

Komissio pyysi Italian tasavallalta lisäselvityksiä 19.1.2004 päivätyllä kirjeellä, ja erityisesti se pyysi Italian tasavaltaa vahvistamaan, että Brandt oli tosiasiallisesti ainoa yritys, jolle oli koitunut kyseisestä toimenpiteestä taloudellista etua, sekä toimittamaan komissiolle erinäisiä muita tietoja, jotka koskivat tässä yhteydessä maksettujen tukien määrää. Italian tasavalta toimitti komission pyytämät tiedot 11.2.2004 päivätyllä kirjeellä.

Komissio teki 30.3.2004 päätöksen 2004/800/EY valtiontukiohjelmasta, jonka Italian tasavalta on toteuttanut kiireellisistä toimenpiteistä työllisyyden parantamiseksi (EUVL L 352, s. 10; jäljempänä riidanalainen päätös), ja se annettiin tiedoksi Italian tasavallalle 1.4.2004.

Riidanalainen päätös

Riidanalaisessa päätöksessä komissio toteaa, että kyseinen toimenpide on EY 87 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtiontukea.

Komissio katsoo ensinnäkin, että kyseisellä toimenpiteellä suositaan tiettyjä yritysluokkia eli yhtäältä taloudellisissa vaikeuksissa olevien yli 1000 työntekijän yritysten, jotka on asetettu erityishallintoon, ostajia, jotka ovat tehneet työ- ja sosiaaliturvaministeriön kanssa 30.4.2003 mennessä kollektiivisen sopimuksen työntekijöiden siirtämisen hyväksymiseksi, ja toisaalta taloudellisissa vaikeuksissa olevia yli 1000 työntekijän yrityksiä, jotka on asetettu erityishallintoon ja jotka myydään. Komission mukaan tällä toimenpiteellä annetaan taloudellista etua mainituille yrityksille vähentämällä niiden tavanomaisia menoja ja lujittamalla niiden taloudellista asemaa suhteessa toisiin kilpailijoihin, joihin ei sovelleta tätä samaa järjestelmää. Komission päätelmää kyseisen toimenpiteen valikoivuudesta tukee myös se, että tätä toimenpidettä on sovellettu ainoastaan yhdessä tapauksessa.

Toiseksi kyseinen toimenpide toteutetaan komission mukaan valtion varoilla yhtäältä sen vuoksi, että toimenpide rahoitetaan julkisilla varoilla, joita ei tarvitse maksaa takaisin, ja toisaalta sen vuoksi, että valtio luopuu sille normaalisti kuuluvista sosiaalimaksuista.

Kolmanneksi kyseinen toimenpide uhkaa vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja vääristää kilpailua, koska sillä vahvistetaan tiettyjen yritysten taloudellista asemaa niiden kilpailijoihin nähden.

Komission mukaan kyseinen toimenpide on siten EY 87 artiklan 1 kohdan mukaan lähtökohtaisesti kielletty, ja sitä voidaan pitää yhteismarkkinoille soveltuvana ainoastaan silloin, jos siihen voidaan soveltaa jotakin perustamissopimuksessa määrättyä poikkeusta.

Komissio pitää valitettavana myös sitä, etteivät Italian viranomaiset täyttäneet niille EY 88 artiklan 3 kohdassa määrättyä velvoitetta vaan toteuttivat kyseisen toimenpiteen ennen kuin komissio oli hyväksynyt sen.

Kyseisen toimenpiteen soveltuvuudesta yhteismarkkinoille komissio toteaa, ettei siihen voida soveltaa mitään perustamissopimuksessa määrätyistä poikkeuksista.

Komissio tarkastelee kyseisen toimenpiteen soveltuvuutta yhteismarkkinoille ottaen huomioon yhteisön suuntaviivat valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi (EYVL 1999, C 288, s. 2), [EY] 87 ja [EY] 88 artiklan soveltamisesta työllisyystukeen 12.12.2002 annetun komission asetuksen (EY) N:o 2204/2002 (EYVL L 337, s. 3) ja alueellisia valtiontukia koskevat suuntaviivat (EYVL 1998, C 74, s. 9).

Kun kyseistä toimenpidettä arvioidaan ensinnäkin valtiontukea vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi koskevien yhteisön suuntaviivojen perusteella, komissio katsoo, ettei se voi soveltua yhteismarkkinoille, koska sitä sovelletaan yli 1000 työntekijän yrityksiin eli suuryrityksiin, kun taas mainittujen suuntaviivojen perusteella pelastus- ja rakenneuudistusjärjestelmät ovat sallittuja ainoastaan pienten ja keskisuurten yritysten osalta.

Toiseksi komissio katsoo, että kun kyseistä toimenpidettä tarkastellaan asetuksen N:o 2204/2002 perusteella, on hylättävä myös se Italian tasavallan väite, jonka mukaan kyseisen toimenpiteen perusteella myönnetyt etuudet olisivat samanlaisia kuin ansioturvakassaa koskevassa ohjelmassa, jota ei missään vaiheessa ole pidetty valtiontukena.

Kolmanneksi ja siitä Italian tasavallan väitteestä, jonka mukaan kyseinen toimenpide pitäisi – vaikka sitä pidettäisiinkin valtiontukena – määritellä yhteismarkkinoille soveltuvaksi asetuksen N:o 2204/2002 4 artiklan 4 kohdan c alakohdassa tarkoitettuna työpaikkojen luomiseen myönnettynä tukena, komissio toteaa, että työpaikkojen luomiseen myönnetyt tuet ovat tukialueiden ulkopuolella sallittuja ainoastaan pienille ja keskisuurille yrityksille, kun taas kyseinen toimenpide koskee suuryrityksiä.

Kun kyseisen toimenpiteen soveltuvuutta yhteismarkkinoille arvioidaan alueellisia valtiontukia koskevien suuntaviivojen perusteella, komissio katsoo, ettei se kuulu näiden suuntaviivojen soveltamisalaan, koska sitä sovelletaan koko Italian alueeseen ja koska ainoa tapaus, jossa ohjelmaa on sovellettu, koskee yritystä, joka sijaitsee sellaisella alueella, johon ei sovelleta EY 87 artiklan 3 kohdan a ja c alakohdassa määrättyjä poikkeuksia.

Nämä toteamukset huomioon ottaen komissio katsoo, että kyseinen toimenpide on EY 87 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtiontukea, joka on pantu täytäntöön sääntöjenvastaisesti ja joka siten rikkoo EY 88 artiklan 3 kohtaa. Näin ollen komissio päättelee, ettei tuki sovellu yhteismarkkinoille ja että kyseinen komission päätös on pantava täytäntöön välittömästi, mikä johtaa yhteismarkkinoille soveltumattomien yksittäisten tukien takaisinperintään. Komissio kuitenkin täsmentää, ettei mainittu päätös sulje pois sitä mahdollisuutta, etteikö ohjelmassa myönnettyjä yksittäisiä tukia saatettaisi myöhemmin pitää komission päätöksellä täysin tai osittain yhteismarkkinoille soveltuvina niiden erityispiirteiden perusteella.

Oikeudenkäyntimenettely ja asianosaisten vaatimukset

Italian tasavalta ja Brandt ovat ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimeen 11.6.2004 ja 4.8.2004 jättämillään erillisillä kannekirjelmillä nostaneet nyt käsiteltävinä olevat kanteet, jotka on rekisteröity numeroilla T-239/04 ja T-323/04.

Asiat yhdistettiin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ensimmäisen jaoston puheenjohtajan 19.7.2006 antamalla määräyksellä suullista käsittelyä ja tuomion antamista varten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 50 artiklan mukaisesti.

Asianosaisten lausumat sekä niiden vastaukset ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin kuultiin 19.9.2006 pidetyssä istunnossa.

Asiassa T-239/04 Italian tasavalta vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin

—

toteaa riidanalaisen päätöksen pätemättömäksi

—

velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Asiassa T-323/04 Brandt vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen

—

toissijaisesti ja siinä tapauksessa, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo kyseisen toimenpiteen olevan EY 87 ja EY 88 artiklan vastainen, toteaa, että sikäli kuin on kyse Brandtista, riidanalaisen päätöksen 3 artikla on mitätön siltä osin kuin siinä määrätään Italian tasavalta perimään takaisin sääntöjenvastaisesti myönnetty tuki

—

velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Asiassa T-239/04 komissio vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin

—

hylkää kanteen

—

velvoittaa Italian tasavallan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Asiassa T-323/04 komissio vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin

—

jättää kanteen tutkimatta tai toissijaisesti hylkää sen perusteettomana

—

velvoittaa Brandtin korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Kanteiden tutkittavaksi ottaminen

Asianosaisten lausumat

Asian T-323/04 yhteydessä komissio piti kyseenalaisena, voidaanko Brandtin riidanalaista päätöstä vastaan nostama kanne ylipäätään ottaa tutkittavaksi. Vaikka komissio ilmoitti – ottaen huomioon muun muassa sen, että Italian tasavalta riitautti saman päätöksen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa asiassa T-239/04 – ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimeen jättämällään erillisellä asiakirjalla luopuvansa vaatimasta Brandtin kanteen tutkimatta jättämistä, se kuitenkin katsoo edelleen, ettei Brandt voi vaatia riidanalaisen päätöksen kumoamista sillä perusteella, että se koskisi Brandtia suoraan, ja vaatii näin ollen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta jättämään kanteen tutkimatta.

Komissio viittaa erityisesti julkisasiamies Jacobsin ratkaisuehdotukseen asiassa C-78/03 P, komissio vastaan Aktionsgemeinschaft Recht und Eigentum (tuomio 13.12.2005, Kok. 2005, s. I-10737, I-10741, 138–142 kohta), ja väittää, että kilpailevien yritysten EY 88 artiklan 3 kohdan nojalla tehtyjä päätöksiä vastaan nostamien kanteiden tutkittavaksi ottamista koskeva oikeuskäytäntö ei suinkaan ole vakiintunut ja että sama pätee kanteisiin, joilla tukiohjelmien piiriin kuuluvat tuensaajat riitauttavat päätöksiä, joissa kyseinen järjestelmä todetaan yhteismarkkinoille soveltumattomaksi ja määrätään, että siitä maksetut tuet peritään takaisin. Komissio väittää lisäksi, että tämän oikeuskäytännön häilyvyydestä huolimatta ei kuitenkaan ole mitään syytä katsoa, että sellainen komission päätös, jossa kyseinen tukiohjelma todetaan yhteismarkkinoille soveltumattomaksi, koskisi kaikkia järjestelmän piiriin kuuluvia tuensaajia erikseen EY 230 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetulla tavalla, jos kerran komission tutkinta ei ole kohdistunut yksittäistapauksiin vaan yleiseen ja abstraktiin kansalliseen säännöstöön.

Komissio katsoo lisäksi, että koska Italian tasavallan perustama ja komissiolle ilmoittama tukiohjelma oli luonteeltaan yleinen ja abstrakti, komission oli mahdollista tarkastella kyseistä toimenpidettä sellaisenaan, vaikka sitä oli tosiasiallisesti sovellettu vain yhteen yritykseen eli Brandtiin. Komissio toteaa lisäksi, että tästä nimenomaisesta syystä riidanalainen päätös koskee itse kyseistä toimenpidettä eikä siinä tarkastella Brandtin erityistilannetta ja että Brandtin nostama kanne on siten jätettävä tutkimatta.

Brandtin mukaan sillä on oikeus vaatia riidanalaisen päätöksen kumoamista. Brandt myöntää, että riidanalainen päätös on muodollisesti osoitettu Italian tasavallalle, mutta se katsoo, että päätös koskee sitä tosiasiallisesti suoraan ja erikseen. Yhtäältä riidanalainen päätös vaikuttaa Brandtin asemaan suoraan, koska se, että päätöksessä Italian tasavalta velvoitetaan perimään tuet takaisin, aiheuttaa Brandtille varmuudella taloudellista haittaa (asia C-386/96 P, Dreyfus v. komissio, tuomio 5.5.1998, Kok. 1998, s. I-2309, 43 kohta). Toiseksi riidanalainen päätös koskee Brandtia erikseen, kun se kerran on komission mukaan väitetyn tuen saaja ja velvollinen maksamaan saamansa tuen takaisin riidanalaisen päätöksen 3 artiklan nojalla.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta

Ensinnäkin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, että asiassa T-239/04, jossa Italian tasavalta on riitauttanut kyseessä olevan päätöksen, komissio väittää, ettei kyseessä ole mikään yleinen toimenpide vaan yksittäistapaukseen rajoittuva interventio, josta koituu etua vain yhdelle yritykselle eli Brandtille, ja tällä poiketaan yleisessä lainsäädännössä säädetyistä edellytyksistä.

Lisäksi Brandtilla on asiassa T-323/04 omia, Italian tasavallan intresseistä poikkeavia intressejä yhteisöjen tuomioistuimen asiassa 282/85, DEFI vastaan komissio, 10.7.1986 antamassa tuomiossa (Kok. 1986, s. 2469, 16 kohta) sovelletuissa kriteereissä tarkoitetulla tavalla. Kun Italian tasavalta toteutti kyseisen toimenpiteen, joka on riidanalaisen päätöksen taustalla ja näin ollen esillä olevissa yhdistetyissä asioissa tarkasteltavien kahden kanteen taustalla, se halusi välttää sosiaalisen kriisin, jonka suuren työntekijämäärän irtisanominen vaikeuksissa olevista yrityksistä olisi saattanut aiheuttaa, helpottamalla työntekijöiden siirtymistä Oceanilta Brandtille. Brandtin mielestä tämä liiketoimi oli liiketaloudellinen ratkaisu, jota kyseinen toimenpide osaltaan helpotti.

Vaikkei kyseisen toimenpiteen yhteydessä erikseen yksilöidä yrityksiä, joille tuet on tarkoitettu, Brandtin nimi tuli esille kyseisen toimenpiteen hyväksymistä edeltäneissä parlamentin keskusteluissa, joita komissio lainaa. Komissio toteaa riidanalaisessa päätöksessä useaan kertaan, että kyseisen toimenpiteen voimassaoloaikana luovutettiin siinä määriteltyjen vaatimusten mukaisesti ainoastaan yksi yritys eli Ocean, joka luovutettiin Brandtille.

Toiseksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön nostaman kumoamiskanteen tutkittavaksi ottaminen edellyttää sitä, että kyseinen henkilö osoittaa, että hänellä on oikeussuojan tarve (ks. asia T-9/98, Mitteldeutsche Erdöl-Raffinerie v. komissio, tuomio 22.11.2001, Kok. 2001, s. II-3367, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Mikäli riidanalainen päätös tässä tapauksessa kumottaisiin, Brandtin oikeusasema muuttuisi kiistatta sikäli, että päätöksen 3 artiklassa säädetyltä tukien takaisinperinnältä puuttuisi sen jälkeen oikeudellinen perusta. Tästä seuraa, että Brandtilla on oikeussuojan tarve riidanalaisen päätöksen kumoamisen osalta (ks. vastaavasti asia T-111/01 R, Saxonia Edelmetalle v. komissio, määräys 2.8.2001, Kok. 2001, s. II-2335, 17 kohta).

Kolmanneksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa sen osalta, koskeeko riidanalainen päätös Brandtia suoraan ja erikseen, että koska kyseisen päätöksen 3 artiklassa velvoitetaan Italian tasavalta perimään tuensaajilta takaisin kyseisen toimenpiteen perusteella maksetut tuet, kyseisen päätöksen on katsottava koskevan Brandtia suoraan ja erikseen (ks. vastaavasti yhdistetyt asiat C-15/98 ja C-105/99, Italia ja Sardegna Lines v. komissio, tuomio 19.10.2000, Kok. 2000, s. I-8855, 35 ja 36 kohta). Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin panee merkille, että Italian sosiaaliturvaviranomaiset ovat antaneet määräyksen tuen maksamisen keskeyttämisestä 500000 euroon.

Edellä esitetyn perusteella Brandtin kanne otetaan tutkittavaksi.

Pääasia

Italian tasavallan asiassa T-239/04 esittämät kolme kanneperustetta perustuvat seuraaviin väitteisiin:

—

EY 87 artiklan 1 kohdan rikkominen ja olennaisten menettelymääräysten rikkominen

—

toissijaisesti riidanalaisen päätöksen puutteelliset perustelut EY 87 artiklan 1 kohdan rikkomisen ja olennaisten menettelymääräysten rikkomisen osalta

—

ainakin EY 88 artiklan 3 kohdan, valtiontukea yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi koskevien yhteisön suuntaviivojen ja asetuksen N:o 2204/2002 rikkominen sekä olennaisten menettelymääräysten rikkominen, joka johtuu erilaisista menettelyvirheistä ja perustelujen puuttumisesta.

Asiassa T-323/04 Brandt vetoaa seuraaviin viiteen kanneperusteeseen:

—

perustamissopimuksen, erityisesti EY 87 artiklan, rikkominen ja olennaisen menettelymääräyksen, erityisesti EY 253 artiklan, rikkominen

—

komission harkintavallan väärinkäyttö

—

EY 88 artiklan rikkominen ja olennaisen menettelymääräyksen rikkominen

—

perustamissopimuksen, erityisesti EY 88 ja EY 89 artiklan, rikkominen, [EY 87 ] ja [EY 88 ] artiklan soveltamisesta tiettyihin valtion monialaisen tuen muotoihin 7.5.1998 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 994/98 (EYVL L 142, s. 1) rikkominen ja asetuksen N:o 2204/2002 rikkominen sekä olennaisten menettelymääräysten, erityisesti EY 253 artiklan, rikkominen

—

riidanalaisen päätöksen 3 artiklan pätemättömyys EY 88 artiklan ja yhteisön oikeuden yleisten periaatteiden, erityisesti luottamuksensuojan periaatteen, rikkomisen perusteella sekä pakottavien menettelymääräysten, erityisesti EY 253 artiklan, rikkominen.

Koska useat kantajien asioissa T-239/04 ja T-323/04 esittämät kanneperusteet ja väitteet liittyvät läheisesti toisiinsa, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että niihin on tarkoituksenmukaista vastata yhteisesti seuraavassa järjestyksessä:

—

kyseisen toimenpiteen luokittelu valtiontueksi

—

kyseisen toimenpiteen luokittelu voimassa olevaksi tueksi

—

riidanalaisen päätöksen yhdenmukaisuus EY 88 artiklan 3 kohdan, asetuksen N:o 2204/2002 ja valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen kanssa

—

olennaisten menettelymääräysten, erityisesti EY 253 artiklan, rikkominen

—

riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse tuen valikoivuutta koskevan edellytyksen soveltamisesta

—

riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse kyseisen toimenpiteen nojalla myönnetyn tuen saajan yksilöimisestä

—

riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse kyseisen toimenpiteen kielteisistä vaikutuksista jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja kilpailuun

—

riidanalaisen päätöksen perustelujen riittämättömyys siltä osin kuin on kyse kyseisen toimenpiteen yhteismarkkinoille soveltuvuuden arvioimisesta asetuksen N:o 2204/2002 ja valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen perusteella

—

riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse tuen takaisin perimisestä

—

tuen takaisin periminen

—

[EY 88] artiklan soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä 22.3.1999 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 659/1999 (EYVL L 83, s. 1) rikkominen

—

luottamuksensuojan periaatteen rikkominen.

Kun otetaan huomioon niiden perustelujen luonne, joita Brandt on esittänyt komission väitettyä harkintavallan väärinkäyttöä koskevan kanneperusteensa tueksi, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että tämä kanneperuste on syytä muotoilla uudelleen siten, että se kohdistuu riidanalaisen päätöksen tietyiltä osin riittämättömiin ja ristiriitaisiin perusteluihin. Tätä kanneperustetta on näin ollen tarkasteltava siinä yhteydessä, kun arvioidaan riidanalaisen päätöksen perusteluja.

Kyseisen toimenpiteen luokittelu valtiontueksi

Asianosaisten lausumat

Italian tasavallan mukaan kyseinen tuki on työllisyyden edistämiseen tähtäävä yleinen toimenpide. Se ei sellaisenaan vääristä tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla tiettyjä yrityksiä tai tiettyä tuotantoa eikä näin ollen myöskään ole valtiontukea. Tällä toimenpiteellä on ainoastaan laajennettu jo ennestään voimassa olleen ansioturvakassaa koskevan ohjelman ja liikkuvuusohjelman ulottuvuutta tiettyihin poikkeustilanteisiin myöntämällä tietyin edellytyksin samat etuudet sellaisille työnantajayrityksille, jotka ostavat erityishallintoon asetettuja yrityksiä. Kyseisellä toimenpiteellä perustetun järjestelmän todellisia edunsaajia ovat työntekijät, ja komissio on itsekin myöntänyt, etteivät edellä mainitut kaksi ohjelmaa sinällään ole valtiontukea.

Italian tasavalta väittää, ettei komissio arvioinut tätä kysymystä valtiontuen olemassaolon alustavassa tutkinnassa vaan ainoastaan siinä yhteydessä, kun se arvioi kyseistä toimenpidettä asetuksen N:o 2204/2002 perusteella.

Brandt väittää, että kyseinen toimenpide on sen kannalta taloudellisilta vaikutuksiltaan ehdottoman neutraali. Tämä olisi selvinnyt yksinkertaisesti vertailemalla kyseistä toimenpidettä lakiin nro 223/91, kuten komission olisi kuulunut tehdä. Brandt olisi saavuttanut saman taloudellisen tuloksen ilman kyseistä toimenpidettäkin sopimalla Oceanin kanssa, että osa Verolanuovan tehtaan työntekijöistä siirretään Brandtille voimassa olevan yleisen lainsäädännön mukaisesti. Näin ollen Brandt katsoo, että kyseisellä toimenpiteellä tuetaan erityishallintoon asetetun yrityksen (tässä tapauksessa Oceanin) työntekijöitä kannustamalla heidän siirtoaan ostajayritykseen ilman ansioturvakassaa koskevaan ohjelmaan liittymistä tai liikkuvuusluetteloihin ottamista. Brandtin mukaan tästä seuraa, että jos ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin nyt vahvistaisi riidanalaisen päätöksen ja erityisesti siinä Italian tasavallalle asetetun velvoitteen jo maksettujen tukien takaisin perimiseen, Brandt joutuisi selvästi huonompaan asemaan kuin silloin, jos kyseistä toimenpidettä ei olisi koskaan hyväksytty.

Lisäksi Brandt huomauttaa, että jotta EY 87 artiklaa voitaisiin soveltaa, tuensaajan olisi täytynyt saada toimenpiteestä taloudellista tai rahallista hyötyä. Tältä osin se selittää ostaneensa Oceanin kilpailutustilanteessa, johon osallistui muitakin ostajaehdokkaita, ja sen maksama hinta vastasi näin ollen käypää markkinahintaa. Yritysostoon eivät myöskään sisältyneet pelkästään yhtiön teollisuustoiminnat vaan myös kaikki sen velat. Brandt väittää, ettei sille koitunut kyseisestä toimenpiteestä minkäänlaista taloudellista etua, koska mikään etu – vaikka se olisi välillinen tai osittainenkin, ja kun se olisi joka tapauksessa saatu soveltamalla voimassa olevaa yleistä lainsäädäntöä – ei olisi riittänyt korvaamaan niitä ylimääräisiä kustannuksia, joita Brandtille aiheutui kyseisen toimenpiteen seurauksena.

Brandt viittaa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 31 perustelukappaleeseen ja väittää, että komission väitteen, jonka mukaan kyseisestä toimenpiteestä koituneet etuudet ovat samat kuin jo ennestään ansioturvakassaa koskevassa ohjelmassa ja liikkuvuusohjelmassa määrätyt etuudet, ja sen välillä, että komissio kuitenkin kieltäytyy hyväksymästä kyseistä toimenpidettä erottamattomaksi osaksi näitä ohjelmia, on ilmeinen ristiriita. Brandt korostaa, ettei kyseisestä toimenpiteestä ole koitunut mitään uutta etua ja että kyseisellä toimenpiteellä on samat vaikutukset kuin niillä, joista säädetään jo voimassa olevassa yleisessä lainsäädännössä eli laissa nro 223/91. Kyseinen toimenpide on siis Brandtin mukaan täysin Italian sosiaaliturvamaksujärjestelmän hengen ja systematiikan mukainen. Tältä osin Brandt muistuttaa, että yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan yritysten sosiaaliturvamaksujen osittainen huojennus tietyllä teollisuudenalalla on EY 87 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua tukea, jos toimenpiteen tarkoituksena on vapauttaa osittain alan yritykset yleisen sosiaaliturvajärjestelmän tavanomaisen soveltamisen mukaisista maksuista, ilman että kyseistä vapautusta voitaisiin perustella järjestelmän luonteella tai rakenteella (ks. asia C-251/97, Ranska v. komissio, tuomio 5.10.1999, Kok. 1999, s. I-6639, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Komissio toteaa yleisesti, että se tarkasteli kyseistä toimenpidettä, kun se arvioi valtiontuen olemassaoloa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 30 ja 31 perustelukappaleessa.

Komissio esittää kummassakin nyt esillä olevassa asiassa samat perustelut ja väittää, ettei kyseessä ole mikään yleinen toimenpide ja että tämän päätelmän vahvistavat paitsi otteet asiaa koskevista valmisteluasiakirjoista ja kyseisen toimenpiteen hyväksymistä edeltäneistä parlamentin keskusteluista myös se, että tätä toimenpidettä sovellettiin vain yhdessä tapauksessa. Lisäksi komissio korostaa, että – kuten komissiolle 12.2.2003 päivätyllä kirjeellä toimitetusta 7.2.2003 päivätystä työ- ja sosiaaliturvaministeriön kirjeestä ilmenee – Italian viranomaiset ilmoittivat kyseisen toimenpiteen aluksi valtiontukena, vaikka ne seuraavassa kirjeessä väittivätkin aivan muuta.

Komissio huomauttaa, että sillä, että kyseisellä toimenpiteellä pyritään edistämään työllisyyttä, ei ole mitään merkitystä arvioitaessa, onko se valtiontukea, koska runsaan oikeuskäytännön mukaan kansalliset toimenpiteet määritellään EY 87 artiklan 1 kohdassa nimenomaan niiden vaikutusten eikä niiden syiden tai tarkoituksen perusteella.

Merkistystä ei ole liioin sillä, onko Brandtille kenties myönnetty muissa menettelyissä ja myöhempänä ajankohtana muiden Italian lainsäädännön säännösten nojalla erilaisia etuja, olivatpa nämä edut valtiontukia tai eivät. Ainoa seikka, jolla komission mukaan on väliä, on se, että kyseisellä toimenpiteellä on myönnetty Brandtille erityisiä etuja.

Myöskään se, että Brandt tarjosi saamilleen tuille vastasuoritteen, ei vaikuta mitenkään niiden luokitteluun (em. asia Ranska v. komissio). Komission mukaan Brandtin esittämä nettotukea koskeva väite, jonka mukaan vastasuoritteen antaminen poistaisi edun ja siten myös tuen, ei nimittäin vastaa valtiontukien valvonnan logiikkaa. Joka tapauksessa Brandtin kirjallisen käsittelyn aikana esittämiä laskelmia ei koskaan tuotu esille hallinnollisessa menettelyssä, eikä niitä vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan voida tästä syystä ottaa huomioon arvioitaessa riidanalaisen päätöksen lainmukaisuutta.

Myös Brandtin viittaus oikeuskäytäntöön, jonka mukaan kyseessä ei voi olla erityinen etu eikä siten myöskään tuki, silloin kun vapautus pakollisista maksuista on perusteltu vero- ja maksujärjestelmän luonteen ja rakenteen nojalla, on tässä tapauksessa perusteeton. Tältä osin komissio huomauttaa, että tämän seikan toteen näyttäminen on jäsenvaltion tehtävä (asia C-159/01, Alankomaat v. komissio, tuomio 29.4.2004, Kok. 2004, s. I-4461, 43 kohta) ja että Italian tasavalta ei ole missään vaiheessa vedonnut tähän. Aineellisesti tarkasteltuna tällä tavalla perustellun toimenpiteen pitäisi olla johdonmukainen yleisen verojärjestelmän sisäisen logiikan kanssa (ks. yhdistetyt asiat T-127/99, T-129/99 ja T-148/99, Diputación Foral de Álava ym. v. komissio, tuomio 6.3.2002, Kok. 2002, s. II-1275, 164 kohta ja yhdistetyt asiat T-92/00 ja T-103/00, Diputación Foral de Álava ym. v. komissio, tuomio 6.3.2002, Kok. 2002, s. II-1385, 60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), mikä on epätodennäköistä silloin, kun vapautus on ainoastaan tilapäinen.

Komission mukaan kyseisestä toimenpiteestä koituva etu on siinä, että sosiaaliturvaetuudet maksetaan suoraan yrityksen ostaneelle työnantajalle sen sijaan, että ne myönnettäisiin pitkällisissä menettelyissä, joita on noudatettava esimerkiksi liityttäessä ansioturvakassaan tai sovellettaessa liikkuvuusohjelmaa. Lisäksi kyseisellä toimenpiteellä perustetulla järjestelmällä on turvattu toiminnallinen jatkuvuus Oceanin ja Brandtin välillä tarjoamalla jälkimmäiselle mahdollisuus ottaa palvelukseensa Oceanin työntekijöitä jo ennen heidän irtisanomistaan. Sosiaaliturvaetuuksien varhentamisesta voivat hyötyä ainoastaan kyseisen toimenpiteen soveltamisvaatimukset täyttävät yritykset muiden yritysten jäädessä sen ulkopuolelle, mikä jo sinänsä tekee tästä toimenpiteestä valikoivan.

Toisin kuin kantajat väittävät, komissio huomauttaa, ettei se ole missään vaiheessa arvioinut ansioturvakassaa koskevaa ohjelmaa ja liikkuvuusohjelmaa valtiontukisääntöjen perusteella. Näin ollen ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että ne saattavat jo sinällään olla valtiontukea, varsinkin kun niitä on laajennettu valikoivasti.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa ensinnäkin, että – toisin kuin Italian tasavalta väittää – komissio on tässä tapauksessa analysoinut kysymystä valtiontuen olemassaolosta riidanalaisen päätöksen 5 kohdassa sekä asetuksen N:o 2204/2002 osalta kyseisen päätöksen johdanto-osan 30 ja 31 perustelukappaleessa.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hyväksyy sen komission väitteen, jonka mukaan kyseisestä toimenpiteestä koituva etu on siinä, ettei sosiaaliturvaetuuksia myönnetä pitkällisissä menettelyissä, joita täytyy noudattaa esimerkiksi liityttäessä ansioturvakassaan tai sovellettaessa liikkuvuusohjelmaa, vaan ne myönnetään suoraan erityishallintoon asetetun yrityksen ostaneelle työnantajalle. Brandtin väitettä, jonka mukaan ostajan tehtävä ei ole osallistua kyseisiin työntekijöiden liikkuvuusohjelmiin ottamista koskeviin menettelyihin, ei voida hyväksyä. Vaikka oletettaisiin, että kyseiset menettelyt käynnistää myyjä, niillä pyritään kuitenkin siviilioikeudelliseen sopimukseen, josta hyötyvät lähtökohtaisesti molemmat osapuolet. Nyt perustetussa järjestelmässä etuuksista ja oikeudesta sosiaaliturvamaksujen alennuksiin hyötyy vain ostaja. Sillä on siis kiistatta intressi siihen, että se pääsee nopeasti ja helposti hyödyntämään järjestelmässä varattuja etuuksia.

Lisäksi kyseisellä toimenpiteellä voitiin turvata Oceanin ja Brandtin välinen toiminnallinen jatkuvuus, koska se tarjosi Brandtille mahdollisuuden ottaa työntekijät palvelukseensa jo ennen kuin heidät irtisanottiin, mikä jo sinänsä on kilpailuetu.

Kyseisen toimenpiteen valikoivuuden osalta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että kyseinen toimenpide hyväksyttiin 14.2.2003 kiireellisessä menettelyssä. Kyseiseen toimenpiteeseen sisältyvien etuuksien saamisen edellytyksenä oli, että työntekijöiden siirrosta oli tehty 30.4.2003 mennessä kollektiivinen sopimus. Etuudet olivat siten tarjolla 2 kuukauden ja 17 päivän ajan. Kyseiseen toimenpiteeseen sisältyvät etuudet ovat samat kuin voimassa olleessa yleisessä lainsäädännössä säädetyt etuudet. Kyseisen toimenpiteen puitteissa yritysten ei kuitenkaan tarvinnut enää käydä läpi monimutkaisia menettelyjä, joita mainittujen etuuksien saaminen olisi voimassa olleen yleisen lainsäädännön mukaan edellyttänyt, ja sen soveltamisala oli huomattavasti suppeampi kuin yleisen järjestelmän etenkin siksi, että kyseisessä toimenpiteessä etuudet rajoitettiin koskemaan ainoastaan vähintään 1000 työntekijän yrityksiä, kun yleisessä järjestelmässä työntekijöitä on oltava vain vähintään 15. Tästä seurasi, että kyseistä toimenpidettä sovellettiin ainoastaan yhdessä tapauksessa. Lisäksi parlamentissa ennen kyseisen toimenpiteen hyväksymistä käytyjen keskustelujen pikakirjoitteista, joita komissio esitti kirjallisessa menettelyssä, käy nimenomaisesti ilmi, että sen hyväksymisen syynä oli Oceanin myynti. Näin ollen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että kyseistä toimenpidettä on pidettävä valikoivana.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa myös, että osapuolet ovat samaa mieltä siitä, että kyseiseen toimenpiteeseen sisältyvä etuus on myönnetty valtion varoista.

Siltä osin kuin on kyse kyseisen toimenpiteen vaikutuksista jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja kilpailuun, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että komissio toteaa perustellusti riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 20 perustelukappaleessa, että kyseinen toimenpide uhkaa vääristää kilpailua, koska sillä vahvistetaan tiettyjen yritysten taloudellista asemaa niiden kilpailijoihin nähden, ja että erityisesti se uhkaa vääristää kilpailua ja vaikuttaa kauppaan, jos tuensaajat kilpailevat toisista jäsenvaltioista tulevien tuotteiden kanssa, vaikkeivät ne vie itse omaa tuotantoaan (asia 730/79, Philip Morris, tuomio 17.9.1980, Kok. 1980, s. 2671, Kok. Ep. V, s. 313, 11 ja 12 kohta ja asia C-75/97, Belgia v. komissio, tuomio 17.6.1999, Kok. 1999, s. I-3671, 47 ja 48 kohta). Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, että kyseisen toimenpiteen tuensaaja Brandt on osa ElcoBrandtia, Euroopan viidenneksi suurinta kodinkonealan konsernia, jonka toimiala on altis erittäin kovalle kilpailulle, mikä vahvistaa päätelmää siitä, että kyseinen toimenpide voi vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja vääristää tai uhata vääristää kilpailua tällä alalla (ks. vastaavasti asia T-171/02, Regione autonoma della Sardegna v. komissio, tuomio 15.6.2005, Kok. 2005, s. II-2123, 87 kohta).

Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että sillä, että kyseisellä toimenpiteellä pyritään turvaamaan työllisyys, ei ole mitään merkitystä arvioitaessa, onko toimenpide valtiontukea, koska EY 87 artiklan 1 kohdassa ei tehdä eroa valtioiden toimenpiteiden syiden tai tavoitteiden perusteella vaan niiden vaikutusten perusteella (ks. yhdistetyt asiat T-116/01 ja T-118/01, P & O European Ferries (Vizcaya) ja Diputación Foral de Vizcaya v. komissio, 5.8.2003, Kok. 2003, s. II-2957, 112 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Sillä väitteellä, jonka mukaan Brandtille olisi myöhemmin voitu muissa menettelyissä myöntää samat etuudet muiden Italian lainsäädännön säännösten perusteella, ei myöskään ole merkitystä, koska ratkaiseva kriteeri on tässä tapauksessa se, että kyseisellä toimenpiteellä on valikoivasti laajennettu näitä yleisiä järjestelmiä myöntämällä tietyille yrityksille erityisiä etuuksia, jotka lujittavat niiden taloudellista asemaa suhteessa kilpaileviin yrityksiin.

Edellä esitetyn perusteella ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että kyseinen toimenpide on EY 87 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtiontukea.

Kyseisen toimenpiteen luokittelu voimassa olevaksi tueksi

Asianosaisten lausumat

Brandtin mukaan komissio teki virheen, kun se ei luokitellut kyseistä toimenpidettä voimassa olevaksi tueksi, koska toimenpide kuuluu asetuksen N:o 2204/2002 soveltamisalaan. Brandt väittää tältä osin, että komissio tyytyi ainoastaan ilmoittamaan, ettei kyseinen toimenpide kuulu asetuksen N:o 2204/2002 soveltamisalaan. Näin ollen – ja kun otetaan huomioon, ettei asetuksessa N:o 2204/2002 anneta sille tältä osin mitään erityisiä valtuuksia – komissio on ominut itselleen toimivallan kumota Brandtin oikeuden kyseisellä asetuksella säädetyn, voimassa olevan tukiohjelman etuihin. Näin toimiessaan komissio on lisäksi jättänyt perustelematta, millä oikeudella se katsoo voivansa kumota etuuden yksittäispäätöksellä, tai ainakin laiminlyönyt perusteluvelvollisuutensa.

Komissio väittää Brandtin esittäneen tiettyjä olettamia vaivautumatta tarkistamaan niiden perusteita, kun se ei ole osoittanut, että edellytykset asetuksen N:o 2204/2002 soveltamiseksi täyttyvät, eikä kumonnut riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 29–33 perustelukappaleessa esitettyjä perusteluja, joissa osoitetaan juuri päinvastaista.

Siltä osin kuin on kyse komission toimivallan kiistämisestä tällä alalla, komissio toteaa, että Brandt on ilmeisen väärässä sikäli kuin se – kuten Brandtin kannekirjelmän 99 kohdasta ja sitä seuraavista kohdista näyttää ilmenevän – katsoo, ettei komissio ole toimivaltainen soveltamaan asetusta N:o 2204/2002 eikä yleensäkään poikkeusasetuksia niihin yksittäispäätöksiin, joita se tekee. Yhtäältä asetuksen N:o 2204/2002 johdanto-osan neljännessä perustelukappaleessa varataan jäsenvaltioille mahdollisuus ilmoittaa komissiolle työllisyystuesta ja velvoitetaan komissio tutkimaan nämä ilmoitukset erityisesti asetuksessa N:o 2204/2002 ja [EY] 87 ja [EY] 88 artiklan soveltamisesta pienille ja keskisuurille yrityksille myönnettyyn valtiontukeen 12.1.2001 annetussa komission asetuksessa (EY) N:o 70/2001 (EYVL L 10, s. 33) vahvistettujen perusteiden nojalla tai asiaa koskevien yhteisön suuntaviivojen ja puitteiden mukaisesti. Toisaalta taas on enemmän kuin ilmeistä, että arvioidessaan tuen soveltuvuutta yhteismarkkinoille komission kuuluu soveltaa kaikkia sellaisia sääntöjä, joilla voi olla merkitystä asian kannalta, olipa kyse sitten suuntaviivoista, puitteista tai asetuksista. Muutenhan komissio ei voisi koskaan tehdä kielteisiä päätöksiä, koska se ei olisi toimivaltainen sulkemaan pois sitä vaihtoehtoa, että tuki saattaa jonkin poikkeusasetuksen nojalla soveltua yhteismarkkinoille.

Komissio väittää lisäksi, että jos sen sijaan Brandt väittää komission olleen väärässä arvioidessaan, ettei kyseinen toimenpide kuulu asetuksen N:o 2204/2002 soveltamisalaan, niin yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 21 artikla ja työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohta velvoittavat Brandtin täsmentämään tätä kanneperustetta.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta

Ensinnäkin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että asetuksen N:o 994/98 1 artiklan 1 kohdan a alakohdan iv alakohdassa ja b alakohdassa säädetään, että komissio voi tämän asetuksen 8 artiklassa säädetyn menettelyn ja EY 87 artiklan mukaisesti antamissaan asetuksissa säätää, että tuki työllistämiselle ja koulutukselle ja komission kunkin jäsenvaltion osalta alueellisen tuen myöntämistä varten hyväksymien karttojen mukainen tuki soveltuvat yhteismarkkinoille ja että ne vapautetaan EY 88 artiklan 3 kohdassa määrätystä ilmoitusvelvollisuudesta.

Komissio käytti tätä toimivaltaa antamalla asetuksen N:o 2204/2002. Jotta tukeen voitaisiin soveltaa tässä asetuksessa säädettyä poikkeusta, sen on täytettävä asetuksen soveltamiselle määritetyt edellytykset, joita kyseinen toimenpide ei tässä tapauksessa täytä, kuten jäljempänä 93–96 kohdassa todetaan.

Toiseksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että myöskään sitä Brandtin väitettä, jonka mukaan kyseinen toimenpide on vain vähämerkityksinen toisinto ansioturvakassaa koskevasta ohjelmasta ja liikkuvuusohjelmasta, jotka Brandtin mukaan ovat jo sinänsä voimassa olevia valtiontukiohjelmia, ei voida hyväksyä. Asetuksen N:o 659/1999 1 artiklan nojalla voimassa oleva tuki voi pitää sisällään monia eri tilanteita. Kyseisen asetuksen mukaan voimassa olevalla tuella tarkoitetaan

—

ensinnäkin tukia, jotka olivat voimassa ennen perustamissopimuksen voimaantuloa kyseisessä jäsenvaltiossa

—

toiseksi sellaisia hyväksyttyjä tukia eli tukiohjelmia ja yksittäisiä tukia, jotka komissio tai neuvosto on hyväksynyt

—

kolmanneksi tukia, joiden voidaan katsoa tulleen hyväksytyiksi, koska komissio ei alustavan tutkinnan perusteella ole tehnyt päinvastaista päätöstä määräajassa, joka on kaksi kuukautta täydellisen ilmoituksen vastaanottamisesta ja jonka kuluessa komission on saatettava alustava tutkinta päätökseen

—

neljänneksi tukia, joiden osalta takaisin perimistä koskeva kymmenen vuoden vanhentumisaika on kulunut umpeen

—

viidenneksi tukia, joiden voidaan katsoa olevan voimassa olevia tukia, koska voidaan osoittaa, että ne käyttöönottohetkellä eivät vielä olleet tukia, mutta ovat muuttuneet myöhemmin sellaisiksi yhteismarkkinoiden kehityksen johdosta, ilman että jäsenvaltio olisi muuttanut niitä.

Tässä tapauksessa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, että vanhin nyt kyseessä olevan kaltaisia tukiohjelmia koskeva Italian laki on säädetty vuonna 1991. Tästä seuraa, että ensiksi mainittu tilanne, jonka toteutuessa tuki voitaisiin luokitella voimassa olevaksi tueksi, ei tässä tapauksessa vallitse.

Kuten edellä 62 kohdassa korostettiin, komissio on selittänyt, ettei sille ole missään vaiheessa ilmoitettu ansioturvakassaa koskevasta ohjelmasta sen enempää kuin liikkuvuusohjelmastakaan eikä se koskaan ole arvioinut niitä valtiontukisääntöjen perusteella. Näin ollen myöskään toista ja kolmatta tilannetta, joiden nojalla tukitoimenpide voitaisiin luokitella voimassa olevaksi tueksi, ei tässä tapauksessa ole näytetty toteen.

Riidanalaisessa päätöksessä komissio rajoittuu ainoastaan velvoittamaan Italian tasavallan toteuttamaan kaikki tarvittavat toimenpiteet, jotta tuensaajille kyseisen toimenpiteen puitteissa sääntöjenvastaisesti maksettu tuki voidaan periä takaisin. Näin ollen neljännenkään tilanteen, jossa toimenpide olisi mahdollista katsoa voimassa olevaksi tueksi, ei tässä tapauksessa voida katsoa toteutuneen.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, etteivät asianosaiset ole esittäneet sellaisia perusteita, joissa väitettäisiin, että kyseinen toimenpide ei vielä voimaantulohetkellään ollut valtiontukea mutta että se on muuttunut myöhemmin sellaiseksi yhteismarkkinoiden kehityksen johdosta. Viides ja viimeinen tilanne, jossa tukitoimenpide voitaisiin katsoa voimassa olevaksi tueksi, ei siis sekään ole tässä tapauksessa toteutunut.

Edellä esitetyn perusteella on katsottava, ettei kyseistä toimenpidettä voida pitää voimassa olevana tukena.

Tämä kanneperuste on näin ollen hylättävä.

Riidanalaisen päätöksen yhdenmukaisuus EY 88 artiklan 3 kohdan, asetuksen N:o 2204/2002 ja valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen kanssa

EY 88 artiklan 3 kohdan rikkominen

– Asianosaisten lausumat

Italian tasavalta väittää, että toisin kuin riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 22 perustelukappaleessa todetaan, kyseinen toimenpide ei ole lainvastainen sillä perusteella, että se toteutettiin ennen kuin komissio oli hyväksynyt sen, koska kyseessä oli kiireellinen tilanne. Jollei tätä toimenpidettä nimittäin olisi pantu täytäntöön jo hallinnollisen menettelyn aikana, se olisi Italian tasavallan mukaan menettänyt tehokkaan vaikutuksensa.

Komissio muistuttaa, että EY 88 artiklan 3 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan ilmoittamaan komissiolle ennalta kaikista tukisuunnitelmistaan ja kielletään jäsenvaltioita toteuttamasta ehdottamiaan toimenpiteitä ennen kuin tutkintamenettelyssä on annettu lopullinen päätös. Jäsenvaltio ei voi yksipuolisesti päättää vapautua näistä velvollisuuksista vetoamalla tuen kiireellisyyteen, koska tähän vaatimukseen on jo vastattu säätämällä kahden kuukauden pituinen määräaika, jonka kuluessa alustava tutkinta on saatava valmiiksi (asia C-99/98, Itävalta v. komissio, tuomio 15.2.2001, Kok. 2001, s. I-1101, 73 kohta).

– Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että EY 88 artiklan 3 kohdassa määrätään selkeästi ja yksiselitteisesti, että jäsenvaltio, jota asia koskee, ei saa toteuttaa ehdottamiaan toimenpiteitä ennen kuin menettelyssä on annettu lopullinen päätös.

Tätä perustamissopimuksen määräystä täydentää asetuksen N:o 659/1999 4 artiklan 5 kohta, jonka mukaan päätös on lähtökohtaisesti tehtävä ilmoitetun toimenpiteen alustavan tutkinnan jälkeen kahden kuukauden kuluessa ilmoituksen vastaanottamista seuraavasta päivästä.

Tästä alun perin oikeuskäytännössä vahvistetusta kahden kuukauden määräajasta yhteisöjen tuomioistuin toteaa edellä mainitussa asiassa Itävalta vastaan komissio annetussa tuomiossa (73 kohta), että pitäessään lähtökohtana EY 230 ja EY 232 artiklaa ja arvioidessaan siten määräajan enintään kahden kuukauden pituiseksi yhteisöjen tuomioistuin on pyrkinyt välttämään oikeudellista epävarmuutta, joka olisi selvästi vastoin EY 88 artiklan 3 kohdassa vahvistetun valtiontukia koskevan alustavan tutkintavaiheen tavoitetta. Kuten yhteisöjen tuomioistuin täsmentää, jos määräaikaa pidettäisiin vain ohjeellisena, vaarannettaisiin tämän tavoitteen toteuttaminen eli se, että jäsenvaltioille taataan tarvittava oikeusvarmuus, siten että tuen, joka saattaa olla kiireellinen, yhteensoveltuvuus perustamissopimuksen kanssa vahvistetaan nopeasti. Lisäksi tästä seuraava oikeudellinen epävarmuus voisi kasvaa, jos alustavaa tutkintavaihetta pidennettäisiin keinotekoisesti.

Näin ollen on todettava, että tämä sittemmin asetuksen N:o 659/1999 4 artiklan 5 kohdassa vahvistettu määräaika on pakottava ja sitoo kaikkia alustavan tutkinnan osapuolia. Jäsenvaltio, jota asia koskee, ei siis voi sivuuttaa sitä tuen kiireellisyyteen vedoten. Lisäksi – kuten komissio aivan oikein huomauttaa – kiireellisyyden vaatimukseen on jo vastattu juuri vahvistamalla tämä kahden kuukauden määräaika, jonka kuluessa alustava tutkinta on saatava päätökseen.

Edellä esitetyn perusteella kanneperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

Asetuksen N:o 2204/2002 rikkominen

– Asianosaisten lausumat

Italian tasavalta kiistää riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 32 ja 33 perustelukappaleessa esitetyn väitteen, jonka mukaan kyseistä toimenpidettä ei voida asetuksen N:o 2204/2002 perusteella pitää yhteismarkkinoille soveltuvana, koska sitä sovelletaan Italian koko alueeseen ja koska se koskee yli 1000 työntekijän yritysten – siis pääasiassa suuryritysten – myyntiä. Vaikka ainoastaan pienille ja keskisuurille yrityksille myönnetyt tuet työpaikkojen luomiseen ovat tukialueiden ulkopuolella sallittuja, komissio ei siitä huolimatta voi Italian tasavallan mukaan katsoa, että toimenpide olisi asetuksen perusteella kokonaisuudessaan yhteismarkkinoille soveltumaton, koska tämänkaltaiset yritysostot saattavat yhtä hyvin kiinnostaa myös pieniä ja keskisuuria yrityksiä.

Komissio väittää, ettei Italian tasavalta ole täysin ymmärtänyt, mistä valtiontukien ja erityisesti tukiohjelmien valvonnassa on kysymys. Jotta ohjelma voitaisiin katsoa yhteismarkkinoille soveltuvaksi, ei riitä, että tuen soveltuvuuden edellytykset täyttyvät vain joissakin mahdollisissa soveltamistapauksissa. Päinvastoin jokaisen tästä valtiontukiohjelmasta myönnettävän tuen on täytettävä nämä edellytykset. Tämä periaate käy selvästi ilmi asetuksen N:o 2204/2002 3 artiklan 1 kohdan a alakohdasta. Komission mukaan kyseisessä toimenpiteessä ei tässä tapauksessa ole kielletty myöntämästä tukia tukialueiden ulkopuolella sijaitseville suuryrityksille, joten komissiolla oli mielestään asialliset perusteet todeta, ettei toimenpide täytä asetuksessa N:o 2204/2002 säädettyjä edellytyksiä.

– Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin korostaa, että jo asetuksen N:o 2204/2002 4 artiklan sanamuodosta käy ilmi, että ainoastaan pienet ja keskisuuret yritykset ovat oikeutettuja tukeen, jota myönnetään työpaikkojen luomiseksi alueilla, jotka eivät ole aluetukikelpoisia. Koska kyseistä toimenpidettä sovelletaan kaikkiin yrityksiin ja Italian koko alueeseen, tämä edellytys ei täyty, kuten riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 32 ja 33 perustelukappaleessa todetaan. Kaiken lisäksi ainoa tapaus, jossa tätä toimenpidettä on sovellettu, koskee tukialueiden ulkopuolella sijaitsevia suuryrityksiä, joten tuki on jo sellaisenaan tarkasteltuna yhteismarkkinoille soveltumaton.

Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että – kuten komissio perustellusti toteaa – jotta tukiohjelma voitaisiin katsoa asetuksen N:o 2204/2002 nojalla yhteismarkkinoille soveltuvaksi, ei riitä, että siinä vahvistetut edellytykset täyttyvät vain joissakin mahdollisissa soveltamistapauksissa. Jokaisen tästä ohjelmasta myönnettävän tuen täytyy täyttää nämä edellytykset. Tämä periaate on ilmaistu selvästi asetuksen N:o 2204/2002 3 artiklan 1 kohdan a alakohdassa. Tässä tapauksessa kyseisessä toimenpiteessä ei ole kielletty myöntämästä tukea tukialueen ulkopuolella sijaitsevalle suuryritykselle. Näin ollen komissiolla on ollut täysi syy katsoa, ettei kyseinen toimenpide täytä asetuksessa N:o 2204/2002 vahvistettuja edellytyksiä.

Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin huomauttaa, että riidanalainen päätös koskee kyseistä toimenpidettä kokonaisuudessaan ja että sen johdanto-osan 38 perustelukappaleessa todetaan nimenomaisesti, ettei se sulje pois sitä mahdollisuutta, etteikö ohjelmassa myönnettyjä yksittäisiä tukia saatettaisi myöhemmin pitää komission päätöksellä täysin tai osittain yhteismarkkinoille soveltuvina niiden erityispiirteiden perusteella.

Edellä esitetyn perusteella kanneperusteen toinen osa on hylättävä.

Valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen rikkominen

– Asianosaisten lausumat

Italian tasavalta väittää, että komissio velvoitetaan valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen 101 kohdassa tutkimaan kaikkien sellaisten pelastamis- ja rakenneuudistustukien soveltuvuus yhteismarkkinoille, jotka on myönnetty ilman komission lupaa ja näin ollen EY 88 artiklan 3 kohdan vastaisesti. Tältä osin Italian tasavalta kiistää komission väitteen, jonka mukaan Italian viranomaiset eivät olisi toimittaneet riittäviä tietoja, joiden perusteella komissio olisi pystynyt arvioimaan kyseisen toimenpiteen soveltamista tässä yksittäistapauksessa, ja huomauttaa, että komission olisi pitänyt pyytää tarvitsemansa tiedot muodollisesti Italian viranomaisilta eikä ainoastaan viitata mahdollisuuteen antaa erillinen ilmoitus.

Komission mukaan valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen 64 kohdasta käy ilmi, että komissio voi hyväksyä ainoastaan sellaiset vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseen ja/tai rakenneuudistukseen tarkoitetut tukiohjelmat, jotka hyödyttävät yhteisön määritelmän mukaisia pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Toisin kuin Italian tasavalta väittää, suuntaviivojen 101 kohdassa ei suinkaan pakoteta komissiota tutkimaan kaikkien ilman komission lupaa myönnettyjen pelastus- ja rakenneuudistustukien soveltuvuutta yhteismarkkinoille. Sen tarkoituksena on ainoastaan säännellä asiasta ajan kuluessa annettujen eri sääntöjen ajallista soveltamista, eikä se missään tapauksessa velvoita komissiota tutkimaan erikseen jok’ikistä yksittäistapausta, jossa ilmoittamatta jätettyjä tukiohjelmia on kenties sovellettu.

– Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, että valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen mukaan komissio voi sallia kahdenlaisia pelastus- ja rakenneuudistustukia sikäli kuin suuntaviivoissa määritellyt edellytykset täyttyvät; nämä tukimuodot ovat komissiolle erikseen ilmoitettavat pelastamis- ja rakenneuudistustuet, jotka on tarkoitettu kaikille yrityksille niiden koosta riippumatta (suuntaviivojen 22–63 kohta), sekä ainoastaan pienille ja keskisuurille yrityksille tarkoitetut pelastus- ja rakenneuudistustukijärjestelmät (suuntaviivojen 64–69 kohta).

100

Nyt esillä olevassa tapauksessa kyseistä toimenpidettä sovelletaan asetuksen nro 23/2003 mukaan kaikkiin yrityksiin niiden koosta riippumatta. Lisäksi ainoa tapaus, jossa toimenpidettä on sovellettu, koskee suuryrityksen eli Oceanin myyntiä toiselle suuryritykselle eli Brandtille.

101

Kuten jo edellä 94 kohdassa todettiin, jotta ohjelma voitaisiin asetuksen N:o 2204/2002 nojalla katsoa yhteismarkkinoille soveltuvaksi, ei riitä, että tuen soveltuvuuden edellytykset täyttyvät vain tietyissä soveltamistapauksissa. Jokaisen kyseisestä ohjelmasta myönnettävän tuen on täytettävä nämä edellytykset. Näin ollen tässä tapauksessa se kyseisen toimenpiteen kohdalla vallitseva puhtaasti teoreettinen mahdollisuus, että potentiaalinen myyjä olisi pieni tai keskisuuri yritys, ei ole riittävä peruste nyt ilmoitetun tuen toteamiseen yhteismarkkinoille soveltuvaksi valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen perusteella.

102

Koska kyseinen toimenpide ei täytä valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annetuissa yhteisön suuntaviivoissa asetettuja edellytyksiä eikä siten kuulu näiden suuntaviivojen soveltamisalaan, ei ole tarpeen enää tutkia, onko menettelyvaatimuksia noudatettu.

103

Näin ollen kanneperusteen kolmas osa on hylättävä.

104

Edellä esitetyn perusteella ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, ettei kyseistä toimenpidettä voida minkään edellä mainitun yhteisön säännöstön perusteella pitää yhteismarkkinoille soveltuvana. Kanneperuste on näin ollen hylättävä kokonaisuudessaan.

EY 253 artiklan rikkominen

105

Siltä osin kuin on kyse riidanalaisen päätöksen puutteellisesta perustelusta kyseisen toimenpiteen luokittelussa valtiontueksi, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että komission kanta on perusteltu selkeästi ja riittävästi riidanalaisen päätöksen 5 kohdassa ja että siinä esitetyt päätelmät vastaavat ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen edellä 63–70 kohdassa esittämiä päätelmiä.

Asianosaisten lausumat

– Riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse tuen valikoivuutta koskevan edellytyksen soveltamisesta

106

Italian tasavalta väittää komission perustelleen puutteellisesti arviointinsa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 18 perustelukappaleessa, jossa se toteaa, ettei kyseinen toimenpide ole luonteeltaan yleinen vaan sillä annetaan taloudellista hyötyä tietyille yrityksille vähentämällä niiden tavanomaisia menoja ja lujittamalla niiden taloudellista asemaa suhteessa kilpailijoihin, joita toimenpiteet eivät koske, ja että tätä tukee se tosiasia, että toimenpidettä on sovellettu ainoastaan yhdessä tapauksessa. Italian tasavallan mukaan tämä arviointi johtuu valikoivuuden edellytyksen virheellisestä soveltamisesta, sillä perustamissopimuksen mukaan valikoivuus tarkoittaa, että toimenpiteellä suositaan jotakin tiettyä yritystä tai tuotannonalaa. Tämä edellytys ei näet täyty silloin, kun – kuten tässä tapauksessa – kyseisen toimenpiteen tarkoituksena ei ole suosia mitään tiettyä yritystä tai tuotannonalaa eikä sillä myöskään ole tällaista vaikutusta, koska sitä sovelletaan puolueettomin perustein tiettyyn, tarkasti rajattuun henkilöryhmään, ilman että sen soveltamisalaa voitaisiin harkinnanvaraisesti muuttaa. Siltä osin kuin on kyse kyseisen toimenpiteen lyhyestä kestosta ja sen soveltamisesta vain yhdessä tapauksessa, jotka komission mukaan osoittavat sen olevan luonteeltaan valikoiva, Italian tasavalta korostaa, että tosiasiassa ratkaisevaa on sen säädöksen, jossa toimenpiteestä säädetään, yleinen ja abstrakti luonne, jonka ei sen alustavan arvioinnin yhteydessä, joka komission oli suoritettava, olisi pitänyt antaa komissiolle aihetta sulkea pois sitä mahdollisuutta, että kyseistä toimenpidettä sovelletaan myös muihin edellytykset täyttäviin tuensaajiin.

107

Komissio huomauttaa, että vaikka toimenpiteen soveltamisala on vahvistettu objektiivisten kriteerien perusteella, se voi siitä huolimatta olla valikoiva (em. yhdistetyt asiat T-127/99, T-129/99 ja T-148/99, Diputación Foral de Álava ym. v. komissio, tuomio 6.3.2002, 163 kohta ja em. yhdistetyt asiat T-92/00 ja T-103/00, Diputación Foral de Álava ym. v. komissio, tuomio 6.3.2002, 58 kohta). Tässä tapauksessa kyseisen toimenpiteen tarkasti määritellyt soveltamisedellytykset, kuten sen lyhyt kesto, jonka seurauksena sitä sovellettiin ainoastaan yhdessä tapauksessa, osoittavat, että toimenpiteen yleisyys ja abstraktius, joihin Italian tasavalta vetoaa, on vain näennäistä. Kun riidanalainen päätös kaiken lisäksi koskee kyseistä toimenpidettä kokonaisuudessaan, riittää, että se todetaan valikoivaksi ainakin toisessa kahdesta tuensaajaluokasta. Italian tasavallan huomautuksiin sen oikeuskäytännön merkityksellisyydestä, johon tässä yhteydessä on vedottu, komissio vastaa, että etuus voidaan luokitella valikoivaksi muustakin syystä kuin siksi, että se on myönnetty harkinnanvaraisesti. Valikoivuus voi yhtä hyvin johtua myös siitä, että on sovellettu sellaisia kriteerejä, jotka ovat johtaneet etuuden automaattiseen myöntämiseen (em. asia Belgia v. komissio, 27–31 kohta). Komissio väittää vielä, että kyseisen toimenpiteen luokittelua valikoivaksi tukee myös se, että sitä on sovellettu ainoastaan kerran.

– Riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse kyseisen toimenpiteen nojalla myönnetyn tuen saajan yksilöimisestä

108

Italian tasavalta väittää, että riidanalainen päätös on puutteellisesti perusteltu myös siltä osin, että tuensaajiksi on määritelty sellaiset taloudellisissa vaikeuksissa olevat yli 1000 työntekijän yritykset, jotka on asetettu erityishallintoon ja jotka myydään, pelkästään sillä perusteella, että tosiasiallinen tuensaaja riippuu eri tekijöistä, joita Italian viranomaiset eivät ole selvittäneet; näin on menetelty, vaikka päätöksessä ei ole täsmennetty, minkälaiset tekijät olisivat ratkaisevia tuensaajien yksilöimisessä ja mistä syystä.

109

Komissio huomauttaa, että kyseinen toimenpide voisi hyvin olla tukea, vaikka sen ainoa tuensaaja olisi myyjä tai ostaja. Tältä osin komissio muistuttaa yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, jonka mukaan toimenpiteen lopullisia tuensaajia eivät välttämättä ole ne henkilöt, joille valtio myöntää suoraan positiivisia suorituksia tai huojennuksia (asia C-156/98, Saksa v. komissio, tuomio 19.9.2000, Kok. 2000, s. I-6857, 22–28 kohta). Tässä tapauksessa olisi esimerkiksi täysin mahdollista, että yritys, joka on asetettu erityishallintoon ja jonka liiketoiminnan tietty osa myydään, jatkaa kuitenkin edelleen muuta liiketoimintaansa. Tällöin toimenpide huojentaisi kustannuksia, jotka yrityksen olisi tavanomaisesti itse kannettava, eli palkkakustannuksia ja irtisanomiskorvauksia sekä erinäisiä muita maksuja, erityisesti sellaisia, jotka liittyvät ansioturvakassaa koskevan ohjelman hallinnointiin. Lisäetua saattaa koitua vielä siitä, että valtion toteuttamalla toimenpiteellä on mahdollistettu yritysosto, joka muutoin ei olisi voinut toteutua tai joka olisi voinut toteutua eri ehdoin, esimerkiksi korkeammalla hinnalla.

– Riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse kyseisen toimenpiteen vaikutuksista jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja kilpailuun

110

Italian tasavalta katsoo, ettei riidanalainen päätös ole perusteltu myöskään siltä osin kuin on kyse EY 87 artiklan 1 kohdan kolmannen ja neljännen soveltamisedellytyksen arvioimisesta, jotka liittyvät toimenpiteen vaikutuksiin jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja sen kielteisiin kilpailuvaikutuksiin, koska komissio tyytyy kyseisen päätöksen johdanto-osan 20 perustelukappaleessa esittämään näistä näkökohdista vain apodiktisia väittämiä.

111

Brandt esittää samansuuntaisia moitteita, sillä sen mukaan komissio viittaa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 20 perustelukappaleessa hyvin ylimalkaisesti tiettyjen yritysten taloudellisen aseman lujittumiseen niiden kilpailijoiden nähden. Brandtin mukaan komissio on siis jättänyt tyystin arvioimatta ja osoittamatta, kuinka kyseinen toimenpide on vaikuttanut jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja haitannut kilpailua. Näin ollen komissio ei ole täyttänyt velvollisuutta, josta muistutetaan yhdistetyissä asioissa 296/82 ja 318/82, Alankomaat ja Leeuwarder Papierwarenfabriek vastaan komissio, 13.3.1985 annetussa tuomiossa (Kok. 1985, s. 809, Kok. Ep. VIII, s. 107, 22–24 kohta) ja jonka mukaan valtiontukipäätökset kuuluisi perustella vähintään niin, että niistä käyvät ilmi ainakin merkitykselliset markkinat, tuensaajayritysten asema markkinoilla, jäsenvaltioiden väliset kyseisten tuotteiden kauppavirrat sekä tuensaajaksi väitetyn yrityksen vienti.

112

Komissio väittää, ettei sillä ole mitään velvollisuutta näyttää toteen todellisia vaikutuksia, joita laittomilla tuilla on ollut kilpailuun ja jäsenvaltioiden väliseen kauppaan (asia C-301/87, Ranska v. komissio, tuomio 14.2.1990, Kok. 1990, s. I-307, Kok. Ep. X, s. 319, 33 kohta; asia T-55/99, CETM v. komissio, tuomio 29.9.2000, Kok. 2000, s. II-3207, 103 kohta ja em. yhdistetyt asiat P & O European Ferries (Vizcaya) ja Diputación Foral de Vizcaya v. komissio, tuomion 142 kohta).

– Riidanalaisen päätöksen perustelujen riittämättömyys siltä osin kuin on kyse kyseisen toimenpiteen yhteismarkkinoille soveltuvuuden arvioimisesta asetuksen N:o 2204/2002 ja valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen perusteella

113

Italian tasavalta esittää edellä 91 ja 97 kohdassa mainittujen väitteiden yhteydessä, ettei komissio perustellut riittävästi riidanalaista päätöstä, kun se katsoi, ettei kyseistä toimenpidettä voida asetuksen N:o 2204/2002 ja valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen perusteella pitää yhteismarkkinoille soveltuvana.

114

Komissio rajoittuu vastauksessaan toistamaan edellä 92 ja 98 kohdassa mainitut perustelut, joiden mukaan asetusta N:o 2204/2002 ja valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivoja ei tässä tapauksessa voida soveltaa.

– Riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse tuen takaisin perimisestä

115

Brandtin mukaan riidanalainen päätös on erittäin puutteellisesti perusteltu, koska komissio ei selittänyt, minkä vuoksi se velvoitti Italian tasavallan toteuttamaan kaikki tarvittavat toimenpiteet Brandtille maksettujen tukien takaisin perimiseksi. Brandtin mukaan komission olisi tämänkaltaisessa oikeudellisessa yhteydessä ja asiayhteydessä, jossa kyseisen toimen sääntöjenmukaisuus vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä, pitänyt tältä osin esittää riidanalaiselle päätökselle selkeät perusteet, jotta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimella ja riidan osapuolilla olisi ollut tilaisuus esittää asiasta omat huomautuksensa.

116

Komissio väittää, että se ei perustellut nimenomaisesti Brandtin osalta, miksi Italian tasavalta velvoitettiin perimään takaisin Brandtille kyseisen toimenpiteen perusteella myönnetyt tuet, koska tukien takaisin periminen on tavanomainen ja yleinen seuraus sääntöjenvastaisen tuen toteamisesta yhteismarkkinoille soveltumattomaksi ja koska sillä ei näin ollen ollut myöskään velvollisuutta tutkia Brandtia koskevaa yksittäistapausta.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta

117

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan perusteluvelvollisuus on olennainen muotomääräys, joka on erotettava perustelujen aineellisesta paikkansapitävyydestä, koska viimeksi mainittu koskee riidanalaisen päätöksen aineellista lainmukaisuutta (asia C-17/99, Ranska v. komissio, tuomio 22.3.2001, Kok. 2001, s. I-2481, 35 kohta ja asia T-93/02, Confédération nationale du Crédit mutuel v. komissio, tuomio 18.1.2005, Kok. 2005, s. II-143, 67 kohta).

118

EY 253 artiklassa edellytettyjen perustelujen on oltava kyseessä olevan toimenpiteen luonteen mukaisia, ja niissä on selkeästi ja yksiselitteisesti ilmaistava toimielimen toimenpiteen perustelut siten, että henkilöille, joita toimenpide koskee, selviävät sen syyt, ja siten, että toimivaltainen tuomioistuin voi valvoa toimenpiteen laillisuutta. Tätä vaatimusta on arvioitava asiaan liittyvien olosuhteiden perusteella, joita ovat muun muassa toimenpiteen sisältö, esitettyjen perustelujen luonne ja se tarve, joka niillä, joille päätös on osoitettu tai joita se koskee suoraan ja erikseen, voi olla saada selvennystä tilanteeseen. Perusteluissa ei tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, koska sitä, ovatko päätöksen perustelut EY 253 artiklan mukaiset, tutkitaan paitsi päätöksen sanamuodon myös asiayhteyden ja kaikkien asiaa koskevien oikeussääntöjen suhteen (ks. asia C-367/95 P, komissio v. Sytraval ja Brink’s France, tuomio 2.4.1998, Kok. 1998, s. I-1719, 63 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

119

Näistä periaatteista seuraa, että komission tehtävä on näyttää toteen, että toimenpide on valtiontukea ja että se on soveltumaton yhteismarkkinoille. Sillä ei kuitenkaan ole velvollisuutta ottaa kohta kohdalta kantaa sellaisiin kansallisten viranomaisten tai väliintulijoiden esittämiin väitteisiin, jotka eivät selvästikään liity asiaan (asia T-95/03, Asociación de Estaciones de Servicio de Madrid ja Federación Catalana de Estaciones de Servicio v. komissio, tuomio 12.12.2006, Kok. 2006, s. II-4739, 108 kohta).

– Riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse tuen valikoivuutta koskevan edellytyksen soveltamisesta

120

Tämän ensimmäisen perustelujen puuttumista koskevan väitteen osalta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että riidanalaisesta päätöksestä ilmenevät tiedot, joita tarkasteltiin edellä 66 kohdassa, ovat kokonaisuudessaan riittävät ja selkeät, jotta kyseisen toimenpiteen valikoivuus pystytään niiden perusteella näyttämään toteen.

121

Näin ollen kanneperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

– Riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse kyseisen toimenpiteen nojalla myönnetyn tuen saajan yksilöimisestä

122

Ensinnäkin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 18 perustelukappaleessa mainitaan kyseisen toimenpiteen osalta kaksi mahdollista tuensaajaluokkaa, jotka ovat seuraavat:

—

taloudellisissa vaikeuksissa olevien yli 1000 työntekijän yritysten, jotka on asetettu erityishallintoon, ostajat, jotka tekivät työ- ja sosiaaliministeriön kanssa 30.4.2003 mennessä kollektiivisen sopimuksen työntekijöiden siirtämisen hyväksymiseksi, ja/tai

—

taloudellisissa vaikeuksissa olevat yli 1000 työntekijän yritykset, jotka on asetettu erityishallintoon ja jotka myydään.

123

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että – toisin kuin Italian tasavalta väittää – komissiolla ei ollut velvollisuutta yksilöidä tarkemmin kyseisen toimenpiteen nojalla myönnetyn tuen saajaa, vaan riitti, että se riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 18 perustelukappaleessa mainitsi nämä kaksi tuensaajaluokkaa. Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että siinä ainoassa tapauksessa, jossa kyseistä toimenpidettä sovellettiin, myönnetyn tuen tavoitteena oli helpottaa vaikeuksissa olevan yrityksen myyntiä. Sillä siis mahdollistettiin vapaaehtoinen liiketoimi kahden osapuolen välillä. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa tässä yhteydessä oikeuskäytännöstä, jonka mukaan toimenpiteen tuensaajia eivät välttämättä ole ne henkilöt, joille valtio myöntää suoraan positiivisia suorituksia tai huojennuksia (em. asia Saksa v. komissio, 28 kohta).

124

Koska komissio käytti kyseistä toimenpidettä tarkastellessaan pelkästään Italian viranomaisten toimittamia tietoja, joihin ei ollut liitetty erikseen selvityksiä siitä ainoasta yksittäistapauksesta, jossa toimenpidettä sovellettiin, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 18 perustelukappaleessa esitetyt tiedot, mukaan lukien esimerkinomainen luettelo tekijöistä, joista tosiasiallisen tuensaajan yksilöinti voi riippua, ovat kokonaisuudessaan riittävät.

125

Tästä syystä kanneperusteen toinen osa on hylättävä.

– Riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse kyseisen toimenpiteen vaikutuksista jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja kilpailuun

126

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että vaikka tietyissä tapauksissa jo tuen myöntämiseen liittyvistä seikoista ilmenee, että tuki voi vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja vääristää tai uhata vääristää kilpailua, komission on vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan joka tapauksessa mainittava nämä seikat päätöksensä perusteluissa (ks. em. yhdistetyt asiat Italia ja Sardegna Lines v. komissio, tuomion 66 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja em. asia Regione autonoma della Sardegna v. komissio, tuomion 73 ja 74 kohta).

127

Komission ei kuitenkaan tarvitse näyttää toteen todellisia vaikutuksia, joita laittomilla tuilla on ollut kilpailuun ja jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Tällaisen näytön esittämistä koskevan vaatimuksen asettaminen komissiolle johtaisi nimittäin niiden jäsenvaltioiden suosimiseen, jotka maksavat tukia noudattamatta EY 88 artiklan 3 kohdassa määrättyä ilmoitusvelvollisuutta, niiden kustannuksella, jotka ilmoittavat tuesta suunnitteluvaiheessa (ks. asia T-214/95, Vlaamse Gewest v. komissio, tuomio 30.4.1998, Kok. 1998, s. II-717, 67 kohta ja asia T-35/99, Keller ja Keller Meccanica v. komissio, tuomio 30.1.2002, Kok. 2002, s. II-261, 85 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tätä oikeuskäytäntöä tukee myös perustamissopimuksen 87 artiklan 1 kohdan sanamuoto, jonka mukaan yhteismarkkinoille soveltumattomia ovat paitsi tuet, jotka ”vääristävät” kilpailua, myös tuet, jotka ”uhkaavat” vääristää kilpailua (em. asia Keller ja Keller Meccanica v. komissio, tuomion 85 kohta).

128

Tältä osin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa komission esittävän riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 20 perustelukappaleessa seuraavat lausumat:

”[EY] 87 artiklan 1 kohdan kolmannen ja neljännen soveltamisedellytyksen mukaan toimenpiteen on vääristettävä tai uhattava vääristää kilpailua ja vaikutettava jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Tarkasteltavana olevalla ohjelmalla uhataan vääristää kilpailua, koska sillä vahvistetaan tiettyjen yritysten taloudellista asemaa niiden kilpailijoihin nähden. Erityisesti toimenpide uhkaa vääristää kilpailua ja vaikuttaa kauppaan, jos tuensaajat kilpailevat toisista jäsenvaltioista tulevien tuotteiden kanssa, vaikkeivät ne veisikään itse omaa tuotantoaan. Jos tuensaajayritykset eivät harjoita vientiä, niiden kotimainen tuotanto kuitenkin hyötyy siitä, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden yritysten mahdollisuudet viedä tuotteitaan kyseisille markkinoille vähentyvät.”

129

Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että – kuten edellä 86–90 kohdassa todettiin – komissio katsoi perustellusti riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 22 perustelukappaleessa, että Italian viranomaiset eivät täyttäneet niille EY 88 artiklan 3 kohdassa määrättyä velvoitetta, kun ne toteuttivat kyseisen toimenpiteen ennen kuin komissio oli hyväksynyt sen.

130

Näin ollen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo edellä mainitun oikeuskäytännön perusteella, että riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 20 perustelukappaleessa esitetyt perustelut ovat asianmukaiset ja riittävät.

131

Edellä esitetyn perusteella tämän kanneperusteen kolmas osa on hylättävä.

– Riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse kyseisen toimenpiteen soveltuvuudesta yhteismarkkinoille asetuksen N:o 2204/2002 ja valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen perusteella

132

Tämän toisen riidanalaisen päätöksen puutteellista perustelua koskevan väitteen osalta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että komission kanta on perusteltu täysin selkeästi ja riittävästi riidanalaisen päätöksen 5.4 ja 5.5 kohdassa ja että komission esittämät päätelmät vastaavat ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen edellä 93–96 ja 99–103 kohdassa esittämiä päätelmiä.

– Riidanalaisen päätöksen perustelujen puuttuminen siltä osin kuin on kyse tuen takaisin perimisestä

133

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sääntöjenvastaisen tuen poistaminen siten, että tuki palautetaan korkoineen, on johdonmukainen seuraus siitä, että tuki on todettu yhteismarkkinoille soveltumattomaksi (asia C-142/87, Belgia v. komissio, tuomio 21.3.1990, Kok. 1990, s. I-959, Kok. Ep. X, s. 387, 66 kohta; asia C-169/95, Espanja v. komissio, tuomio 14.1.1997, Kok. 1997, s. I-135, 47 kohta ja asia C-110/02, komissio v. neuvosto, tuomio 29.6.2004, Kok. 2004, s. I-6333, 41 kohta).

134

Tässä tapauksessa komissio totesi riidanalaisen päätöksen 1 artiklassa, ettei kyseinen toimenpide sovellu yhteismarkkinoille, minkä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on vahvistanut edellä 104 kohdassa.

135

Edellä mainitun oikeuskäytännön perusteella, ja kun otetaan huomioon, että – kuten jäljempänä 140–145 kohdassa selvitetään – komissiolla ei ollut velvollisuutta tutkia Brandtia koskevaa yksittäistapausta, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, ettei komissio myöskään ole laiminlyönyt tältä osin velvollisuuttaan perustella riidanalaista päätöstä.

136

Edellä esitetyn perusteella kanneperusteen neljäs osa on hylättävä.

137

Tämä kanneperuste on siten hylättävä kokonaisuudessaan.

Tuen takaisin periminen

Asetuksen N:o 659/1999 rikkominen

– Asianosaisten lausumat

138

Brandt väittää, että komission päätös, jolla Italian tasavalta velvoitettiin toteuttamaan kaikki tarvittavat järjestelyt, jotta Brandtille kyseisen toimenpiteen perusteella erikseen myönnetty tuki voidaan periä takaisin, perustuu ainoastaan kyseisen toimenpiteen tarkasteluun, vaikka kyseinen toimenpide on komission mukaan yleisesti sovellettava tukiohjelma. Brandtin mukaan komissio ei kuitenkaan tutkinut asianmukaisesti sitä yksittäistapausta, jossa kyseistä toimenpidettä käytännössä sovellettiin ja jota nyt väitetään tueksi. Brandt katsoo täten, että komissio rikkoi asetuksen N:o 659/1999 säännöksiä, kun se velvoitti Italian tasavallan perimään takaisin tuen, joka kyseisen asetuksen mukaisesti suoritetussa tavanomaisessa tutkinnassa olisi hyvinkin voinut osoittautua yhteismarkkinoille soveltuvaksi (asia 22/80, Boussac, tuomio 29.10.1980, Kok. 1980, s. 3427, Kok. Ep. V, s. 425 ja julkisasiamies Alberin ratkaisuehdotus em. asiassa Ranska v. komissio, tuomio 22.3.2001, Kok. 2001, s. I-2484, 40 kohta). Jos komission tarkoituksena oli määrätä väitetty tuki perittäväksi takaisin Brandtilta, sen olisi pitänyt noudattaa asetuksen N:o 659/1999 11 artiklassa säädettyä menettelyä.

139

Komissio väittää, ettei riidanalaiseen päätökseen liity asetuksen N:o 659/1999 11 artiklassa tarkoitettua tuen tilapäistä takaisin perimistä koskevaa välipäätöstä. Takaisinperintä määrättiin pelkästään riidanalaisen päätöksen nojalla ja edellä mainitun asetuksen 14 artiklan mukaisesti, joten tämän asetuksen 11 artiklan aineellisia ja muodollisia edellytyksiä ei tarvinnut ottaa siinä huomioon. Tämä menettelytapa on komission mukaan täysin oikeutettu, kuten käy ilmi niistä lukuisista tuomioista, joissa on vahvistettu jäsenvaltioiden tukiohjelmista komission tekemät kielteiset päätökset, joissa jäsenvaltiot on nimenomaisesti velvoitettu perimään takaisin tällaisista ohjelmista myönnetyt tuet (em. asia Belgia v. komissio, tuomio 17.6.1999, 64 kohta ja sitä seuraavat kohdat; em. asia Saksa v. komissio, tuomion 112 kohta ja sitä seuraavat kohdat; asia C-310/99, Italia v. komissio, tuomio 7.3.2002, Kok. 2002, s. I-2289, 98 kohta ja sitä seuraavat kohdat; asia C-114/00, Espanja v. komissio, tuomio 19.9.2002, Kok. 2002, s. I-7657, 107 kohta ja sitä seuraavat kohdat; asia C-298/00 P, Italia v. komissio, tuomio 29.4.2004, Kok. 2004, s. I-4087, 86 kohta ja sitä seuraavat kohdat, joissa vahvistetaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa T-298/97, T-312/97, T-313/97, T-315/97, T-600/97–T-607/97, T-1/98, T-3/98–T-6/98 ja T-23/98, Alzetta ym. v. komissio, 15.6.2000 antama tuomio, Kok. 2000, s. II-2319, ja asia C-278/00, Kreikka v. komissio, tuomio 29.4.2004, Kok. 2004, s. I-3997, 103–108 kohta).

– Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta

140

Siltä osin kuin on kyse Brandtin väitteestä, jonka mukaan komission olisi kuulunut tutkia Brandtin tapaus erikseen, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa ensinnäkin, että Italian viranomaiset ilmoittivat kyseisen toimenpiteen komissiolle 12.2.2003 päivätyllä kirjeellä. Italian tasavalta piti vastauksessaan komission sille esittämään lisätietopyyntöön ja koko hallinnollisen menettelyn ajan kiinni siitä, että kyseinen toimenpide on yleisesti sovellettava järjestelmä, jota oli sovellettu ainoastaan yhdessä tapauksessa eli siinä, joka koski Oceanin myyntiä Brandtille. Italian tasavalta ei kuitenkaan toimittanut komissiolle lainkaan tietoja tästä Brandtia koskevasta yksittäistapauksesta, kuten esimerkiksi rakenneuudistussuunnitelmaa.

141

Toiseksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että – kuten edellä 13 kohdassa todetaan – komission päätös aloittaa EY:n perustamissopimuksen 88 artiklan 2 kohdan mukainen muodollinen tutkintamenettely julkaistiin Euroopan unionin virallisessa lehdessä 18.12.2003. Ilmoituksen julkaisemisesta huolimatta Brandt ei katsonut tarpeelliseksi esittää huomautuksia muodollisessa tutkintamenettelyssä. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ilmoituksen julkaiseminen virallisessa lehdessä on kuitenkin asianmukainen keino ilmoittaa menettelyn aloittamisesta kaikille niille, joita asia koskee (asia 323/82, Intermills v. komissio, tuomio 14.11.1984, Kok. 1984, s. 3809, Kok. Ep. VII, s. 667, 17 kohta; yhdistetyt asiat T-111/01 ja T-133/01, Saxonia Edelmetalle v. komissio, tuomio 11.5.2005, Kok. 2005, s. II-1579, 48 kohta ja asia T-354/99, Kuwait Petroleum (Nederland) v. komissio, tuomio 31.5.2006, Kok. 2006, s. II-1475, 81 kohta). Vaikka ilmoitus oli julkaistu, Brandt ei osallistunut muodolliseen tutkintamenettelyyn eikä esittänyt komissiolle mitään lisähuomautuksia.

142

Näin ollen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että komissiolla oli hallussaan kyseisestä toimenpiteestä toimitettu ilmoitus, ja sillä oli näin ollen käytettävissään riittävät tiedot tämän toimenpiteen arvioimiseen. Vaikka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin myöntää, että olemassa on saattanut olla epäilys siitä, että kyseessä on yksittäinen tuki, on kuitenkin katsottava, ettei komissiolla ollut käytettävissään mitään konkreettista tietoa, jonka perusteella se olisi voinut päätellä näin siitä Italian tasavallan myöntämästä seikasta, että kyseistä toimenpidettä oli sovellettu vain yhdessä tapauksessa. Tältä osin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että kun kyse on tukijärjestelmästä, komissio voi tyytyä tutkimaan asianomaisen järjestelmän yleispiirteitä olematta velvollinen tutkimaan jokaista yksittäistä soveltamistapausta, kun se tarkistaa, onko tuossa järjestelmässä tukeen viittaavia osatekijöitä (em. yhdistetyt asiat Italia ja Sardegna Lines v. komissio, tuomion 51 kohta; em. asia Kreikka v. komissio, tuomion 24 kohta ja asia C-148/04, Unicredito Italiano, tuomio 15.12.2005, Kok. 2005, s. I-11137, 67 kohta).

143

Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin huomauttaa, että riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 38 perustelukappaleessa todetaan selvästi, että päätös koskee tukiohjelmaa ja sen soveltamista koskevia yksittäistapauksia, mutta ei kuitenkaan suljeta pois sitä mahdollisuutta, etteikö ohjelmassa myönnettyjä yksittäisiä tukia saatettaisi myöhemmin pitää komission päätöksellä täysin tai osittain yhteismarkkinoille soveltuvina niiden erityispiirteiden perusteella.

144

Näin ollen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että komissio oli täysin oikeassa tutkiessaan kyseisen toimenpiteen sellaisena kuin Italian tasavalta sen sille ilmoitti ja ettei komissio näin ollen ole aiheuttanut Brandtille mitään menettelyyn liittyvää vahinkoa.

145

Edellä esitetyn perusteella tämän kanneperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

Luottamuksensuojan periaatteen rikkominen

– Asianosaisten lausumat

146

Tuen takaisin perimistä koskevan päätöksen osalta Brandt vetoaa luottamuksensuojan periaatteeseen ja väittää, ettei perusteluvelvollisuutta ole noudatettu.

147

Komissio huomauttaa, että yhteisöjen tuomioistuin on katsonut jo ennen asetuksen N:o 659/1999 antamista ja riippumatta siitä, onko tätä asiaa koskevaa nimenomaista säännöstä olemassa, että sääntöjenvastaisen tuen poistaminen siten, että tuki peritään takaisin korkoineen, on johdonmukainen seuraus siitä, että tuki on todettu yhteismarkkinoille soveltumattomaksi (em. asia Belgia v. komissio, tuomio 21.3.1990, 66 kohta; yhdistetyt asiat C-278/92–C-280/92, Espanja v. komissio, tuomio 14.9.1994, Kok. 1994, s. I-4103, 75 kohta; em. asia Espanja v. komissio, tuomio 14.1.1997, 47 kohta; em. asia Italia v. komissio, tuomio 7.3.2002, 98 kohta ja em. asia. komissio v. neuvosto, tuomion 41 kohta).

148

Asetuksen N:o 659/1999 14 artiklassa komissio velvoitetaan vastedes nimenomaisesti määräämään tuet perittäväksi takaisin tuensaajalta, ellei tämä ole yhteisön lainsäädännön jonkin yleisen periaatteen, kuten luottamuksensuojan periaatteen, vastaista.

149

Komissio kuitenkin väittää, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tuensaajayritykset voivat lähtökohtaisesti luottaa niille myönnetyn tuen lainmukaisuuteen ainoastaan silloin, kun tukea myönnettäessä on noudatettu EY 88 artiklan mukaista menettelyä. Huolellisen taloudellisen toimijan on nimittäin tavallisesti kyettävä varmistumaan siitä, että tätä menettelyä on noudatettu, vaikka jäsenvaltion viranomainen olisi siinä määrin vastuussa päätöksen lainvastaisuudesta, että sen peruuttaminen on tuensaajan kannalta vilpittömän mielen suojan vastaista (asia C-5/89, komissio v. Saksa, tuomio 20.9.1990, Kok. 1990, s. I-3437, 14 kohta ja asia C-24/95, Alcan Deutschland, tuomio 20.3.1997, Kok. 1997, s. I-1591, 25 kohta).

150

Vaikka komissio myöntää, että tuensaajilla on mahdollisuus vedota poikkeuksellisiin olosuhteisiin, joiden perusteella ne ovat voineet perustellusti luottaa tuen sääntöjenmukaisuuteen ja siten kieltäytyä tuen palauttamisesta, se korostaa, että oikeuskäytännön mukaan tällaisessa tilanteessa kansallisen tuomioistuimen on arvioitava kyseisiä olosuhteita, kun se on tarvittaessa esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle tulkintaa koskevia ennakkoratkaisukysymyksiä (em. asia komissio v. Saksa, tuomion 16 kohta ja em. asia Italia v. komissio, tuomio 7.3.2002, 103 kohta).

151

Komissio toteaa, että tässä tapauksessa kyseinen toimenpide otettiin käyttöön asetuksella, joka on välittömästi sovellettava. Näin ollen on ilmeistä, että vaikka Italian tasavalta ilmoitti komissiolle kyseisestä toimenpiteestä ja vaikka se tässä yhteydessä myönsi, että kyseessä oli tukiohjelma, se ei täyttänyt EY 88 artiklan 3 kohdassa määrättyä velvollisuutta vaan pani lainvastaisesti kyseisen toimenpiteen täytäntöön ennen kuin komissio oli tehnyt päätöksen sen soveltuvuudesta yhteismarkkinoille. Lisäksi komissio huomauttaa, että 7.2.2003 päivätyssä ilmoituskirjeessään Italian tasavalta itse pyysi komissiota arvioimaan, soveltuuko kyseinen toimenpide yhteismarkkinoille valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen perusteella.

152

Näin ollen oli alusta lähtien selvää, että kyseisen toimenpiteen soveltamiseksi toteutetut järjestelyt ovat hyvin todennäköisesti valtiontukea ja siten EY 88 artiklan 3 kohdan vastaisia. Komission mukaan jo tämä riittää suoralta kädeltä kumoamaan kaikki olettamukset luottamuksensuojan syntymisestä.

– Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta

153

Kuten asian tosiseikat osoittavat ja kuten edellä 70 ja 104 kohdassa todetaan, kyseinen toimenpide on yhteismarkkinoille soveltumaton, koska se on sekä aineellisesti että muodollisesti myönnetty yhteisön valtiontukisääntöjen vastaisesti.

154

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo, että tässä tapauksessa vaikuttaa suorastaan mahdottomalta, ettei Brandtin kaltainen huolellinen taloudellinen toimija olisi ymmärtänyt kyseisen toimenpiteen olevan luonteeltaan sääntöjenvastainen. Tältä osin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tuensaajayritykset voivat, kun otetaan huomioon komission EY 88 artiklan perusteella harjoittaman valtiontukien valvonnan pakottavuus, lähtökohtaisesti perustellusti luottaa niille myönnetyn tuen lainmukaisuuteen ainoastaan silloin, kun tukea myönnettäessä on noudatettu tuon artiklan mukaista menettelyä (em. asia komissio v. Saksa, tuomion 14 kohta ja em. asia Alcan Deutschland, tuomion 25 kohta). Huolellisen taloudellisen toimijan on nimittäin tavallisesti kyettävä varmistumaan siitä, että tätä menettelyä on noudatettu, vaikka jäsenvaltion viranomainen olisi siinä määrin vastuussa päätöksen lainvastaisuudesta, että sen peruuttaminen on tuensaajan kannalta vilpittömän mielen suojan vastaista (em. asia Alcan Deutschland, tuomion 41 kohta ja asia T-109/01, Fleuren Compost v. komissio, tuomio 14.1.2004, Kok. 2004, s. II-127, 135 kohta).

155

Lopuksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan silloin, kun tuensaaja vetoaa Brandtin tapaan poikkeuksellisiin olosuhteisiin, joiden perusteella se on voinut perustellusti luottaa tuen sääntöjenmukaisuuteen, kansallisen tuomioistuimen on arvioitava kyseisiä olosuhteita, kun se on tarvittaessa esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle tulkintaa koskevia ennakkoratkaisukysymyksiä (em. asia komissio v. Saksa, tuomion 16 kohta; em. asia Italia v. komissio, tuomio 7.3.2002, 103 kohta ja em. asia Fleuren Compost v. komissio, tuomion 136 kohta).

156

Näin ollen myös tämän kanneperusteen toinen osa on hylättävä.

157

Edellä esitetyn perusteella kanneperuste on siis hylättävä kokonaisuudessaan.

Oikeudenkäyntikulut

158

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on tätä vaatinut. Koska Italian tasavalta on hävinnyt asian T-239/04, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut komission vaatimusten mukaisesti. Koska Brandt puolestaan on hävinnyt asian T-323/04, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut komission vaatimusten mukaisesti.

Näillä perusteilla

YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto)

on ratkaissut asiat seuraavasti:

Kanteet hylätään.

Italian tasavalta vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan asiaan T-239/04 liittyvät komission oikeudenkäyntikulut.

Brandt Italia SpA vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan asiaan T-323/04 liittyvät komission oikeudenkäyntikulut.

García-Valdecasas

Cooke

Labucka

Julistettiin Luxemburgissa 12 päivänä syyskuuta 2007.

E. Coulon

kirjaaja

J. D. Cooke

jaoston puheenjohtaja

( *1 ) Oikeudenkäyntikieli: italia.

Top

Full & Egal Universal Law Academy